Minne Musiikki katosi?

Vielä joku vuosi sitten saattoi kaupungin suurimman tavaratalon levyosastolta etsiä klassista musiikkia säveltäjän nimen perusteella.

Nyt ei klassisen musiikin osastoa ole lainkaan. CD-levyt on ahdettu taaimpaan nurkkaan, ja tilan ovat vieneet valtaviksi kasvaneet peli- ja DVD-osastot.

Silmäilen kuitenkin uteliaana ns. levyosastoa, joka näyttää enemmänkin Antti Tuiskun fanimyymälältä. Tuiskuja siellä ja tuiskuja täällä. Kas, löytyyhän jotakin muutakin. Paraatipaikalla seisovan hyllyrivistön jakavat Linda Lampenius, Susan Boyle sekä esiintyjä nimeltään KUOROSOTA. Jos Lampenius-levyn kannesta on turha etsiä sen musiikillista sisältöä, on Kuorosota-levyltä häivytetty jo kuorotkin.

Jostakin löytyy lopulta koristeellinen kolmen CD:n pakkaus nimeltään Chopin. Vieressä on Verdi, Vivaldi, ja jopa Rautavaara. Säveltäjä kelpaa levyhyllylle vain viimeiseen asti tuotteistettuna pakettina, jossa musiikillisen sisällön korvaa brändiksi kelpaava tuttu nimi. Kaikki tarpeeton on karsittu pois myyntiä haittaamasta. Turhia lisukkeita olisivat olleetkin nämä Frédéricit, Giuseppet tai Einojuhanit.

Etunimellisiäkin paketteja löytyy viereiseltä hyllyltä, jossa koreilevat kauniin punaisissa lahjapakkauksissaan tuotteet nimeltä Jorma Hynninen, Soile Isokoski ja Karita Mattila.

Levyfirma on vain jättänyt näiden tuotteistamisen ikävästi kesken. Kyllä lähistöltä pitäisi ehdottomasti löytyä ainakin Soile Isokoski -pehmoleluja, Jorma Hynninen -Tennis Champion Video Game sekä Karita Mattila -barbeja, joille voi alkuperäisen Tosca-rooliasun lisäksi ostaa joka vuosi uutuusrooliin liittyvän vaatetuksen.

Mutta ehkä jo ensi jouluna...

Joutsenlammen rannalta Pitkäperjantain ihmeeseen

On aina jännittävää nähdä miten konsertti- ja kongressitalo yhtäkkiä muuttuu kuumeisesti hyöriväksi oopperataloksi. Lavasterekkaa seuraavat esiintymisasut ja muu rekvisiitta. Ison salin lava kuorokoppineen muuttuu orkesterimontuksi ja balettinäyttämöksi. Hienossa järjestyksessä telineissään roikkuvat joutsenten tylliunelmat ja prinssien kirjaillut samettipuvut tuovat talon käytäville uudenlaisen ilmeen.

Monikielinen tanssijajoukko ruokailee orkesterin ja muun henkilökunnan lisäksi talon kanttiinissa. Tanssijoiden annokset vain ovat isompia kuin muilla.

Joskus on mielenkiintoisempaa seurata harjoitusta kuin itse esitystä. Voi saada vilahduksen todellisuudesta ja havaita asioita, joita esitystä katsoessa ei tulisi mieleenkään.

Joutsenlammen kenraaliharjoitus paljasti, että joutsenet ja prinssit olivat kuin mikä tahansa hälisevä nuorisojoukko huppareissaan ja löysissä verkkahousuissaan. Vain baletinjohtajan komennoista seurannut äärimmäinen keskittyneisyys ja kurinalaisuus erotti heidät muista.

Kenraaliharjoituksessa tarkistettiin ryhmäkohtausten paikat ja siirtymiset muodostelmasta toiseen. Erityistä huomiota kiinnitettiin liikkeiden samanaikaisuuteen.

Jäin miettimään tätä joukkokohtausten ja samanaikaisen jalannoston vaikuttavuutta. Jotakin erityisen kohottavaahan on siinä, että musiikin pauhatessa suuri väkijoukko liikehtii pilkulleen yhtäaikaisesti. Sama tehokeino on tuttu niin vanhoista amerikkalaisista musikaaleista, kuin olympialaisten avajaisista tai pohjoiskorealaisista sotilasparaateistakin.

