Nuotiston vierestä

Minne Musiikki katosi?

2010-12-19T02:48:00.000-08:00

Vielä joku vuosi sitten saattoi kaupungin suurimman tavaratalon levyosastolta etsiä klassista musiikkia säveltäjän nimen perusteella.

Nyt ei klassisen musiikin osastoa ole lainkaan. CD-levyt on ahdettu taaimpaan nurkkaan, ja tilan ovat vieneet valtaviksi kasvaneet peli- ja DVD-osastot.

Silmäilen kuitenkin uteliaana ns. levyosastoa, joka näyttää enemmänkin Antti Tuiskun fanimyymälältä. Tuiskuja siellä ja tuiskuja täällä. Kas, löytyyhän jotakin muutakin. Paraatipaikalla seisovan hyllyrivistön jakavat Linda Lampenius, Susan Boyle sekä esiintyjä nimeltään KUOROSOTA. Jos Lampenius-levyn kannesta on turha etsiä sen musiikillista sisältöä, on Kuorosota-levyltä häivytetty jo kuorotkin.

Jostakin löytyy lopulta koristeellinen kolmen CD:n pakkaus nimeltään Chopin. Vieressä on Verdi, Vivaldi, ja jopa Rautavaara. Säveltäjä kelpaa levyhyllylle vain viimeiseen asti tuotteistettuna pakettina, jossa musiikillisen sisällön korvaa brändiksi kelpaava tuttu nimi. Kaikki tarpeeton on karsittu pois myyntiä haittaamasta. Turhia lisukkeita olisivat olleetkin nämä Frédéricit, Giuseppet tai Einojuhanit.

Etunimellisiäkin paketteja löytyy viereiseltä hyllyltä, jossa koreilevat kauniin punaisissa lahjapakkauksissaan tuotteet nimeltä Jorma Hynninen, Soile Isokoski ja Karita Mattila.

Levyfirma on vain jättänyt näiden tuotteistamisen ikävästi kesken. Kyllä lähistöltä pitäisi ehdottomasti löytyä ainakin Soile Isokoski -pehmoleluja, Jorma Hynninen -Tennis Champion Video Game sekä Karita Mattila -barbeja, joille voi alkuperäisen Tosca-rooliasun lisäksi ostaa joka vuosi uutuusrooliin liittyvän vaatetuksen.

Mutta ehkä jo ensi jouluna...

Joutsenlammen rannalta Pitkäperjantain ihmeeseen

2010-12-13T20:41:00.000-08:00

On aina jännittävää nähdä miten konsertti- ja kongressitalo yhtäkkiä muuttuu kuumeisesti hyöriväksi oopperataloksi. Lavasterekkaa seuraavat esiintymisasut ja muu rekvisiitta. Ison salin lava kuorokoppineen muuttuu orkesterimontuksi ja balettinäyttämöksi. Hienossa järjestyksessä telineissään roikkuvat joutsenten tylliunelmat ja prinssien kirjaillut samettipuvut tuovat talon käytäville uudenlaisen ilmeen.

Monikielinen tanssijajoukko ruokailee orkesterin ja muun henkilökunnan lisäksi talon kanttiinissa. Tanssijoiden annokset vain ovat isompia kuin muilla.

Joskus on mielenkiintoisempaa seurata harjoitusta kuin itse esitystä. Voi saada vilahduksen todellisuudesta ja havaita asioita, joita esitystä katsoessa ei tulisi mieleenkään.

Joutsenlammen kenraaliharjoitus paljasti, että joutsenet ja prinssit olivat kuin mikä tahansa hälisevä nuorisojoukko huppareissaan ja löysissä verkkahousuissaan. Vain baletinjohtajan komennoista seurannut äärimmäinen keskittyneisyys ja kurinalaisuus erotti heidät muista.

Kenraaliharjoituksessa tarkistettiin ryhmäkohtausten paikat ja siirtymiset muodostelmasta toiseen. Erityistä huomiota kiinnitettiin liikkeiden samanaikaisuuteen.

Jäin miettimään tätä joukkokohtausten ja samanaikaisen jalannoston vaikuttavuutta. Jotakin erityisen kohottavaahan on siinä, että musiikin pauhatessa suuri väkijoukko liikehtii pilkulleen yhtäaikaisesti. Sama tehokeino on tuttu niin vanhoista amerikkalaisista musikaaleista, kuin olympialaisten avajaisista tai pohjoiskorealaisista sotilasparaateistakin.

Baletti on taidemuotona kaukana kamarimusiikillisesta intiimiydestä, ja sen tarpeisiin ovat monet säveltäjät luoneet näyttävimmät teoksensa. Juuri musiikki onkin koko baletin perusta ja ydin. Mitään Joutsenlampea ei olisi, ellei meillä olisi kaikkia noita tuttuja kohtauksia soivassa muodossaan. Klassisen baletin taituruus, viehätys ja voima lähtee siitä, mitä säveltäjän päässä on liikkunut.

Sama koskee tietysti oopperaa. Oopperamusiikin suurenmoisuutta saatiin hämmästellä viimeksi pari viikkoa sitten, kun Hannu Lintu johti Tampere-talossa kokonaisen konsertillisen Wagneria, Matti Salmisen toimiessa solistina. Parsifalin ”Pitkäperjantain ihme” toimi loistavasti konserttiesityksenä, ilman puvustuksia ja lavastuksia sekä oopperan joskus keinotekoiselta tuntuvaa ohjausta.

Se toimi siksi, että sen musiikki toimii.

Alkuvoimaa

2010-11-14T03:58:00.000-08:00

Pari viimeistä Tampere Filharmonian konserttia on palauttanut mieleeni yhden vanhimmista kulttuuriperinnöistämme, shamanismin, joka muinaisista ajoista alkaen on toiminut suomensukuisten kansojen kulttuurisena äidinkielenä.

Leif Segerstamin johtama Sibeliuksen neljäs sinfonia toissa viikolla kumpusi ikiaikaisista musiikillisista peruskallioista, kuin samanaikainen manaus, rukous ja loitsu. Leif Segerstamin kapellimestaritaide oli yhteisön edessä suoritettua shamanistista rituaalia alusta loppuun.

Shamaani on henkilö joka tietää, minkä lisäksi hänellä on myös yliluonnollisia taitoja. Suomalaisen kansanperinteen tunnetuin shamaani Väinämöinen oli paitsi tietäjä, myös taiteilija, runonlaulaja ja kanteleensoittaja. Runoudella ja musiikilla on hänen kauttaan ollut erityisasema suomalaisessa mytologiassa.

Shamanistisilla rituaaleilla on parantavia ja yhteisöä vahvistavia voimia. Juuri sellainenhan on Sibeliuksen musiikin vaikutus meihin suomalaisiin. Kun kapellimestari-loitsija uskoo sen voimaan, heräävät alkuvoimaiset, positiivisen täyttymyksen tunteet myös vastaanottajassa.

Viime perjantaina oli Kalevi Ahon ”Minean” vuoro toimia shamanistisena tajunnanräjäyttäjänä.

Rituaalin keskiössä oli kuitenkin Beethovenin Eroica-sinfonia. Sen parissa Hannu Lintu oli itse Väinämöinen, joka loitsi ilmoille uudenlaisen, yhteisöä hämmästyttävän ja lujittavan Eroican. Tähän Eroicaan saattoivat sekä orkesteri että yleisö uskoa, ja sen voima tulee kantamaan vielä pitkiksi ajoiksi eteenpäin.

Väitänkin, että suomalaiset säveltäjät ja kapellimestarit ovat suoraan shamaanien perillisiä.

Tähtiä ja tähtiä

2010-10-20T14:06:00.000-07:00

Menneellä viikolla ovat lehdet olleet täynnä ilmiötä nimeltä Lady Gaga. Media oli jälleen valveilla, ja saimmekin tietää mm. että neitosen levyjä on myyty 15 miljoonaa ja videoita You Tubessa ladattu yli miljardi kertaa. Kiistellään siitä, kumpi on kovempi, Lady Gaga vai Madonna. Osa Lady Gagan faneista jaksaa edelleen spekuloida sillä onko taiteilijatar mies vai nainen, vai kenties molemmat.

En ihmettele Lady Gagan fanitusta. Omasta mielestänikin hän on visuaalisesti kiinnostava, eivätkä videotkaan ole huonoimmasta päästä. Minään musiikillisena uudistajana häntä tuskin tarvitsee ajatellakaan.

Pari päivää sitten istuin toimistossa muutaman muusikon kanssa palaveeraamassa. Käytävällä istui ujon oloinen, vaatimattoman näköinen nuori nainen näpräämässä kännykkäänsä. Kokouksemme kesti, ja kävin kysymässä oliko hänellä kiireellistä asiaa.

Kävi ilmi, että kyseessä oli viikon viulusolistimme Vilde Frang, joka kärsivällisesti istui odottamassa päästäkseen puheilleni. En tunnistanut häntä, koska emme olleet työmatkani johdosta vielä tavanneet. - En haluaisi mitenkään olla vaivaksi, mutta tahtoisin vain tietää, pääseekö taloon illalla harjoittelemaan, hän kysyi arasti.

Brahmsin viulukonsertto viime perjantaina osoitti että Vilde Frang on tuleva, ellei jo olevakin viulunsoiton maailmantähti. Syystä hänet valittiin EMIn vuoden artistiksi 2010, ja kriitikot ympäri maailmaa ylistävät konsertteja ja levytyksiä. Lady Gaga puolestaan kahmi kahdeksan palkintoa vuoden 2010 MTV-gaalassa.

Maailmantähdet Vilde Frang ja Lady Gaga ovat molemmat syntyneet vuonna 1986. Levy- ja muiden palkintojen lisäksi ei muuta yhteistä sitten näytä olevankaan.

Lady Gaga saapui Helsingin keikalleen yksityiskoneella. Vilde Frang lensi Hampurista Helsinki-Vantaalle ja tuli bussilla aamuyöstä Tampereelle. Tampereen linja-autoasemalta hän otti taksin hotelliin. Nukkua hän ei juurikaan ehtinyt, sillä lavalla oli oltava jo heti aamusta, kapellimestarin laatiman harjoitusjärjestyksen mukaan.

Lady Gagalla on oma vaatemallisto, ja hänellä on tapana hätkähdyttää ihmeellisillä vetimillä ja hiuslaitteilla. Vaatemallisto ei ole järin kovassa käytössä, sillä konserteissa hän esiintyy usein alusvaatteisillaan. Jokin aika sitten hän pukeutui pekoniin.

Vilde Frangilla oli harjoituksessa ruskeat samettifarkut ja villapaita. Esiintymisvaatteena perjantain konsertissa oli yksinkertainen musta iltapuku. Pitkät hiukset liehuivat vapaina eikä meikkiä ollut lainkaan.

Konsertin jälkeen istuimme hetkisen rupattelemassa kapellimestarin ja solistin kanssa. Musiikkimaailman kuuluisuuksia vilahteli taiteilijoiden puheissa, ja muutama juorukin jaettiin.

Tuli puheeksi toinen megaluokan viulisti, Daniel Hope, joka juuri viime keväänä esiintyi Tampereellakin.

Tapasin Danielin jokin aika sitten, kertoi Vilde. Emme ehtineet paljonkaan jutella, koska Sting soitti ja heidän piti puhelimessa ruveta järjestelemään yhteistä keikkaa.

Pieni maailma, jossa tähdet ja tähdet kohtaavat. Joskus jopa samoilla lavoilla.

Yhdessä 100 vuotta

2010-10-05T09:52:00.000-07:00

Eräs ystäväni osui alkusyksystä ensimmäistä kertaa elämässään Tampere-talon ala-aulaan. Talo näytti hänen mielestään juhlavalta ja hieman pelottavalta, sellaiselta mikä ei ole häntä, tavallista ihmistä, varten.

Tampere-taloa ei rakennettu vanhaan teollisuuslaitokseen, jo olemassa olevien perinteisten aktiviteettien äärelle, vaan se syntyi arkkitehtikilpailun tuloksena, omaksi taideteoksekseen, tamperelaisille rakkaan ja perinteisen Sorsapuiston laidalle.

Koko Tampere-talon 20-vuotisen olemassaolon ajan ovat tänä vuonna 80 vuotta täyttänyt orkesteri sekä talon toimijat kantaneet huolta siitä, että kaikki tamperelaiset kykenisivät ottamaan sen omakseen. Syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli talo täynnä, kun avoimien ovien päivä tarjosi niin karaokea, humppatansseja kuin filharmonista kamarimusisointiakin.

Saatiin paljon innostunutta palautetta. - Voiko jotakin näin hienoa olla olemassakaan, ja ilmaiseksi vielä, kommentoi joku alun perin karaokeen aikonut henkilö osuttuaan vahingossa kuulemaan Bachia ja Šostakovitšia Pieneen saliin.

Tampere-talon 20-vuotishistoriikki julkistettiin pari viikkoa sitten. Siitä käy ilmi, miten monien vaiheiden ja täpärien päätösten kautta talo lopulta rakentui Sorsapuiston laidalle.

Vaikka ei saatukaan haaveiltua konserttitaloa, saatiin hyvin toimiva monitoimitalo, Tampere Filharmonian koti ja useana vuonna maan parhaaksi valittu kongressitalo. Talo mahdollistaa lisäksi niin oopperat kuin balettivierailutkin, sekä oman ohjelmatoimiston ja ulkopuolisten järjestämien vuokrakonserttien runsaan kirjon.

Kun taloa katsoo nyt, syksyn väreissä hehkuvien istutuksien ympäröimänä, näyttää se siltä kuin se olisi kasvanut paikalleen, osaksi puistoa, ja ollut siinä aina. ”Öhmanin kylppäri” näyttää jopa kauniilta lasisessa ja sinivalkoisessa keveydessään

Talon tekevät kuitenkin ihmiset, jokainen omalta osaltaan. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn, miten paljon yksilöllistä ja yhteistä osaamista, sitoutumista ja antautumista Tampere-talo pitää sisällään.

Oma orkesterimme esitteli Hannu Linnun johdolla osaamistaan soittamalla Mahlerin 1. sinfonian häikäisevän hienosti avajaiskonsertissa. Näytöt jatkuivat edelleen Einojuhani Rautavaaran Kaivos-oopperan historiallisella konserttiesityksellä, kun 60-luvulla poliittisten ja taiteellisten suhdanteiden hautaama merkkiteos sai lopulta elävän ensiesityksensä Tampereella.

Kaivoksen teknisen toteutuksen varmistivat Tampere-talon teknisen osaston kovan luokan ammattilaiset. Kun samanaikainen levytys ja Marika Vapaavuoren visualisointi asettivat uusia ja yllättäviä haasteita lähes päivittäin, eivät nämä miehet olleet moksiskaan, vaan kehittelivät joustavia ratkaisuja sitä mukaa kun niitä tarvittiin, lähes mahdottomassa aikataulussa.

Orkesterin historian tärkeimpiin päätöksiin kuulunut Hannu Linnun jatkokiinnitys ensimmäisen kolmevuotiskauden jälkeen julkistettiin juuri Tampereen päivän alla. Kun vielä Isoon saliin jollakin aikataululla saadaan tarvittava akustinen korjaus, ovat orkesterin kehityksen peruselementit koossa. Aiomme olla kunniaksi niin Tampereelle kuin sen nimeä kantavalle talollekin.

Onnittelut yhdessä 100-vuotiaille, talolle sekä orkesterille!

Asiakkaana Avery Fischer Hallissa

2010-06-17T17:41:00.000-07:00

Paras tapa arvioida oman organisaation palvelua on verrata sitä muuhun vastaavaan.

Muutama päivä sitten asettauduin New Yorkin filharmonikkojen asiakkaaksi. Astuin Lincoln Centerin kulttuuripyhättöön kuuluvan Avery Fischer Hallin ovesta ajatuksenani: palvelkaa minua, palvelukulttuurin kehdossa kun kerran ollaan.

Jo helmikuussa olin ostanut lipun netistä. Ostaminen oli helppoa. Vahvistus sähköpostitse tuli saman tien, samoin voucher jolla saisin varsinaisen lipun paikan päällä.

Konsertti oli suomalaisittain kiinnostava, sillä alkuteoksena oli filharmonikkojen tuoreen nimikkosäveltäjän, Magnus Lindbergin teos Arena. Sibelius-viulukilpailun voittaja Lisa Batiashvili soittaisi Sibeliuksen konserton ja lopuksi kuultaisiin Brahmsin 2. sinfonia. Kapellimestarina toimi Alan Gilbert, joka oli vastikään aloittanut työnsä Lorin Maazelin seuraajana.

Orkesterin nettisivuilla mainittiin konsertin esittelytilaisuus, johon ehdottomasti halusin mennä.

Lipputoimisto oli näkyvällä paikalla pääovea vastapäätä. Lippuluukkuja oli useita ja jonoa varten oli aidatut reitit kuten lentokentillä. Jonoja ei kuitenkaan ollut, sillä konsertin alkuun oli vielä kaksi tuntia.

Lippuni oli kirjekuoressa odottamassa. Nyt vain etsiskelemään keskustelutilaisuuden paikkaa. Olisi parasta olla hyvissä ajoin paikalla.

Lipputoimistoa vastapäätä olevan tiskin yllä luki INFO. Tiedustelin infohenkilöltä missähän olisi ennen konserttia järjestettävä esittelytilaisuus. Näytettyään hetken aikaa hölmistyneeltä hän tiedusteli vieressä pöytään nojaavilta henkilöiltä ”Do we have some pre concert talk today? Toiset pyörittelivät päätään. Tutkittiin hetken aikaa papereita ja todettiin: ”No pre concert talks today. Sorry madam.”

Voi harmin paikka. Olin niin kovasti odottanut näkeväni miten sellainen tilaisuus täällä järjestetään.

Lähdin kohti kahvilaa, mutta jo kolmen metrin päässä törmäsin kylttiin, jossa suurilla kirjaimilla kerrottiin ”Pre Concert Talkin” aika ja paikka. Lipuista ei ollut mainintaa, joten se olisi siis ilmainen.

Minulla olisi sopivasti tunti aikaa nauttia jotakin kahvilassa. Siis sinne.

Arvokkaan näköinen liituraitapukumies ohjasi minut samaan riviin kuuden muun yksinään istuvan naishenkilön kanssa. Tilasin pientä purtavaa ja juhlan kunniaksi lasin viiniä. Kun tarkemmin katsoin ympärilleni, näin kahvilassa kymmenittäin yksin istuvia rouvia, harmaat hiukset huolellisesti kiharrettuina. Joillakin oli keppi tai rollaattori tuolin vieressä. Keski-ikä oli 80:n paremmalla puolella. Nuorta väkeä ei näkynyt missään.

Näky sai mielikuvituksen liikkeelle. Oliko joku näistä naisista nähnyt lapsena Toscaninin tai Stravinskyn johtavan? Kenties Furtwänglerinkin? Olivatko he 50-60-luvuilla tuoneet lapsiaan Leonard Bernsteinin legendaarisiin lastenkonsertteihin? Jätin kysymättä vieressäni istuvalta sataa vuotta lähentelevältä rouvalta, sillä hänellä näytti olevan suuria vaikeuksia kuulla tarjoilijankin puhetta.

Aulaan virtasi yhä lisää vanhuksia, joukossa joku kepin kanssa kulkeva mieskin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään vanhustenkonsertti, vaan kaikille tarjolla oleva perjantai-iltapäivän konsertti, joka selvästikin oli tavoittanut oman yleisönsä. Näillä ihmisillä ei varmaankaan ollut mitään kiirettä siihen aikaan viikosta ja päivästä.

Käytyään ehkä New Yorkin filharmonikkojen konserteissa puoli vuosisataa tai kauemminkin he tulivat nyt vanhasta muistista, mukavasti päiväsaikaan. Todellisia faneja ennen kuin fanikulttuurista edes tiedettiin.

Liityin jonoon, joka kaikesta päätellen oli menossa kohti konsertin esittelytilaisuutta. Tarjosin ovella konserttilippuani, mutta portsari tahtoi toisenlaisen lipun juuri tähän nimenomaiseen tilaisuuteen, ”Haven´t got any. Where can I buy one?” Lippustoimistosta ehtisin vielä saada lipun.

Luukulla kuitenkin pyöriteltiin päätä: ”Sold out”. Voi tuhannen tulimmaista! Juuri tätä varten olin selvittänyt kaiken etukäteen ja tullut paikalle vaikka miten aikaisin.

Lähdin purkamaan kiukkua viereisen Metropolitan-oopperan myymälään, jossa ainakin voi kuulla oopperaa TV-ruudulta ja ihailla kauniita fanituotteita. En ostanut mitään. Otin sen sijaa valokuvia, sekä paljon lisää kuvia rakennusten edustalla sijaitsevasta gayshirin tavoin ilmaan kohoavasta suihkulähteestä. Virtaavan veden katseleminen rauhoitti mieltä.

Konsertti alkoi lopulta. Salissa oli ikäihmisten lisäksi jonkin verran muita turisteja sekä muutamia koululuokkia.

Olin viimeksi kuullut filharmonikkoja kaksi vuotta sitten. Silloin häikäistyin jousien samettisesta soinnista ja taiturillisista puhallinsooloista. Nyt orkesteri kuulosti vieläkin paremmalta. Lindbergin teos sai varmaankin säveltäjän kannalta unelmatoteutuksen. Heti teoksen päätyttyä yleisö aloitti innostuneen puheenporinan, ja Magnus ilmestyi itsekin lavalle kiittämään. ”This young man is a good composer”, nyökytteli iäkäs rouva vierelläni puolen vuosisadan konserttikokemuksella ja newyorkilaisyleisön asiantuntemuksella.

Batiasvilin Sibelius-tulkinta sai yleisön ponnahtamaan pystyyn. Konsertin päättyessä innostus oli niin valtavaa ja reagointi nopeaa, että bravo-huudot alkoivat jo kolmea tahtia ennen Brahmsin sinfonian päättymistä. Jähmeänä suomalaisena olisin mieluummin kuullut teoksen häiriöttä loppuun.

Palvelututkimukseni oli läpäissyt testin, sillä itse tuote ylitti laadullaan kaikki odotukseni. En enää jaksanut muistella alun töppäilyä ja sitä että asiakkaiden informointi oli (kenties säästösyitä?) ulkoistettu ystävällisille mutta täysin tietämättömille ystäväyhdistyksen rouville.

Seisoskelin vielä hetken Lincoln Centerin edustalla konsertin tunnelmia makustelemassa. Samassa näin Magnus Lindbergin harppovan suojatietä kadun ylitse. Säntäsin perään ja sain vielä välitettyä kiitokseni hänelle. Käteltyämme hillitysti jatkoimme vastakkaisiin suuntiin.

Suomalainen kohtaaminen amerikkalaisessa suurkaupungissa.

Kiinalaisempi juttu

2010-05-30T12:10:00.000-07:00

Kun säveltäjä keksii värittää teostaan harvinaisilla etnisillä soittimilla, on konsertin tuottajalla edessään todennäköinen ongelma.

Alkukeväästä tuli ruotsalaisen Anders Hillborgin nuottikustantamolta lyhytsanainen viesti: olemme pahoillamme, mutta Dreaming River -nuottimateriaaliin kuuluvia kiinalaisia oboeita ei enää kyetä toimittamaan nuottien mukana.

Sehän ikävää, ajattelin, mutta kuinka ystävällistä kustantajalta informoida, että teokseen kuuluu eriskummallisia soittimia joita meillä ei ole ja joista emme olleet kuulleetkaan. Koska teosta oli kuitenkin soitettu jossakin, jopa Suomen Turussa, oli jonkun siellä tiedettävä niistä jotakin.

Soitin oboisti Satu Alalle, joka kertoi tosiaan soittaneensa samassa teoksessa toista kiinalaisoboeta eli suonaa. Soittimeen oli syytä päästä tutustumaan paria kuukautta ennen konserttia, sillä äänen tuottaminen ei ollut helppoa, eikä sormituksistakaan ollut oikein tietoa. Soittimet olivat tulleet Turkuun nuottipaketin mukana. Mistä muualta niitä saisi, ei turkulaisilla ollut hajuakaan. Eikä kellään muullakaan.

Oli otettava yhteys koko ongelman aiheuttajaan eli säveltäjään. Anders Hillborg oli ilahtunut kuullessaan, että teos esitettäisiin Tampereella. Kiinalaisia oboeita kannattaisi kenties kysyä Göteborgista.

Kului pari viikkoa, ennen kuin saimme jäljitettyä potentiaalisen omistajan. Olisi jo kiire saada soittimet oboisteillemme harjoittelua varten. Lopulta tuli tieto Tukholmasta, että siellä olisi nyt meitä varten kaksi kaivattua suonaa. Aika oli kuitenkin käymässä vähiin. Nopein konsti eli lentorahti ei kuitenkaan tullut kyseeseen, sillä taivas oli täynnä tuhkaa ja pohjoismaiset kentät suljettuina.

Nyt oli yritettävä mitä tahansa keinoa. Facebook oli ennenkin pelastanut kummallisissa tilanteissa, joten laitoin viestin ”Onko joku lähiaikoina tulossa Tukholmasta Suomeen mitä tahansa reittiä ja pystyisikö tuomaan mukanaan Tampereella kiireesti tarvittavat kaksi puhallinsoitinta?”

Parin tunnin päästä tuli vastaus Ruotsissa asuneelta Jari Eskolalta, joka oli juuri kiinnitetty Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen palvelu- ja kehityspäälliköksi Helsinkiin. ”Muuttokuorma tulossa muutaman päivän kuluttua. Voin ottaa soittimet mukaani”.

Kun kiinalaisoboet olivat vihdoin Suomessa, oli enää saatava ne Tampereelle. Kuljetus järjestyi Hannu Linnun avulla, kun maestromme oli tulossa kuulemaan toukokuun ensimmäisen viikon konserttia.

Odotin näkeväni mustan soitinkotelon, jonka silkkivuorauksen sisältä löytyisi kaksi juhlavan näköistä soitinta. Hannulla oli kuitenkin mukanaan vaatimaton muovikassi ja sen sisällä lähinnä muovilelua muistuttavat soittimet palasina. Oboeen elimellisesti kuuluvat käsintehdyt suukappaleet eli röörit olivat kyllä hienon näköisiä.

Muovikassi toimitettiin oboisteille saman tien, olihan heillä vain pari viikkoa aikaa opetella niiden soittamista. Pian tuli kuitenkin kohtalokkaalta kuulostava viesti: röörit ovat rikki, eikä ilman niitä saisi edes ääntä aikaiseksi.

Tilanne alkoi näyttää mahdottomalta.

Koska ”mahdoton” on ikävä sana, päätimme kollegani Eijan kanssa vielä yrittää. Eija jäljitti amerikkalaisen rööriverstaan ja sieltä oboistin joka tiesi soittimista jotakin. Röörejä olisi saatavana, mutta ne olivat kalliita.

Emme myöskään tienneet minkä vireisiä soittimet olivat ja ainoalta mahdollisuudelta näytti tilata suuri määrä kaikenvireisiä röörejä. Soittimien koon perusteella tehtiin lopulta arvailuja niiden vireestä, ja tilaus saatettiin matkaan peukkuja pitäen.

Oboistit lupasivat urheasti yrittää, mikäli röörit saataisiin pikalähetyksenä konserttiviikkoa edeltävän viikon maanantaiksi. Viikonlopun elin jännityksessä, samalla miettien oliko tässä kaikessa mitään järkeä. Maanantaina lähetys kuitenkin tuli, ja oboistit pääsivät harjoittelemaan.

Koska viikko oli tavanomaisen työntäyteinen, en vaivannut päätäni kiinalaisilla, ennen kuin istuin kuulemassa konsertin alkuteosta viime torstaina.

Kauden päätöskonsertin solistina oli musiikillista ja teknistä täydellisyyttä edustava mezzosopraano Olga Borodina, orkesterin ja kuoron tehdessä parhaansa täydellisyyteen pyrkivän kapellimestari Hannu Linnun johdolla. Hillborgin teos soi juuri kuten piti, Juha Alan ja Kari Nikkasen taituroidessa kiinalaisoboeilla lavan molemmin puolin sijaitsevilta parvekkeilta.

Oli päivänselvää, että mahdoton oli pitänyt tehdä mahdolliseksi, tälläkin kertaa.

Ohjelmasuunnittelun voima

2010-05-22T12:41:00.000-07:00

Viime torstaina istuin Tampere-talon Isossa salissa yhdessä illan kapellimestarin Paul Watkinsin agentin kanssa. Ihailimme Daniel Hopen huikean taiturillista ja äärimmäisen koskettavaa tulkintaa Benjamin Brittenin viulukonsertosta. - ”Meille briteille tämä konsertto on jotenkin vaikea ja sen sijoittaminen ohjelmistoihin tuntuu edelleenkin hankalalta”, harmitteli Thomas-ystäväni.

Anteeksi kuinka? Britten vaikeaa?

Tamperelaisyleisö otti teoksen poikkeuksellisen lämpimästi vastaan. Ehkä se koki siinä itseni tavoin jotakin tutun sibeliaanista, tummia sävyjä, syvyyttä ja aitoutta.

Maailman konserttisaleja työkseen koluava agentti ilahtui kuullessaan Tampereella toisenkin maanmiehensä teoksen, Mark-Anthony Turnagen rokkaavan Scherzoidin, jota Britteniäkin harvemmin soitetaan kotimaassa. Kumma juttu sinänsä, sillä Turnage on ikäpolvensa arvostetuimpia säveltäjiä maailmassa.

Saatoin ylpeänä kertoa, että Tampereella kyllä voi Turnagea kuulla silloin tällöin ja että olemme jopa tilanneet säveltäjältä sellokonserton parin vuoden päähän. Hauska sattuma oli sekin, että teoksen tulisi kantaesittämään juuri saman illan kapellimestarimme, loistavana sellistinä tunnettu Paul Watkins.

