maanantai 13. joulukuuta 2010

Joutsenlammen rannalta Pitkäperjantain ihmeeseen

On aina jännittävää nähdä miten konsertti- ja kongressitalo yhtäkkiä muuttuu kuumeisesti hyöriväksi oopperataloksi. Lavasterekkaa seuraavat esiintymisasut ja muu rekvisiitta. Ison salin lava kuorokoppineen muuttuu orkesterimontuksi ja balettinäyttämöksi. Hienossa järjestyksessä telineissään roikkuvat joutsenten tylliunelmat ja prinssien kirjaillut samettipuvut tuovat talon käytäville uudenlaisen ilmeen.

Monikielinen tanssijajoukko ruokailee orkesterin ja muun henkilökunnan lisäksi talon kanttiinissa. Tanssijoiden annokset vain ovat isompia kuin muilla.

Joskus on mielenkiintoisempaa seurata harjoitusta kuin itse esitystä. Voi saada vilahduksen todellisuudesta ja havaita asioita, joita esitystä katsoessa ei tulisi mieleenkään.

Joutsenlammen kenraaliharjoitus paljasti, että joutsenet ja prinssit olivat kuin mikä tahansa hälisevä nuorisojoukko huppareissaan ja löysissä verkkahousuissaan. Vain baletinjohtajan komennoista seurannut äärimmäinen keskittyneisyys ja kurinalaisuus erotti heidät muista.

Kenraaliharjoituksessa tarkistettiin ryhmäkohtausten paikat ja siirtymiset muodostelmasta toiseen. Erityistä huomiota kiinnitettiin liikkeiden samanaikaisuuteen.

Jäin miettimään tätä joukkokohtausten ja samanaikaisen jalannoston vaikuttavuutta. Jotakin erityisen kohottavaahan on siinä, että musiikin pauhatessa suuri väkijoukko liikehtii pilkulleen yhtäaikaisesti. Sama tehokeino on tuttu niin vanhoista amerikkalaisista musikaaleista, kuin olympialaisten avajaisista tai pohjoiskorealaisista sotilasparaateistakin.

Baletti on taidemuotona kaukana kamarimusiikillisesta intiimiydestä, ja sen tarpeisiin ovat monet säveltäjät luoneet näyttävimmät teoksensa. Juuri musiikki onkin koko baletin perusta ja ydin. Mitään Joutsenlampea ei olisi, ellei meillä olisi kaikkia noita tuttuja kohtauksia soivassa muodossaan. Klassisen baletin taituruus, viehätys ja voima lähtee siitä, mitä säveltäjän päässä on liikkunut.

Sama koskee tietysti oopperaa. Oopperamusiikin suurenmoisuutta saatiin hämmästellä viimeksi pari viikkoa sitten, kun Hannu Lintu johti Tampere-talossa kokonaisen konsertillisen Wagneria, Matti Salmisen toimiessa solistina. Parsifalin ”Pitkäperjantain ihme” toimi loistavasti konserttiesityksenä, ilman puvustuksia ja lavastuksia sekä oopperan joskus keinotekoiselta tuntuvaa ohjausta.

Se toimi siksi, että sen musiikki toimii.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti