Rakkaudesta Raveliin

Nyt on ihan pakko tehdä rakkaudentunnustus. Olen aina ollut äärimmäisen vaikuttunut kaikesta mitä Maurice Ravel koskaan ehti säveltää.

Hallintohenkilönä tulisi tietysti suhtautua kylmän tasapuolisesti ohjelmistoasioihin. Ravel tekee minusta kuitenkin kyvyttömän kaikenlaiseen objektiivisuuteen ja viileään harkintaan.

Kun aikanaan pikkupianistina sain Ravelia soitettavakseni, jouduin täydellisen euforian valtaan. Miten mitään näin kipeän kaunista on koskaan voitu säveltää.

Ostin pinkan levyjä ja etsin kaikki tilaisuudet päästä kuulemaan Ravelin pianoteoksia, kamarimusiikkia, orkesteriteoksia. Ylimpänä listallani olivat G-duuripianokonsertto, La Valse sekä Daphnis et Chloé.

Halusin tietää Ravelista kaiken. Asuessani 70-luvulla sattuneesta syystä Budapestissa, oli ainoa käsillä oleva elämäkerta unkarinkielinen. Tankkasin sen lävitse sanakirjan avulla ja sain selville, että vain 162 senttiä pitkä säveltäjä oli kiintynyt kissoihin, pieniin mekaanisiin esineisiin sekä näyttäviin silkkipaitoihin ja kravatteihin.

Hänen vähät ihmissuhteensa löytyivät enimmäkseen Pariisin alamaailmasta. Jos hän olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, hän olisi luontevasti solahtanut vaikka helsinkiläisten burleskiharrastajien joukkoon.

Ravel jäi uransa alkupuolella vaille apurahoja ja palkintoja, ja vanhempana hän kieltäytyi ottamasta niitä vastaan. Lääkärien yritys korjata mystistä aivossairautta leikkauksella vei hänet koomaan ja kuolemaan 62-vuotiaana.

Mikä ilo olikaan tarjota viime viikolla tamperelaisyleisön kuultavaksi täyslaidallinen Ravelia. Kaikki kolme lempiteostani tulivat konsertin ohjelmaan kapellimestarin ehdotuksesta, tilaamatta ja pyytämättä kuin entiselle tytölle presidentinkanslian faksit.

Elämä on joskus ihmeellistä.

Mitä näistä nuorista tulee?

Kun jokin vuosi sitten toiveikkaasti lähestyin Esa-Pekka Salosen agenttia, oli vastaus brittiläisen sarkastinen: ”Dear Mrs Hirvonen, I do admire your enthusiasm, but I can tell you that he will not be available for your orchestra, at any time,”

Muistan 18-vuotiaan Salosen, joka kerran kävi johtamassa orkesteriamme yliopiston juhlasalissa. Nokkelasta ja varhaiskypsän oloisesta nuoresta miehestä ei muutoin olisi arvannut, että hän vain kymmenen vuoden kuluttua on useimpien suomalaisorkestereiden ulottumattomissa, agenttien tarkkaan vartioimana.

Jokin aika sitten orkesteriamme johtanut ukrainalainen Kirill Karabits muisteli konsertin jälkeen edellistä vierailuaan Tampereella. - ”Olin kauhusta jäykkänä, kun suuresti kunnioittamani Eri Klas oli kutsunut minut johtamaan tänne syksyllä 1999, vähän yli parikymppisenä ilman minkäänlaista kokemusta. Kun vielä sain konsertista murskakritiikin, kesti siitä toipuminen pitkään.”

Karabitsin parin viikon takaisen vierailun solisti Sharon Bezaly on tänään maailmannimi, joka hänkin oli saanut tilaisuutensa jo 14-vuotiaana, Zubin Mehtan kutsuessa hänet Israelin filharmonikkojen solistiksi.

Muistan hyvin Kirill Karabitsin edellisen vierailun. Mukana oli säveltäjäisä, nyt jo edesmennyt Ivan Karabits. Konsertin ohjelmassa oli hänen teoksensa ”Lamentations”, Bartókin Konsertto orkesterille sekä Bachin konsertto kolmelle viululle. Konserton solisteina taituroivat Henrik Perelló, Janne Marttila ja Eduard Ideltshuk, joista Janne ja Eduard elävät Ivan Karabitsin tavoin muistoissamme.

”Eetuksi” kutsumamme Ideltshuk oli ahkera järjestämään tilaisuuksia nuoremmille kollegoille, ja hän lienee ollut Karabitsinkin ensivierailun kummisetänä.

Vaikka kriitikot eivät Karabitsia tuolloin juhlineetkaan, on hänet vastikään valittu maineikkaan Bournemouthin sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Lähes samanaikaisesti ovat ikätoverit Vasily Petrenko ja Andris Nelsons aloittaneet Liverpoolissa ja Bournemouthissa. Lähivuodet tulevat näyttämään mikä on tämän trion todellinen osaaminen.

Edellisen viikon kapellimestarimme Santtu Rouvali oli varsin nuori hänkin. ”Onko hän tuleva Esa-Pekka Salonen?” kysyvät otsikot, ja isoja juttuja tehdään vielä uransa alussa olevasta nuorukaisesta.

Maailma on näköjään mennyt sellaiseksi, että taiteilijasta leivotaan tuotetta jo ennen kuin kansainvälinen ura on varsinaisesti käynnistynytkään. Santun uskon kyllä pitävän päänsä kylmänä, mutta vähänkin pienemmällä ymmärryksellä on vaarassa joutua ikuiseksi kyykkyviulistiksi julkisuuden hampaisiin.

Median taas toivoisi ymmärtävän, että kapellimestareita ei synny kuin Idols-tähtiä yhdessä yössä, vaan enemmänkin pitkän kaavan kautta, kovalla työllä ja itsekurilla, sekä kokemuksesta oppimalla. Kummisedistä ja hyvistä agenteista tuskin on haittaa, hyvästä koulutuksesta puhumattakaan. Työ on kuitenkin tehtävä itse.

”Hyviä kapellimestareita on loppujen lopuksi yllättävän vähän”, totesi pitkän orkesteriuran tehnyt lyömäsoittajamme Esko Vuorinen, kun olimme juuri arvioineet viime viikon mestarin, Miguel Harth-Bedoyan varsin mainioksi sellaiseksi.

Esa-Pekka, hei! Meillä on täällä Hannu Linnun johdolla huimaa vauhtia kehittyvä orkesteri. Emme ole kiinnostuneita tähdistä ja mediahypetyksestä, vaan oikeista osaajista. Sellaisten edessä annamme kaikkemme, ja vielä vähän lisää.

Eikö sittenkin löytyisi jollekin vuodelle jokin pikku projekti? Olemme valmiita keskustelemaan - ”at any time”.