Istuin puolestani viikko sitten Lontoon South Bank Centerissä kuulemassa mainion Philharmonia Orchestran konserttia. Orkesterihan on viime aikoina ollut esillä siksi, että Esa-Pekka Salonen siirtyi sen taiteelliseksi johtajaksi jätettyään Los Angelesin.

Konsertin johti meilläkin taannoin vieraillut Alexander Lazarev. Solistina oli Nikolai Luganski, jonka tamperelaiset muistavat loisteliaasta Tshaikovskin pianokonserton tulkinnasta muutaman vuoden takaa. Tuttuja olivat miehet, mutta tuttua oli myös ohjelma: Tshaikovskin Jousiserenadi, Rahmaninovin Paganini-muunnelmat, Shostakovitshin kuudes sinfonia.

Pelkästään venäläisistä perusklassikoista koostunut ohjelma lienee ollut osa jotakin teemallista konserttisarjaa, ja orkesterin koko ohjelmistossa varmaan on runsaasti haasteellisempiakin konserttikokonaisuuksia.

En voinut kuitenkaan olla vertaamatta suomalaista ja brittiläistä konserttitraditiota sekä pohdiskelematta innovatiivisen ohjelmasuunnittelun merkitystä.

Miten hienosti Turnagen kirpeä ja rytminen teos johdattelikaan Brittenin konserton henkistyneeseen maailmaan, ja miten tuoreena kuuloelämyksenä konsertin päätteeksi soitettu Brahmsin 1. sinfonia avautui alkupuolen teosten jälkeen.

Yleisö on tämän elämyksen mielestäni ansainnut, aivan kuin se on ansainnut parhaat mahdolliset kapellimestari- ja solistivieraat.

Kun konsertti toimii, inspiroituvat myös kuulijat. Pian konsertin jälkeen sain seuraavanlaisen viestin: ”Daniel Hope soitti suoraan sieluun. Hän oli kuin ilmielävä Marc Shagallin taulujen viulunsoittaja, joka soittaa katoilla, lentää taivaalla ja saa kuulijansakin leijumaan.”

Tšaikovski ja tuottavuus

2010-05-11T23:59:00.000-07:00

Viime aikoina olen joutunut pohtimaan taidelaitoksen tuottavuutta. Joku veitikka on myös keksinyt, että osana ensi syksyn tulopoliittista ratkaisua pitäisi muusikoiden järjestelyvarat jakaa tuloksellisuuden mukaan.

Mittareita ei kuitenkaan ole olemassa. On siis yritettävä itse.

Voisiko tuloksellisin muusikko olla se joka konsertissa soittaa eniten ja nopeimmin ääniä? Ykkösviulistit saattaisivat tässä tapauksessa olla vahvoilla. Jos desibelimittarin annettaisiin määrätä, löytyisivät tuloksen tekijät helposti vaski- ja lyömäsoittajien rivistöistä.

Vai pitäisikö huomioida ne, joilla on itkettävimmät soolot ja siirtääkin katse yleisöön? Kausikorttilaisten paikoilla voisi olla sykemittari valmiina sekä erityinen sensori mittaamassa mahdollisia kyyneleitä.

Mikään näistä ei vain tunnu kovin oikeudenmukaiselta, sillä muusikothan eivät ole millään lailla voineet vaikuttaa siihen mitä säveltäjä on keksinyt heille kirjoittaa.

On siis pureuduttava todellisiin vaativuustekijöihin ja tarkasteltava eri instrumenttien soittajille asettamia haasteita. Osana sitä voitaisiin myös mitata miten kauan ennen harjoituksen tai konsertin alkua on kunkin tartuttava soittimeensa virittämistä varten tai hyvää ääntä tuottaakseen.

Mutta tässäkin tulee seinä vastaan. Jokaisen orkesterimuusikon oma soitin on hänen mielestään se kaikkein vaikein. Lyömäsoittajien kohdalla on huomioitava myös soitinvalikoiman laajuus. Ovathan perinteisesti lyömäsoittimia kaikki joita ”muut eivät osaa tai kehtaa soittaa”.

Ergonomiankin perusteella voisi pisteyttää soittimia. Kenellä on mahdottomimmat soittoasennot. Missä alkavat korvat ensimmäisenä tinnittää. Sadan hengen orkesterista löytyisi nopeasti satakunta hyvää ehdokasta.

Orkesterin kollektiivinen tuottavuus on sekin vaikeasti mitattavissa, kun kyseessä ei ole kappaletavara tai palvelu joka päivästä päivään toistuu aina samanlaisena.

Jokaisessa konsertissa on eri ohjelma, eri solisti, kapellimestari ja yleisö. Jokainen vuorovaikutustilanne yleisön kanssa on erilainen. Aplodien määrään voi vaikuttaa paitsi esityksen onnistuminen, myös solistin kuuluisuus ja oletettu erinomaisuus tai kapellimestarin hurmaava kekkalointi lavalla.

Miten lie säveltäjien tuottavuuden laita?

Viime perjantaina oli Tampere-talossa mahdollisuus vertailla säveltaidetuotteita kolmelta eri vuosisadalta, kun ohjelmassa oli Mozartin Haffner-sinfonia, Schnittken pianokonsertto nro 1 sekä Tšaikovskin neljäs sinfonia.

Yritykset arvioida säveltäjän tuottavuutta johtavat vähintään yhtä absurdeihin johtopäätöksiin kuin muusikoiden tai taidelaitosten kohdalla.

Yksikään viime perjantain mestariteoksista ei syntynyt tuottavuusohjelman tai luovuusyliopiston ansiosta, vaan elämässään monenlaisia uhrauksia tehneen lahjakkaan taiteilijan työn tuloksena. Taiteen tekeminen on hyvin henkilökohtainen asia, eikä nerouden tai intohimon tuotoksia voi kuvata minkäänlaisilla laatumittareilla.

Joten eikö nyt olisi aika haudata tämä tuottavuushömpötys ainakin sinfoniaorkestereiden osalta. Sen sijasta voisimme vakuuttua siitä, että taidelaitostemme laatu ja määrä sinänsä kertoo menestyvästä ja tuloksellisesta Suomesta maailmalle ja markkinoille. Lisätessään ihmisten hyvinvointia ja elämänhallintaa taide lisää samalla kokonaisen kansakunnan tuottavuutta.

Koesoittoja

2010-04-26T12:39:00.000-07:00

Viikko sitten etsittiin orkesteriin uusia soittajia.

Koesoittojen sihteerinä toimiminen on mielenkiintoista puuhaa, erityisesti kun kyseessä jokin itselle tuntemattomampi soitin. Kun raati pui hakijoiden teknisiä ja tulkinnallisia ominaisuuksia, oppii soittimista ja soittotavoista paljon. Usein jaamme työn apulaisintendentti Eija Oravuon kanssa

Maanantaina kisasivat lyömäsoittajat varaäänenjohtajan paikasta. En voinut taaskaan olla hämmästelemättä miten monen erilaisen soittimen erinomaista hallintaa lyöjiltä edellytetään.

Tiistain koesoitossa haettiin 1-viulun varaäänenjohtajaa. Yhdentoista paikalle saapuneen hakijan joukossa oli viisi omaa soittajaa.

Sihteereillä piti kiirettä muiden töiden ja velvollisuuksien välissä. Suunnitelmana oli vaihtaa Eijan kanssa vuoroa ensimmäisen ja toisen soittokierroksen välissä.

Ensimmäisellä kierroksella hakijat soittivat sermin takana, ja sihteerit pitivät yhteyttä tekstiviestein seuraavasti:

”Hei, pidätkö minut ajan tasalla koesoiton etenemisessä. Lähden juuri ajamaan Hämeenpuistosta Kalevaa kohti. Eija”

”Viides hakija aloitti juuri. Kuudennen jälkeen nopea äänestys, minkä jälkeen vielä viisi. Maritta”

”OK. Kiitos. Matkalla jo takaisin. Eija”

”Kolme jäljellä. M”

”OK. Valmiudessa ollaan. E”

”Jos sulla on koneella koesoiton perustiedot raateineen, niin oo kiltti ja mailaa mulle pöytäkirjan pohjaksi. Ehdin ainakin aloittaa sitä ennen kuin pitää mennä. M”

”(Toimiston yhteisellä) T-asemallla on koesoittokansio. Siellä ko. koesoiton raati ja hakijalistat. E”

”Hienoa. Sieltäpä sitten. On muuten aika korkeatasoinen koesoitto. Tulee enemmän jatkoon menijöitä kuin karsittavia. Lähes loisteliastakin soittoa joukossa. Mutta tämähän on toisaalta vasta konserttokierros. M”

”Viimeinen aloitti nyt. Menee noin 6 minuuttia. Sitten äänestykset ja paussi. M”

”Merci! E”

”Por Favor. Tää nro 11 on ihan sairaan hyvä. M”

Sihteerit vaihtavat vuoroa, ja viimeiset viestit vaihdetaan.

”Pöytis siellä T-asemalla täydennystä varten. Nyt menossa (kotiin koiraa juoksuttamaan). M”

”OK. Hyvät lenkit Pyryn kera. E”

Koesoiton voittaja oli oma viulistimme Liina Nuora-Loijas, hakija numero 11.

Palaneita helmoja, tuhkaa taivaalla

2010-04-24T22:00:00.000-07:00

Ennen viime viikkoa en koskaan kuvitellut, että joutuisimme jonakin päivänä panemaan täytäntöön sen uskomattomalta kuulostavan sopimuskohdan, jonka mukaan taiteilijan esiintymisen voi estää vain sota, maanjäristys tai tulivuorenpurkaus.

Edelliset konserttiviikot olivat sujuneet kuin tanssi - tai ainakin melkein. Okko Kamun johtamassa konsertissa kaksi viikkoa sitten tuntui kaikki olevan kohdallaan. Olihan tiedossa mm. Brahmsin sinfonia sekä Nystroemin laulusarja Sånger vid Havet suurenmoisen ruotsalaismezzon Katarina Karnéuksen laulamana.