Baletti on taidemuotona kaukana kamarimusiikillisesta intiimiydestä, ja sen tarpeisiin ovat monet säveltäjät luoneet näyttävimmät teoksensa. Juuri musiikki onkin koko baletin perusta ja ydin. Mitään Joutsenlampea ei olisi, ellei meillä olisi kaikkia noita tuttuja kohtauksia soivassa muodossaan. Klassisen baletin taituruus, viehätys ja voima lähtee siitä, mitä säveltäjän päässä on liikkunut.

Sama koskee tietysti oopperaa. Oopperamusiikin suurenmoisuutta saatiin hämmästellä viimeksi pari viikkoa sitten, kun Hannu Lintu johti Tampere-talossa kokonaisen konsertillisen Wagneria, Matti Salmisen toimiessa solistina. Parsifalin ”Pitkäperjantain ihme” toimi loistavasti konserttiesityksenä, ilman puvustuksia ja lavastuksia sekä oopperan joskus keinotekoiselta tuntuvaa ohjausta.

Se toimi siksi, että sen musiikki toimii.

Alkuvoimaa

Pari viimeistä Tampere Filharmonian konserttia on palauttanut mieleeni yhden vanhimmista kulttuuriperinnöistämme, shamanismin, joka muinaisista ajoista alkaen on toiminut suomensukuisten kansojen kulttuurisena äidinkielenä.

Leif Segerstamin johtama Sibeliuksen neljäs sinfonia toissa viikolla kumpusi ikiaikaisista musiikillisista peruskallioista, kuin samanaikainen manaus, rukous ja loitsu. Leif Segerstamin kapellimestaritaide oli yhteisön edessä suoritettua shamanistista rituaalia alusta loppuun.

Shamaani on henkilö joka tietää, minkä lisäksi hänellä on myös yliluonnollisia taitoja. Suomalaisen kansanperinteen tunnetuin shamaani Väinämöinen oli paitsi tietäjä, myös taiteilija, runonlaulaja ja kanteleensoittaja. Runoudella ja musiikilla on hänen kauttaan ollut erityisasema suomalaisessa mytologiassa.

Shamanistisilla rituaaleilla on parantavia ja yhteisöä vahvistavia voimia. Juuri sellainenhan on Sibeliuksen musiikin vaikutus meihin suomalaisiin. Kun kapellimestari-loitsija uskoo sen voimaan, heräävät alkuvoimaiset, positiivisen täyttymyksen tunteet myös vastaanottajassa.

Viime perjantaina oli Kalevi Ahon ”Minean” vuoro toimia shamanistisena tajunnanräjäyttäjänä.

Rituaalin keskiössä oli kuitenkin Beethovenin Eroica-sinfonia. Sen parissa Hannu Lintu oli itse Väinämöinen, joka loitsi ilmoille uudenlaisen, yhteisöä hämmästyttävän ja lujittavan Eroican. Tähän Eroicaan saattoivat sekä orkesteri että yleisö uskoa, ja sen voima tulee kantamaan vielä pitkiksi ajoiksi eteenpäin.

Väitänkin, että suomalaiset säveltäjät ja kapellimestarit ovat suoraan shamaanien perillisiä.

Tähtiä ja tähtiä

Menneellä viikolla ovat lehdet olleet täynnä ilmiötä nimeltä Lady Gaga. Media oli jälleen valveilla, ja saimmekin tietää mm. että neitosen levyjä on myyty 15 miljoonaa ja videoita You Tubessa ladattu yli miljardi kertaa. Kiistellään siitä, kumpi on kovempi, Lady Gaga vai Madonna. Osa Lady Gagan faneista jaksaa edelleen spekuloida sillä onko taiteilijatar mies vai nainen, vai kenties molemmat.

En ihmettele Lady Gagan fanitusta. Omasta mielestänikin hän on visuaalisesti kiinnostava, eivätkä videotkaan ole huonoimmasta päästä. Minään musiikillisena uudistajana häntä tuskin tarvitsee ajatellakaan.

Pari päivää sitten istuin toimistossa muutaman muusikon kanssa palaveeraamassa. Käytävällä istui ujon oloinen, vaatimattoman näköinen nuori nainen näpräämässä kännykkäänsä. Kokouksemme kesti, ja kävin kysymässä oliko hänellä kiireellistä asiaa.

Kävi ilmi, että kyseessä oli viikon viulusolistimme Vilde Frang, joka kärsivällisesti istui odottamassa päästäkseen puheilleni. En tunnistanut häntä, koska emme olleet työmatkani johdosta vielä tavanneet. - En haluaisi mitenkään olla vaivaksi, mutta tahtoisin vain tietää, pääseekö taloon illalla harjoittelemaan, hän kysyi arasti.

Brahmsin viulukonsertto viime perjantaina osoitti että Vilde Frang on tuleva, ellei jo olevakin viulunsoiton maailmantähti. Syystä hänet valittiin EMIn vuoden artistiksi 2010, ja kriitikot ympäri maailmaa ylistävät konsertteja ja levytyksiä. Lady Gaga puolestaan kahmi kahdeksan palkintoa vuoden 2010 MTV-gaalassa.

Maailmantähdet Vilde Frang ja Lady Gaga ovat molemmat syntyneet vuonna 1986. Levy- ja muiden palkintojen lisäksi ei muuta yhteistä sitten näytä olevankaan.

Lady Gaga saapui Helsingin keikalleen yksityiskoneella. Vilde Frang lensi Hampurista Helsinki-Vantaalle ja tuli bussilla aamuyöstä Tampereelle. Tampereen linja-autoasemalta hän otti taksin hotelliin. Nukkua hän ei juurikaan ehtinyt, sillä lavalla oli oltava jo heti aamusta, kapellimestarin laatiman harjoitusjärjestyksen mukaan.

Lady Gagalla on oma vaatemallisto, ja hänellä on tapana hätkähdyttää ihmeellisillä vetimillä ja hiuslaitteilla. Vaatemallisto ei ole järin kovassa käytössä, sillä konserteissa hän esiintyy usein alusvaatteisillaan. Jokin aika sitten hän pukeutui pekoniin.

Vilde Frangilla oli harjoituksessa ruskeat samettifarkut ja villapaita. Esiintymisvaatteena perjantain konsertissa oli yksinkertainen musta iltapuku. Pitkät hiukset liehuivat vapaina eikä meikkiä ollut lainkaan.

Konsertin jälkeen istuimme hetkisen rupattelemassa kapellimestarin ja solistin kanssa. Musiikkimaailman kuuluisuuksia vilahteli taiteilijoiden puheissa, ja muutama juorukin jaettiin.

Tuli puheeksi toinen megaluokan viulisti, Daniel Hope, joka juuri viime keväänä esiintyi Tampereellakin.

Tapasin Danielin jokin aika sitten, kertoi Vilde. Emme ehtineet paljonkaan jutella, koska Sting soitti ja heidän piti puhelimessa ruveta järjestelemään yhteistä keikkaa.

Pieni maailma, jossa tähdet ja tähdet kohtaavat. Joskus jopa samoilla lavoilla.

Yhdessä 100 vuotta

Eräs ystäväni osui alkusyksystä ensimmäistä kertaa elämässään Tampere-talon ala-aulaan. Talo näytti hänen mielestään juhlavalta ja hieman pelottavalta, sellaiselta mikä ei ole häntä, tavallista ihmistä, varten.

Tampere-taloa ei rakennettu vanhaan teollisuuslaitokseen, jo olemassa olevien perinteisten aktiviteettien äärelle, vaan se syntyi arkkitehtikilpailun tuloksena, omaksi taideteoksekseen, tamperelaisille rakkaan ja perinteisen Sorsapuiston laidalle.

Koko Tampere-talon 20-vuotisen olemassaolon ajan ovat tänä vuonna 80 vuotta täyttänyt orkesteri sekä talon toimijat kantaneet huolta siitä, että kaikki tamperelaiset kykenisivät ottamaan sen omakseen. Syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli talo täynnä, kun avoimien ovien päivä tarjosi niin karaokea, humppatansseja kuin filharmonista kamarimusisointiakin.