Konserttipäivänä Katarina soitti kännykkääni vähän kello neljän jälkeen iltapäivällä. - ”Maritta, on tapahtunut katastrofi. Poltin silitysraudalla suuren reiän pukuuni. Nyt ei ole esiintymisasua.”

Neuvoin nopeasti muutaman liikkeen, josta kannattaisi lähteä etsiskelemään iltapukuja, ja Katarina säntäsi matkaan 11-vuotias poikansa avustajanaan. Vähän kuuden jälkeen sain tekstiviestin puhelimeen: ”Found it!” Eikä yleisöllä ollut aavistustakaan merensinisen silkkipuvun epätavallisesta tiestä Tampere-talon lavalle.

Biennale-konsertin tanssisolisti Virpi Pahkinen puolestaan ehti tuhkapilven vuoksi Tampereelle vasta myöhään torstai-iltana, sillä koneet jo myöhästelivät.

Hän ehti juuri käydä koreografiansa läpi Tampere-talon lavalla. Valosuunnittelu täydentyi siten, että viikon tuottaja, kollegani Eija Oravuo siirtyili suunnitelman mukaan paikasta toiseen Virpin liehuvat esiintymisasut yllään. Näin saatiin oikeat sävyt sekä hehkuvan oranssille että hopeanharmaalle vaatteelle.

Eija myös mahdollisti valojen toteutumisen itse konsertin aikana istumalla valotarkkaamossa partituuri edessään ja antamalla iskuja valomiehelle. Ei mikään helppo tehtävä, sillä varsinkin Jukka Tiensuun ”Soma” vilahtaa ohitse melko nopeasti.

Perjantain aikana tulivuoriongelma alkoi vakavoitua. Kapellimestari Josep Caballé-Domenechin piti lentää maanantaina Madridista ja klarinettisolisti Michael Collinsin keskiviikkona Lontoosta. Tarvittiin pikainen varasuunnitelma.

Sattumalta vapaana ollut Ari Rasilainen lupasi olla käytettävissä, jos espanjalaisemme ei pääse tulemaan. Partituurit olin jättänyt hänelle Tampere-talon puhelinvaihteeseen perjantai-iltana, konsertin jälkeen.

Sinfoniaorkesterit ry:n kalenteri osoittautui jälleen kullan arvoiseksi. Sieltä kävi mm. ilmi, että Eero Heinonen soittaa muutamaa päivää aiemmin Mozartin konserton nro 13 Kokkolassa. Ja mikä onni, hänkin olisi käytettävissä.

Konserttiviikon maanantaina oli orkesteri ja lipputoimisto informoitu, oikeat nuotit kaivettu esiin ja tiedote lähdössä maailmalle. Muutokset käsiohjelmaan, lehti-ilmoituksiin, nettisivuille jne. teettivät työtä orkesterin pienellä markkinointiosastolla. Oli onnekasta sattumaa, että juuri seuraava viikko oli jouduttu jättämään säästöviikoksi ilman konserttia.

Monella eurooppalaisella taiteilijalla oli tuon viikon aikana voittoisa ”tuhkakeikka”, ja yleisöt saivat toinen toistaan hienompia yllätysesiintyjiä.

Meitähän eivät lannista tulivuoretkaan.

Laulun voimaa

2010-04-08T13:22:00.000-07:00

”Käy yrttitarhasta polku, se Golgatalle vie.” Ensimmäisiä lapsuudenmuistojani on äidinäiti laulamassa vanhaa pääsiäisvirttä ja polkemassa singeriään laulun tahdissa.

Molemmat mummoni lauloivat. Viipurilaisen evakkomummon repertuaarin kuuluivat kaihoisat kansanlaulut, ja erityisesti kaikki Karjalaan liittyvä. Nokialaisen mummoni suuri suku oli erikoistunut isänmaallishenkisiin työväenlauluihin. ”Seiso vankkana suomalainen” oli sen tunnuslaulu.

Virsien laulaminen oli molempien mummojen yhteistä perinnettä.

Nokian suvulla oli erikoinen tapa kerääntyä täysiä vuosia täyttävän jäsenensä ikkunan alle laulamaan keskiyön hetkellä. Laulettiin ”seiso vankkana” sekä pari muuta laulua, ja sen jälkeen poistuttiin yhtä hiljaa kuin oli tultukin. Päivänsankarin kuului vain avata ikkuna ja kiittää onnittelusta.

Jokin aika sitten ihmettelin äidilleni, millä keinoin nokialainen laulusakki tuli keskellä yötä Tampereen Petsamoon, kun kenelläkään ei ollut autoa. - No, nehän vuokrasivat bussin jos matka oli pitempi, kuului vastaus.

Hiljaisessa yössä uljaana kajahtava laulu jäi lapsena mieleeni ihmeellisenä kokemuksena.

Olen vakuuttunut siitä, että parasta mitä isoäidit voivat tarjota lapsenlapsilleen on laulu. Ja hienoin yhteisöllinen musiikkikokemus lienee suuri kuoroteos täydelle salille kansalliseen tai kirkolliseen juhlaan liittyen.

Kiirastorstaina kuultiin Tampereella Beethovenin Missa Solemnis Hannu Linnun johtamana.

Viikko sisälsi taas jännitystekijöitä, sillä molemmat naissolistit, Gunnel Boman ja Anneli Peebo, onnistuivat sairastumaan. Koska pääsiäisviikko tunnetusti työllistää laulajat kaikkialla, seurasi peruutuksista muutama piinallinen päivä ennen kuin päästiin ratkaisuun.

Pelastus tuli tällä kertaa pohjoismaista, kun ruotsalainen Kristina Hansson sattui olemaan vapaana ja Tuija Knihtilällä oli muutama välipäivä Oslon oopperassa. Miessolisteina taituroivat Tuomas Katajala ja Simon Bailey.

Lisävärinsä esitykseen toi Tampereen Filharmonisen kuoron ystävyyskuoro Friedrich Spee -kuoro Saksasta. Vaativa kuoro-osuus hoitui lopulta tyylikkäästi tuplakuoron voimin.

Kuten aina pääsiäisen ajan konserteissa, oli tunnelma salissa tälläkin kertaa käsin kosketeltava. Kokonainen konsertillinen laulun iloa ja voimaa näytti menevän suoraan kuulijoiden sydämiin.

Yksi asia vain jäi itseäni askarruttamaan. Eräs saksalaiskuoron jäsenistä oli tuonut omalta viinitilaltaan autolastillisen punaviiniä, jonka laadusta hän oli erityisen ylpeä. Viininviljelyn ohella mies toimi myös oman kaupunkinsa pormestarina.

Suunnitelmana oli tarjota maljat koko esiintyjäjoukolle Tampere-talossa konsertin jälkeen. Mutta voi! Suomalaiset säädökset eivät sallineetkaan ulkopuolisten järjestämää anniskelua talossa.

Mitä viineille tapahtui? Joutuiko pormestari viemään lastin takaisin Saksaan? Saivatko tamperelaiset edes maistiaisia? Vai nauttiko Friedrich Spee -kuoro kenties paluumatkallaan kaiken?

Mitä Sveitsistä tulee?

2010-03-26T21:43:00.000-07:00

Mäkihyppykisojen korkeimmalla palkintopallilla on viime aikoina nähty useimmiten mies nimeltä Ammann, samalla kun omat hyppääjämme näyttävät ainakin väliaikaisesti menettäneen pääroolin tässä perinteisessä suomalaislajissa.

Ammann hyppäsi yllättäen myös Lohengrin-oopperan päärooliin viime viikon torstaina, kun alkuperäinen Elsa, Kirsi Tiihonen, sairastui ja sopraano Marion Ammann tuli pikahälytyksellä paikkaamaan häntä.

Sekä voittoisa mäkimies että samanniminen sopraano tulevat Sveitsistä.

Sveitsiläisyys oli esillä myös perjantain konsertissamme Tuomiokirkossa, jossa Jaana Haanterä johti Wagnerin ja Mozartin ohella Sveitsin harvalukuisiin säveltäjiin kuuluvan Frank Martinin konserton puhaltimille, lyömäsoittimille ja jousille.

Martin on kohtalaisen kiinnostava säveltäjä, kuten myös maanmiehensä Bloch. Harvoin soitettua Martiniä kuultiin Tampereella viime syksynä, jolloin Jokamies-monologin solistina oli Gabriel Suovanen. Edellinen Martinin teos orkesterin ohjelmistossa oli joskus 90-luvun alkupuolella pääsiäiskonsertissa esitetty Polyptique viulusolistille ja kahteen osaan jaetulle orkesterille.

Tuomiokirkon konsertin harjoitukset aloitettiin Tampere-talon Pienessä salissa tiistaina. Kaikki näytti toimivan normaalisti. Myöhään samana iltana tuli kuitenkin tieto, että Martinin klarinettisolisti oli loukannut kätensä eikä missään tapauksessa pystyisi soittamaan.

Ongelmaa oli ryhdyttävä saman tien ratkaisemaan, vaikka kello läheni jo puolta yötä. Pienen puhelin- ja tekstiviestirumban jälkeen päädyttiin siihen, että klarinetin varaäänenjohtaja Janne Pesonen hyppäisi tehtävään. Jannella oli edessään parin vuorokauden tiivis harjoittelu.

Koska yllätykset tulevat harvoin yksin, riitti klarinetistillamme jännitystä viikon kaikille päiville. Moottoritiellä sattui kuuden auton ketjukolari tuntia ennen torstain oopperaesitystä. Janne oli viulistivaimoineen niiden joukossa, jotka juuttuivat ruuhkaan tietämättä milloin suma saataisiin purettua. Välitin saamani tekstiviestin edelleen oopperan tuottajalle, joka puolestaan kertoi sen kapellimestarille, vain hetkeä ennen esityksen alkua. Esitys pääsi juuri ja juuri alkamaan aikataulussa, kun pariskunta kurvasi suoraan henkilökunnan ovelle ja sieltä juosten oopperamonttuun.

Perjantain konsertissa ajatukseni veivät väkisinkin alppimaahan. Anteeksi vain Wagner, mutta keskellä Siegfried-idylliä pohdiskelin kelloja, suklaata ja maukkaita juustoja. Millainen musiikkimaa oli Sveitsi? Millaisia rikkauksia oli Euroopan vauraimpiin maihin lukeutuvalla maalla, jodlauksen lisäksi?

Martin ja Bloch olivat ainoat tuntemani säveltäjät. Tiesin, että 50-luvun laulajatähti Lys Assia oli ensimmäisten euroviisujen voittaja. Perheen koulunuorison soittimissa soi 90-luvulla jokin DJ Bobo.

Pienen pinnistelyn jälkeen muistin oboisti Heinz Holligerin sekä muinoin maailman suurimpiin pianisteihin lukeutuneen Alfred Cortot´n. Kun joku vuosi sitten soitin Matti Salmiselle, kertoi hän istuvansa terassillaan, Genevejärven rannalla. Salminen, kuten moni muukin suomalaislaulaja on laulanut Zürichin kuulussa oopperatalossa.

Yhtään sveitsiläistä kapellimestaria ei tullut mieleeni. Seuraavana päivänä oli pakko mennä tietolähteiden äärelle. Löytyihän sieltä muutama: Ernest Ansermet, Michel Tabachnik, Mario Venzago…Lista on kuitenkin paljon lyhyempi kuin kansainvälisellä tasolla toimineiden suomalaisten kollegojen.

Olkoonkin, että Sveitsi on vienyt meiltä mäkikuninkuuden, musiikin suurvallaksi siitä ei silti ole. Vaikka sveitsiläisiä on miljoona enemmän kuin suomalaisia, on maalla paljon vaatimattomampi musiikkitarjonta kuin meillä.

Tosiasiassa maailmasta ei löydy maata, jossa niin pientä väkimäärää kohden olisi yhtä paljon orkestereita, säveltäjiä ja maailmanluokan muusikoita kuin Suomessa.

Mutta miten sujui Janne Pesoselta Martinin yllätyskonsertto? Kerrassaan hienosti, niin kuin muiltakin solisteilta. Koko konsertti oli oman orkesterin voimannäyttö, kun solistien lisäksi myös kapellimestari Jaana Haanterä oli orkesterin omista riveistä.

Hyvä Suomi, ja hyvä Tampere!

Kohtaamisia

2010-03-05T01:32:00.000-08:00

Tampereella pari viikkoa sitten vieraillut Vadim Gluzman on yksi lempisolisteistani. Usein tähtivierailijoiden saapumista edeltää kuukausia kestävä sähköpostitulva mitä ihmeellisimpine vaatimuksineen. Pukuhuoneen ovella pitää olla vartija. On vietävä viisi pulloa ranskalaista mineraalivettä pöydälle päivittäin, tarkasti määritellyn hedelmälajitelman viereen. Haastattelu- ja kuvauspyynnöt on hyväksytettävä agentilla kahta kuukautta ennen konserttia…

Mutta sellaiset kuin Vadim Gluzman vain tulevat ja soittavat, ilman minkäänlaisia tähden elkeitä lavalla tai lavan takana.

Aiemmin meillä kuultujen Tšaikovskin konserton ja Bernsteinin Serenadin jälkeen oli tällä kertaa vuorossa ensi vuonna 80 vuotta täyttävän tataarilaissyntyisen Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium. Juuri tämän teoksen avulla murtautui Neuvostoliitossa marginaaliin jätetty säveltäjä läntisen maailman tietoisuuteen ja sävellysmaailman huipulle kolmisenkymmentä vuotta sitten. Wienissä tapahtuneen kantaesityksen solistina oli Gidon Kremer ja kapellimestarina Leif Segerstam.

Olin hotellissa solistia vastassa, kun luottotaksimme Kai toi hänet Pirkkalan lentoasemalta keskiviikkoaamuna. Vadimilla oli kaikki hyvin niin kuin aina, vaikka takana oli pitkä matka Chicagosta Tukholman kautta Tampereelle. Laukut jäivät harmillisesti Tukholmaan, mutta mitäs siitä kun 320-vuotias Stradivarius oli turvallisesti mukana. Puolitoista vuorokautta matkustanut taiteilija oli siltä istumalta valmis lähtemään Tampere-taloon tapaamaan Hannu Lintua ja ystäviään orkesterissa.

Viime syksynä aloitimme uusien teosten esittelyn yleisölle ennen konserttia. Mukana on ollut useimmiten Hannu Lintu, toisinaan myös säveltäjiä. Kun kysyin Gluzmanilta tulisiko hän mukaan keskusteluun, vastasi hän nimenomaan toivoneensakin, että sellainen tilaisuus järjestyisi.

Ravintola Fuugaan kerääntynyt yleisö kuunteli keskittyneesti, kun herrat Hannu Linnun johdattelemana keskustelivat Gubaidulinasta. Miten teos rakentuu. Mikä siitä tekee nimenomaan Offertoriumin, ”uhrauksen”. Mitä tekemistä Fredrik Suurella ja Bachilla on sen kanssa. Miten säveltäjän hengellisyys ja harras uskonnollisuus näkyy teoksessa.

Offertorium toteutui konsertissa hienoimmalla mahdollisella tavalla ja puhkisoitetusta Tšaikovskin vitosesta kuultiin hämmästyttävä, tuore esitys. Kaksi Venäjää, joiden välillä oli sata vuotta, kohtasivat toisensa, ja edelleen tamperelaisyleisön.

Vadim Gluzman oli salissa kuuntelemassa sinfoniaa. En malttanut olla kysymättä hänen mielipidettään siitä. - ”Tämä oli minulle täysin uusi kohtaaminen Tšaikovskin 5. sinfonian kanssa. Oli todella mielenkiintoista kuulla niin monia asioita paljastuvan tutusta partituurista.”

Konsertin jälkeen istuimme hetken Tampere-talon kahvila Soolossa rupattelemassa. Konsertissa ollut Jouni Kaipainen muisteli tapaamistaan Sofia Gubaidulinan kanssa kahdella eri säveltäjäfestivaalilla. - ”Musiikin kuuntelemisen ohessa tyydyimme vain hymyilemään ystävällisesti toisillemme. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, kun minun saksani ei riittänyt kommunikointiin hänen kanssaan, eikä hän puolestaan osannut riittävästi englantia.”

Jaana Haanterä kertoi sattumuksesta aikojen takaa, kun kaksi neuvostoliittolaista merkkisäveltäjää Alfred Schnittke ja Sofia Gubaidulina olivat yllättäen kysyneet häneltä tietä Helsingin rautatieasemalla. - ”Kun tajusin keitä he olivat, en hämmennyksissäni osannut sanoa heille yhtään mitään.”

Itselleni jäi viikolta päällimmäiseksi mieleen Vadim Gluzmanin kommentti konserttia edeltävässä keskustelussa. Kun Hannu Lintu kysyi häneltä miten hän juutalaisena koki täysin eri maailmasta tulevan, hartaan ortodoksisäveltäjän teoksen, kuului vastaus:

”Tämä teos on opettanut minulle, että hyvän, pahan tai kärsimyksen kokeminen on kaikille yhteistä, ja että me kaikki olemme lopulta samanlaisia, uskonnosta ja taustasta riippumatta. Musiikin kautta me kaikki olemme yhtä.”

Rakkaudesta Raveliin

2010-02-15T11:35:00.000-08:00

Nyt on ihan pakko tehdä rakkaudentunnustus. Olen aina ollut äärimmäisen vaikuttunut kaikesta mitä Maurice Ravel koskaan ehti säveltää.

Hallintohenkilönä tulisi tietysti suhtautua kylmän tasapuolisesti ohjelmistoasioihin. Ravel tekee minusta kuitenkin kyvyttömän kaikenlaiseen objektiivisuuteen ja viileään harkintaan.

Kun aikanaan pikkupianistina sain Ravelia soitettavakseni, jouduin täydellisen euforian valtaan. Miten mitään näin kipeän kaunista on koskaan voitu säveltää.

Ostin pinkan levyjä ja etsin kaikki tilaisuudet päästä kuulemaan Ravelin pianoteoksia, kamarimusiikkia, orkesteriteoksia. Ylimpänä listallani olivat G-duuripianokonsertto, La Valse sekä Daphnis et Chloé.

Halusin tietää Ravelista kaiken. Asuessani 70-luvulla sattuneesta syystä Budapestissa, oli ainoa käsillä oleva elämäkerta unkarinkielinen. Tankkasin sen lävitse sanakirjan avulla ja sain selville, että vain 162 senttiä pitkä säveltäjä oli kiintynyt kissoihin, pieniin mekaanisiin esineisiin sekä näyttäviin silkkipaitoihin ja kravatteihin.

Hänen vähät ihmissuhteensa löytyivät enimmäkseen Pariisin alamaailmasta. Jos hän olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, hän olisi luontevasti solahtanut vaikka helsinkiläisten burleskiharrastajien joukkoon.

Ravel jäi uransa alkupuolella vaille apurahoja ja palkintoja, ja vanhempana hän kieltäytyi ottamasta niitä vastaan. Lääkärien yritys korjata mystistä aivossairautta leikkauksella vei hänet koomaan ja kuolemaan 62-vuotiaana.

Mikä ilo olikaan tarjota viime viikolla tamperelaisyleisön kuultavaksi täyslaidallinen Ravelia. Kaikki kolme lempiteostani tulivat konsertin ohjelmaan kapellimestarin ehdotuksesta, tilaamatta ja pyytämättä kuin entiselle tytölle presidentinkanslian faksit.

Elämä on joskus ihmeellistä.

Mitä näistä nuorista tulee?

2010-02-14T10:42:00.000-08:00

Kun jokin vuosi sitten toiveikkaasti lähestyin Esa-Pekka Salosen agenttia, oli vastaus brittiläisen sarkastinen: ”Dear Mrs Hirvonen, I do admire your enthusiasm, but I can tell you that he will not be available for your orchestra, at any time,”

Muistan 18-vuotiaan Salosen, joka kerran kävi johtamassa orkesteriamme yliopiston juhlasalissa. Nokkelasta ja varhaiskypsän oloisesta nuoresta miehestä ei muutoin olisi arvannut, että hän vain kymmenen vuoden kuluttua on useimpien suomalaisorkestereiden ulottumattomissa, agenttien tarkkaan vartioimana.