Saatiin paljon innostunutta palautetta. - Voiko jotakin näin hienoa olla olemassakaan, ja ilmaiseksi vielä, kommentoi joku alun perin karaokeen aikonut henkilö osuttuaan vahingossa kuulemaan Bachia ja Šostakovitšia Pieneen saliin.

Tampere-talon 20-vuotishistoriikki julkistettiin pari viikkoa sitten. Siitä käy ilmi, miten monien vaiheiden ja täpärien päätösten kautta talo lopulta rakentui Sorsapuiston laidalle.

Vaikka ei saatukaan haaveiltua konserttitaloa, saatiin hyvin toimiva monitoimitalo, Tampere Filharmonian koti ja useana vuonna maan parhaaksi valittu kongressitalo. Talo mahdollistaa lisäksi niin oopperat kuin balettivierailutkin, sekä oman ohjelmatoimiston ja ulkopuolisten järjestämien vuokrakonserttien runsaan kirjon.

Kun taloa katsoo nyt, syksyn väreissä hehkuvien istutuksien ympäröimänä, näyttää se siltä kuin se olisi kasvanut paikalleen, osaksi puistoa, ja ollut siinä aina. ”Öhmanin kylppäri” näyttää jopa kauniilta lasisessa ja sinivalkoisessa keveydessään

Talon tekevät kuitenkin ihmiset, jokainen omalta osaltaan. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn, miten paljon yksilöllistä ja yhteistä osaamista, sitoutumista ja antautumista Tampere-talo pitää sisällään.

Oma orkesterimme esitteli Hannu Linnun johdolla osaamistaan soittamalla Mahlerin 1. sinfonian häikäisevän hienosti avajaiskonsertissa. Näytöt jatkuivat edelleen Einojuhani Rautavaaran Kaivos-oopperan historiallisella konserttiesityksellä, kun 60-luvulla poliittisten ja taiteellisten suhdanteiden hautaama merkkiteos sai lopulta elävän ensiesityksensä Tampereella.

Kaivoksen teknisen toteutuksen varmistivat Tampere-talon teknisen osaston kovan luokan ammattilaiset. Kun samanaikainen levytys ja Marika Vapaavuoren visualisointi asettivat uusia ja yllättäviä haasteita lähes päivittäin, eivät nämä miehet olleet moksiskaan, vaan kehittelivät joustavia ratkaisuja sitä mukaa kun niitä tarvittiin, lähes mahdottomassa aikataulussa.

Orkesterin historian tärkeimpiin päätöksiin kuulunut Hannu Linnun jatkokiinnitys ensimmäisen kolmevuotiskauden jälkeen julkistettiin juuri Tampereen päivän alla. Kun vielä Isoon saliin jollakin aikataululla saadaan tarvittava akustinen korjaus, ovat orkesterin kehityksen peruselementit koossa. Aiomme olla kunniaksi niin Tampereelle kuin sen nimeä kantavalle talollekin.

Onnittelut yhdessä 100-vuotiaille, talolle sekä orkesterille!

Asiakkaana Avery Fischer Hallissa

Paras tapa arvioida oman organisaation palvelua on verrata sitä muuhun vastaavaan.

Muutama päivä sitten asettauduin New Yorkin filharmonikkojen asiakkaaksi. Astuin Lincoln Centerin kulttuuripyhättöön kuuluvan Avery Fischer Hallin ovesta ajatuksenani: palvelkaa minua, palvelukulttuurin kehdossa kun kerran ollaan.

Jo helmikuussa olin ostanut lipun netistä. Ostaminen oli helppoa. Vahvistus sähköpostitse tuli saman tien, samoin voucher jolla saisin varsinaisen lipun paikan päällä.

Konsertti oli suomalaisittain kiinnostava, sillä alkuteoksena oli filharmonikkojen tuoreen nimikkosäveltäjän, Magnus Lindbergin teos Arena. Sibelius-viulukilpailun voittaja Lisa Batiashvili soittaisi Sibeliuksen konserton ja lopuksi kuultaisiin Brahmsin 2. sinfonia. Kapellimestarina toimi Alan Gilbert, joka oli vastikään aloittanut työnsä Lorin Maazelin seuraajana.