Jokin aika sitten orkesteriamme johtanut ukrainalainen Kirill Karabits muisteli konsertin jälkeen edellistä vierailuaan Tampereella. - ”Olin kauhusta jäykkänä, kun suuresti kunnioittamani Eri Klas oli kutsunut minut johtamaan tänne syksyllä 1999, vähän yli parikymppisenä ilman minkäänlaista kokemusta. Kun vielä sain konsertista murskakritiikin, kesti siitä toipuminen pitkään.”

Karabitsin parin viikon takaisen vierailun solisti Sharon Bezaly on tänään maailmannimi, joka hänkin oli saanut tilaisuutensa jo 14-vuotiaana, Zubin Mehtan kutsuessa hänet Israelin filharmonikkojen solistiksi.

Muistan hyvin Kirill Karabitsin edellisen vierailun. Mukana oli säveltäjäisä, nyt jo edesmennyt Ivan Karabits. Konsertin ohjelmassa oli hänen teoksensa ”Lamentations”, Bartókin Konsertto orkesterille sekä Bachin konsertto kolmelle viululle. Konserton solisteina taituroivat Henrik Perelló, Janne Marttila ja Eduard Ideltshuk, joista Janne ja Eduard elävät Ivan Karabitsin tavoin muistoissamme.

”Eetuksi” kutsumamme Ideltshuk oli ahkera järjestämään tilaisuuksia nuoremmille kollegoille, ja hän lienee ollut Karabitsinkin ensivierailun kummisetänä.

Vaikka kriitikot eivät Karabitsia tuolloin juhlineetkaan, on hänet vastikään valittu maineikkaan Bournemouthin sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Lähes samanaikaisesti ovat ikätoverit Vasily Petrenko ja Andris Nelsons aloittaneet Liverpoolissa ja Bournemouthissa. Lähivuodet tulevat näyttämään mikä on tämän trion todellinen osaaminen.

Edellisen viikon kapellimestarimme Santtu Rouvali oli varsin nuori hänkin. ”Onko hän tuleva Esa-Pekka Salonen?” kysyvät otsikot, ja isoja juttuja tehdään vielä uransa alussa olevasta nuorukaisesta.

Maailma on näköjään mennyt sellaiseksi, että taiteilijasta leivotaan tuotetta jo ennen kuin kansainvälinen ura on varsinaisesti käynnistynytkään. Santun uskon kyllä pitävän päänsä kylmänä, mutta vähänkin pienemmällä ymmärryksellä on vaarassa joutua ikuiseksi kyykkyviulistiksi julkisuuden hampaisiin.

Median taas toivoisi ymmärtävän, että kapellimestareita ei synny kuin Idols-tähtiä yhdessä yössä, vaan enemmänkin pitkän kaavan kautta, kovalla työllä ja itsekurilla, sekä kokemuksesta oppimalla. Kummisedistä ja hyvistä agenteista tuskin on haittaa, hyvästä koulutuksesta puhumattakaan. Työ on kuitenkin tehtävä itse.

”Hyviä kapellimestareita on loppujen lopuksi yllättävän vähän”, totesi pitkän orkesteriuran tehnyt lyömäsoittajamme Esko Vuorinen, kun olimme juuri arvioineet viime viikon mestarin, Miguel Harth-Bedoyan varsin mainioksi sellaiseksi.

Esa-Pekka, hei! Meillä on täällä Hannu Linnun johdolla huimaa vauhtia kehittyvä orkesteri. Emme ole kiinnostuneita tähdistä ja mediahypetyksestä, vaan oikeista osaajista. Sellaisten edessä annamme kaikkemme, ja vielä vähän lisää.

Eikö sittenkin löytyisi jollekin vuodelle jokin pikku projekti? Olemme valmiita keskustelemaan - ”at any time”.

Mitäänsanomatonta kunnanviihdettä tyhjille seinille?

2010-01-28T14:04:00.000-08:00

Pari viikkoa sitten tuore Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobsson hämmästytti kyseenalaistamalla kulttuurirakennusten tarpeellisuuden ja epäilemällä jopa Helsingin tulevan musiikkitalon järkevyyttä.

Provokatiivista puheenvuoroa seurasi monenlaista kommentointia. Eräissä niistä epäiltiin, että maamme on täynnä kalliita kulttuuritaloja jotka lähinnä kumisevat tyhjyyttään.

Jonkun asiaan vihkiytyneen mukaan laitoksissa tehty taide ”johtaa yleisön kosiskeluun ja riskien karttamiseen”.

Koreografi Sanna Kekäläisen mielestä pönäkät instituutiot seinineen ”tuottavat ja ovat aina tuottaneet eräänlaista kiltistettyä ja mitäänsanomatonta valtion- ja kunnanviihdettä”, ja kaikki merkittävä taide on perinteisesti tehty näiden rakenteiden ulkopuolella.

Näin silmissäni nuoren itseni, kirkas- mutta ryppyotsaisena inttämässä jotakin samansuuntaista.

Koska tämänhetkinen kokemukseni kuitenkin kertoi toista, päätin seurata loppiaisesta tähän päivään millaista tyhjäkäyntiä Tampere-talo edustaa ja minkä sortin kunnanviihdettä siellä osin veronmaksajienkin euroilla tarjotaan.

Samanaikaisesti kun orkesterimme levytti Hannu Linnun johdolla Veli-Matti Puumalan musiikkia, valmistautui talo Sound of Musicin ensi-iltaan. Tampereen Komediateatterin ja Tampere-talon ohjelmatoimiston yhteisproduktiossa soittanut kamariorkesteri koostui orkesterimme muusikoista. Loppuunmyytyjä esityksiä 1800-paikkaisessa salissa oli kahden viikon sisällä kaksitoista.

Puhdasta kunnanviihdettä edustava orkesterimme soitti tänä aikana kaksi Ison salin konserttia.

Yleisöä kosiskeltiin Debussyn, Ravelin, R. Straussin, Kaipaisen, Bartókin, Salosen, Brittenin ja Respighin musiikilla ja pitkästytettiin keskinkertaisilla ja riskinottokyvyttömillä solisteilla kuten Li Wei Qin, Mihail Slobodianjuk, Lilli Paasikivi ja Olli Mustonen. Oikean taiteen päälle ymmärtämätön yleisö juhli huutaen bravoota orkesterille, solisteille ja Hannu Linnulle.

Orkesterin yhteisharjoitusten lomassa valmistautuivat Tampere Filharmonian pienyhtyeet kamarikonserttia varten. Naftaliinista oli kaivettu paitsi Telemannia ja Saint-Saënsia, myös Williamsia, Piazzollaa ja Kaipaista. Talossa harjoiteltu ohjelma esitettiin Tampereen Raatihuoneella.

Samalla kun seniorilaulantaa sisältäneen kuorokonsertin lavasteita purettiin Isossa salissa, harjoitteli oma orkesterimme Pienessä salissa Santtu Rouvalin johdolla lauantain lastenkonsertteja varten. Ohjelmassa on Pattersonin musiikkisatu Pieni Punahilkka Suomen ensiesityksenä. Muissa teoksissa pääsevät Tampereen konservatorion lapsisolistit kokeilemaan siipiään ammattiorkesterin kanssa. Nuorin esiintyjä on 9-vuotias.

Parhaillaan on alkamassa koko talon täyttävä kansainvälinen Beatles-tapahtuma konsertteineen ja symposiumeineen.

Niinä iltoina jolloin Isossa salissa ei ole ollut muita tilaisuuksia, on Tampereen oopperan kuoro harjoitellut Heikki Liimolan johdolla muutaman viikon päästä käynnistyvää Lohengrinia varten.

Päällekkäin ohjelmatoiminnan kanssa on talossa ollut lukuisia kokouksia, seminaareja, näyttelyjä ja juhlatilaisuuksia.

Missähän ne mahtavat olla, ne tyhjyyttään kumisevat talot? Missä pönäkät instituutiot?

Ja missä lienee se laitostunut taide? Ei välttämättä ainakaan taidelaitoksessa.

”Kun näen ilon teidän silmistänne…”

2009-12-20T10:02:00.000-08:00

Eri Klas täytti viime kesäkuussa 70 vuotta. Samana päivänä kun Eurooppa äänesti EU-vaaleissa, pidettiin Tallinnan Raatitorilla ilmaiskonsertti hänen kunniakseen. Viron TV taltioi konsertin suorana ja näytti vaalituloksia sen väliajalla.

Paikalla oli maan korkein johto ja kaikki kulttuurielämän vaikuttajat. Ystäviä oli tullut runsaasti Suomesta ja kauempaakin.

Orkesterit ja muut esiintyjäryhmät vaihtuivat kahdella lavalla. Niiden väliin sijoitetulla valkokankaalla kulki Eri Klasin tarina lapsuudesta tähän päivään. Valtava määrä osaamista ja tekniikkaa oli uhrattu kaikille tallinnalaisille tarjottuun juhlaan. Kutsuvierasvastaanotto pidettiin Estonia-teatterissa, jonka parketilla Viron presidentti ja Eri puolisoineen aloittivat tanssin.

Tuon kesäisen päivän jälkeen jäin pohtimaan Viron erityisyyttä ja erilaisuutta. Miksi Suomessa järjestetään suuren luokan synttäreitä Ilkka Kanervalle, mutta ei kapellimestareille tai muille taiteilijoille? Miksi kartamme kaikin tavoin kulttuurivaikuttajien nostamista jalustalle, mutta ylpeilemme kuitenkin heidän kansainvälisillä saavutuksillaan.

Miksi virolaiset osaavat iloita iltapukujen säihkeestä, kun Suomessa kisataan siitä kenellä daameista on Linnanjuhlien kierrätetyin vaatekappale? Ihan kuin ripaus glamouria olisi pois joltakin muulta. Eikö Suomeakin kannattaisi myydä maailmalle vähän enemmän frakinhelmat liehuen ja brokadit kimaltaen, kun ei ole sitä kuningasperhettäkään?