Orkesterin nettisivuilla mainittiin konsertin esittelytilaisuus, johon ehdottomasti halusin mennä.

Lipputoimisto oli näkyvällä paikalla pääovea vastapäätä. Lippuluukkuja oli useita ja jonoa varten oli aidatut reitit kuten lentokentillä. Jonoja ei kuitenkaan ollut, sillä konsertin alkuun oli vielä kaksi tuntia.

Lippuni oli kirjekuoressa odottamassa. Nyt vain etsiskelemään keskustelutilaisuuden paikkaa. Olisi parasta olla hyvissä ajoin paikalla.

Lipputoimistoa vastapäätä olevan tiskin yllä luki INFO. Tiedustelin infohenkilöltä missähän olisi ennen konserttia järjestettävä esittelytilaisuus. Näytettyään hetken aikaa hölmistyneeltä hän tiedusteli vieressä pöytään nojaavilta henkilöiltä ”Do we have some pre concert talk today? Toiset pyörittelivät päätään. Tutkittiin hetken aikaa papereita ja todettiin: ”No pre concert talks today. Sorry madam.”

Voi harmin paikka. Olin niin kovasti odottanut näkeväni miten sellainen tilaisuus täällä järjestetään.

Lähdin kohti kahvilaa, mutta jo kolmen metrin päässä törmäsin kylttiin, jossa suurilla kirjaimilla kerrottiin ”Pre Concert Talkin” aika ja paikka. Lipuista ei ollut mainintaa, joten se olisi siis ilmainen.

Minulla olisi sopivasti tunti aikaa nauttia jotakin kahvilassa. Siis sinne.

Arvokkaan näköinen liituraitapukumies ohjasi minut samaan riviin kuuden muun yksinään istuvan naishenkilön kanssa. Tilasin pientä purtavaa ja juhlan kunniaksi lasin viiniä. Kun tarkemmin katsoin ympärilleni, näin kahvilassa kymmenittäin yksin istuvia rouvia, harmaat hiukset huolellisesti kiharrettuina. Joillakin oli keppi tai rollaattori tuolin vieressä. Keski-ikä oli 80:n paremmalla puolella. Nuorta väkeä ei näkynyt missään.

Näky sai mielikuvituksen liikkeelle. Oliko joku näistä naisista nähnyt lapsena Toscaninin tai Stravinskyn johtavan? Kenties Furtwänglerinkin? Olivatko he 50-60-luvuilla tuoneet lapsiaan Leonard Bernsteinin legendaarisiin lastenkonsertteihin? Jätin kysymättä vieressäni istuvalta sataa vuotta lähentelevältä rouvalta, sillä hänellä näytti olevan suuria vaikeuksia kuulla tarjoilijankin puhetta.

Aulaan virtasi yhä lisää vanhuksia, joukossa joku kepin kanssa kulkeva mieskin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään vanhustenkonsertti, vaan kaikille tarjolla oleva perjantai-iltapäivän konsertti, joka selvästikin oli tavoittanut oman yleisönsä. Näillä ihmisillä ei varmaankaan ollut mitään kiirettä siihen aikaan viikosta ja päivästä.

Käytyään ehkä New Yorkin filharmonikkojen konserteissa puoli vuosisataa tai kauemminkin he tulivat nyt vanhasta muistista, mukavasti päiväsaikaan. Todellisia faneja ennen kuin fanikulttuurista edes tiedettiin.

Liityin jonoon, joka kaikesta päätellen oli menossa kohti konsertin esittelytilaisuutta. Tarjosin ovella konserttilippuani, mutta portsari tahtoi toisenlaisen lipun juuri tähän nimenomaiseen tilaisuuteen, ”Haven´t got any. Where can I buy one?” Lippustoimistosta ehtisin vielä saada lipun.

Luukulla kuitenkin pyöriteltiin päätä: ”Sold out”. Voi tuhannen tulimmaista! Juuri tätä varten olin selvittänyt kaiken etukäteen ja tullut paikalle vaikka miten aikaisin.

Lähdin purkamaan kiukkua viereisen Metropolitan-oopperan myymälään, jossa ainakin voi kuulla oopperaa TV-ruudulta ja ihailla kauniita fanituotteita. En ostanut mitään. Otin sen sijaa valokuvia, sekä paljon lisää kuvia rakennusten edustalla sijaitsevasta gayshirin tavoin ilmaan kohoavasta suihkulähteestä. Virtaavan veden katseleminen rauhoitti mieltä.

Konsertti alkoi lopulta. Salissa oli ikäihmisten lisäksi jonkin verran muita turisteja sekä muutamia koululuokkia.

Olin viimeksi kuullut filharmonikkoja kaksi vuotta sitten. Silloin häikäistyin jousien samettisesta soinnista ja taiturillisista puhallinsooloista. Nyt orkesteri kuulosti vieläkin paremmalta. Lindbergin teos sai varmaankin säveltäjän kannalta unelmatoteutuksen. Heti teoksen päätyttyä yleisö aloitti innostuneen puheenporinan, ja Magnus ilmestyi itsekin lavalle kiittämään. ”This young man is a good composer”, nyökytteli iäkäs rouva vierelläni puolen vuosisadan konserttikokemuksella ja newyorkilaisyleisön asiantuntemuksella.

Batiasvilin Sibelius-tulkinta sai yleisön ponnahtamaan pystyyn. Konsertin päättyessä innostus oli niin valtavaa ja reagointi nopeaa, että bravo-huudot alkoivat jo kolmea tahtia ennen Brahmsin sinfonian päättymistä. Jähmeänä suomalaisena olisin mieluummin kuullut teoksen häiriöttä loppuun.

Palvelututkimukseni oli läpäissyt testin, sillä itse tuote ylitti laadullaan kaikki odotukseni. En enää jaksanut muistella alun töppäilyä ja sitä että asiakkaiden informointi oli (kenties säästösyitä?) ulkoistettu ystävällisille mutta täysin tietämättömille ystäväyhdistyksen rouville.

Seisoskelin vielä hetken Lincoln Centerin edustalla konsertin tunnelmia makustelemassa. Samassa näin Magnus Lindbergin harppovan suojatietä kadun ylitse. Säntäsin perään ja sain vielä välitettyä kiitokseni hänelle. Käteltyämme hillitysti jatkoimme vastakkaisiin suuntiin.

Suomalainen kohtaaminen amerikkalaisessa suurkaupungissa.

Kiinalaisempi juttu

Kun säveltäjä keksii värittää teostaan harvinaisilla etnisillä soittimilla, on konsertin tuottajalla edessään todennäköinen ongelma.

Alkukeväästä tuli ruotsalaisen Anders Hillborgin nuottikustantamolta lyhytsanainen viesti: olemme pahoillamme, mutta Dreaming River -nuottimateriaaliin kuuluvia kiinalaisia oboeita ei enää kyetä toimittamaan nuottien mukana.

Sehän ikävää, ajattelin, mutta kuinka ystävällistä kustantajalta informoida, että teokseen kuuluu eriskummallisia soittimia joita meillä ei ole ja joista emme olleet kuulleetkaan. Koska teosta oli kuitenkin soitettu jossakin, jopa Suomen Turussa, oli jonkun siellä tiedettävä niistä jotakin.

Soitin oboisti Satu Alalle, joka kertoi tosiaan soittaneensa samassa teoksessa toista kiinalaisoboeta eli suonaa. Soittimeen oli syytä päästä tutustumaan paria kuukautta ennen konserttia, sillä äänen tuottaminen ei ollut helppoa, eikä sormituksistakaan ollut oikein tietoa. Soittimet olivat tulleet Turkuun nuottipaketin mukana. Mistä muualta niitä saisi, ei turkulaisilla ollut hajuakaan. Eikä kellään muullakaan.

Oli otettava yhteys koko ongelman aiheuttajaan eli säveltäjään. Anders Hillborg oli ilahtunut kuullessaan, että teos esitettäisiin Tampereella. Kiinalaisia oboeita kannattaisi kenties kysyä Göteborgista.

Kului pari viikkoa, ennen kuin saimme jäljitettyä potentiaalisen omistajan. Olisi jo kiire saada soittimet oboisteillemme harjoittelua varten. Lopulta tuli tieto Tukholmasta, että siellä olisi nyt meitä varten kaksi kaivattua suonaa. Aika oli kuitenkin käymässä vähiin. Nopein konsti eli lentorahti ei kuitenkaan tullut kyseeseen, sillä taivas oli täynnä tuhkaa ja pohjoismaiset kentät suljettuina.

Nyt oli yritettävä mitä tahansa keinoa. Facebook oli ennenkin pelastanut kummallisissa tilanteissa, joten laitoin viestin ”Onko joku lähiaikoina tulossa Tukholmasta Suomeen mitä tahansa reittiä ja pystyisikö tuomaan mukanaan Tampereella kiireesti tarvittavat kaksi puhallinsoitinta?”

Parin tunnin päästä tuli vastaus Ruotsissa asuneelta Jari Eskolalta, joka oli juuri kiinnitetty Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen palvelu- ja kehityspäälliköksi Helsinkiin. ”Muuttokuorma tulossa muutaman päivän kuluttua. Voin ottaa soittimet mukaani”.

Kun kiinalaisoboet olivat vihdoin Suomessa, oli enää saatava ne Tampereelle. Kuljetus järjestyi Hannu Linnun avulla, kun maestromme oli tulossa kuulemaan toukokuun ensimmäisen viikon konserttia.

Odotin näkeväni mustan soitinkotelon, jonka silkkivuorauksen sisältä löytyisi kaksi juhlavan näköistä soitinta. Hannulla oli kuitenkin mukanaan vaatimaton muovikassi ja sen sisällä lähinnä muovilelua muistuttavat soittimet palasina. Oboeen elimellisesti kuuluvat käsintehdyt suukappaleet eli röörit olivat kyllä hienon näköisiä.

Muovikassi toimitettiin oboisteille saman tien, olihan heillä vain pari viikkoa aikaa opetella niiden soittamista. Pian tuli kuitenkin kohtalokkaalta kuulostava viesti: röörit ovat rikki, eikä ilman niitä saisi edes ääntä aikaiseksi.

Tilanne alkoi näyttää mahdottomalta.

Koska ”mahdoton” on ikävä sana, päätimme kollegani Eijan kanssa vielä yrittää. Eija jäljitti amerikkalaisen rööriverstaan ja sieltä oboistin joka tiesi soittimista jotakin. Röörejä olisi saatavana, mutta ne olivat kalliita.

Emme myöskään tienneet minkä vireisiä soittimet olivat ja ainoalta mahdollisuudelta näytti tilata suuri määrä kaikenvireisiä röörejä. Soittimien koon perusteella tehtiin lopulta arvailuja niiden vireestä, ja tilaus saatettiin matkaan peukkuja pitäen.

Oboistit lupasivat urheasti yrittää, mikäli röörit saataisiin pikalähetyksenä konserttiviikkoa edeltävän viikon maanantaiksi. Viikonlopun elin jännityksessä, samalla miettien oliko tässä kaikessa mitään järkeä. Maanantaina lähetys kuitenkin tuli, ja oboistit pääsivät harjoittelemaan.

Koska viikko oli tavanomaisen työntäyteinen, en vaivannut päätäni kiinalaisilla, ennen kuin istuin kuulemassa konsertin alkuteosta viime torstaina.

Kauden päätöskonsertin solistina oli musiikillista ja teknistä täydellisyyttä edustava mezzosopraano Olga Borodina, orkesterin ja kuoron tehdessä parhaansa täydellisyyteen pyrkivän kapellimestari Hannu Linnun johdolla. Hillborgin teos soi juuri kuten piti, Juha Alan ja Kari Nikkasen taituroidessa kiinalaisoboeilla lavan molemmin puolin sijaitsevilta parvekkeilta.

Oli päivänselvää, että mahdoton oli pitänyt tehdä mahdolliseksi, tälläkin kertaa.