Mutta takaisin Eri Klasiin ja Tallinnan juhliin. Erin kohdalla pitää tietysti muistaa, että hän on ollut myös yhteiskunnallinen vaikuttaja maassaan. Siitä huolimatta näyttää siltä, että naapurimaassamme arvostetaan musiikkia ja kulttuurin tekijöitä huomattavasti enemmän kuin meillä.

Vähän sen jälkeen kun Talvisodan alkamisesta oli kulunut 70 vuotta, järjestimme Tampereella oman Eri Klas -juhlakonserttimme. Ja niin kuin ennenkin, Eri valloitti yleisön persoonallaan, jutustellen teosvalintojen taustoista ja merkityksistä itselleen.

Konsertti oli johtajansa näköinen ja valotti maestron tietä oopperakapellimestarista viihteen kautta raskaan sarjan orkesteriteosten tulkitsijaksi. Lämpimän lisävärinsä toivat solistit, sopraanot Marion Melnik ja Angelika Klas-Fagerlund sekä virolaistenori Juhan Tralla.

Illan loputtua kuultiin vielä vilpitön tunnustus yleisölle ja orkesterille: ”Tulen onnelliseksi joka kerta, kun näen ilon teidän silmissänne.”

Eri Klasin juhlakonsertti oli tunteiden, muistojen ja yhteisöllisyyden juhlaa.

Samoilla sanoilla voisi kuvailla syyskauden päättänyttä, kahteen kertaan salin täyttänyttä Tampere Filharmonian joulukonserttia. Tyylikkäästi toteutetun ohjelman loppupuolella pääsi yleisö Hannu Linnun johdolla laulamaan Johanna Rusasen ja Tampereen Filharmonisen Kuoron kanssa ikiklassikon ”En etsi valtaa, loistoa”.

Pitkin syksyä oli saatu nauttia uuden taiteellisen johtajan laatimista hienoista ohjelmakokonaisuuksista, raikkaista ja ajatelluista Beethoven-tulkinnoista tai vaikka ylivertaisesta Sibeliuksen 7. sinfoniasta. Joulukonsertissa näimme myös sen Hannu Linnun, joka pelkällä katsekontaktilla sai koko yleisön mukaansa, laulamaan ja hengittämään samaan tahtiin orkesterin kanssa.

Kiitokset Hannulle ja orkesterille tästä syksystä. Kiitokset yleisölle. Kaikille rauhallista ja onnellista Joulun aikaa!

Näin sen kuuluu mennä

2009-12-11T07:55:00.000-08:00

Kun huhtikuussa esitimme Veli-Matti Puumalan pianokonserton, ilmeni logistinen ongelma. Miten saada säveltäjän ideoima, mielikuvituksellinen istumajärjestys toimimaan konsertin jälkipuoliskolla normaalikattauksessa esitettävän Mahlerin sinfonian kanssa. Järjestäjien tehtävä muistutti amerikkalaisen Hurja Remontti -sarjan päivässä tehtävää talonkohennusta, sillä erotuksella että meillä ei vedetty lekalla seiniä alas eikä takapihalle rakennettu uima-allasta. Kun Hurjassa Remontissa työn tekee kokonainen timpurien armeija, oli kevään konsertissa lavaa asentamassa vain pari orkesterijärjestäjää.

Keväästä viisastuneena päätimme varautua erityisellä huolella ja muutamalla lisäroudarilla joulukuussa esitettävään, suurimuotoiseen Chainsprings-teokseen. Monta päänsärkyä aiheutui syksyn mittaan. Mistä saada kaikki tarvittavat soittimet? Miten varmistaa, että konsertin väliaika riittää mittaviin muutostöihin? Miten huolehtia siitä, että kaikki tarvittava löytyy oikealla hetkellä? Väliaikakoreografia harjoiteltiin viikon aikana varmuuden vuoksi kolmeen kertaan.

Hannu Lintu oli tapansa mukaan perusteellisesti valmistautunut ja säveltäjä oli omalta osaltaan harjoituksissa katsomassa, että kaikki menee niin kuin pitää. Ja niinhän se sitten vähitellen rupesi menemäänkin. Se mikä alussa näytti kikkailulta ja kaaokselta, osoittautui lopulta musiikillisen toteutuksen kannalta tarkoituksenmukaiseksi.

Vaikka olisimme kuinka huolellisesti varautuneita, tuo jokainen konserttiviikko mukanaan omat yllätyksensä. Tällä kertaa yllätysosastosta piti huolen Finnairin ulosmarssinut henkilöstö.

Lyömäsoitinsolistimme Colin Currien kaksi soittimia sisältänyttä matkalaukkua jäivät Vantaan matkalaukkukaaokseen tiistai-iltana. Kun niitä seuraavana päivänä yritettiin jäljittää, ei yksikään palvelupuhelin vastannut eikä sähköinen jäljitysjärjestelmä toiminut.

Solistin hoidettua itse lentonsa emme voineet panna matkatoimistoamme vastuuseen. Kun en enää keksinyt muuta, soitin tutulle Kalevan virkailijalle, joka toimenkuvansa ohittaen etsi käsiinsä muutaman Vantaan laukkusumaa selvittelevän henkilön. Kiitokset Finnairin neljälle supernaiselle, jotka kaivoivat laukut esiin kaaoksesta ja huolehtivat ne omakätisesti Tampereelle menevään taksiin! Heidän ansiostaan soittimet olivat lavalla minuutilleen kun niitä siellä tarvittiin.

Väittäisin että naisilla, ja äideillä eritoten, on maaginen taito etsiä kylmän rauhallisesti ja äärimmäisen tehokkaasti milloin kadonnutta lapasta, milloin sohvan nielemää enkunkirjaa tai kahta matkalaukkua 10 000:n joukosta. Tässä etsinnässä katsotaan myös pinojen taakse, väliin ja alle.

Kun solistin soittimet lopulta saatiin, oli vain konsertti jännitettävänä.
Sekin toteutui kunnialla. Kun alun Puumalasta oli selvitty, meni jälkipuolisko niin logistiikan kuin muunkin osalta leikiten.

Itse tein kerrosten välisen sadan metrin ennätyksen juostessani äänitarkkaamosta portaita ja käytäviä pitkin salin etuosaan. Suora radiohaastattelu oli ajoitettu päättymään samalla kun konsertin jälkipuolisko alkoi, ja minun tuli olla asemissa kunniatehtävää, Einojuhani Rautavaaran kukitusta, varten.

Paussin jälkeen saimme ihailla Colin Currien ylivertaista taituruutta Rautavaaran solistina, Jorma Hynnisen yhä sisäistyneempää Sibeliusta, ja lopuksi ehkä hienointa Tampere-talon lavalla kuultua Sibeliuksen sinfonian tulkintaa.

Vaativasta produktiosta otettiin viikon aikana irti kaikki mahdollinen. Koululaiset olivat seuraamassa Chainspringsin harjoitusta torstaina. Konsertin alla keskustelivat Hannu lintu ja Veli-Matti Puumala yleisötilaisuudessa illan ohjelmasta. Yleisradio taltioi konsertin suorana lähetyksenä useaan Euroopan maahan.

Viime perjantain konsertti vastasi hyvin ajatustani sinfoniaorkesterin tehtävästä.

Emme ole museo. Meillä on klassikoiden ohessa elävien säveltäjien musiikkia esillä. Tilaamme ja kantaesitämme niitä. Meillä on parhaista parhaat voimat käytössämme. Emme tee taiteellisia kompromisseja. Otamme logistiset haasteet vastaan, jos toteutus niitä edellyttää. Meillä on suuri ja mieleltään avoin yleisö, joka konsertissa kohtaa niin esiintyjät kuin paikalla olevat säveltäjätkin.

Mutta mikä siitä Puumalasta nyt teki muka niin haasteellisen?

Kapellimestari, muusikot sekä orkesterijärjestäjät voisivat vastata kukin omalta osaltaan. Tässä silti lopuksi, ja ihan vain mielenkiinnon vuoksi, luettelo partituurin alkulehdeltä pelkistä teoksessa tarvittavista lyömäsoittimista, olkaa hyvät:

5 timpani

Percussione I
Marimba, 2 Gongs, Water Glasses, 3 wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Maracas, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 2 Almglocken, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect

Percussione II
Vibrafono, Glockenspiel, 2 Gongs, Guiro, Chinese cymbal, Sizzle cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 High Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa

Percussione III
Tubular bells, Crotales, Guiro, Chinese symbal, Splash cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 Medium Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa

Percussione IV
Marimba, Gong, Water glasses, 3 Wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Cabasa, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 3 Almglocken, Tam tam

Kuuluisuuksia ja pelimanneja

2009-11-29T11:09:00.000-08:00

Maailman kuuluisin viulisti kävi kylässä. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa soittanut, vaan johti orkesteria.

Maxim Vengerovin mukana matkustivat hänen vanhempansa, Larissa ja Alexander. He seurasivat harjoituksia tarkkana kuin kansainvälisen uransa alussa olevan kiekkoilijan vanhemmat kaukalon laidalla.

Viikko oli orkesterille haasteellinen. Kapellimestarikorokkeella seisoi legendaarinen taiteilija, joka uudessa roolissaan oli vasta aloittelija. Molemminpuolinen ymmärrys löytyi kuitenkin, ja konsertti toteutui Vengerovin luontaisen pelimanniuden siivittämänä.

Sekä Vengerovin että solistina toimineen Eugene Ugorskin agentit pitivät konserttia siinä määrin merkittävänä, että päättivät tulla paikalle. Ja kuten tavallista, pienen kaupungin suuri konserttisali, orkesterin taso ja kunnianhimoinen ohjelmisto herättivät ihmetystä ja ihailua.

Vengerov oli Stradivariuksellaan ja muinoin Jascha Heifetzille kuuluneella jousellaan saavuttanut lähes kaiken viulunsoiton saralla, kun pieni olkapäävamma pakotti hänet pysähtymään. Oli aika katkaista esiintymisputki ja tehdä kokonaan uusia asioita. Niihin kuuluivat paitsi kokeilu kapellimestarina, myös jazzin ja improvisaation, jopa tanssin opiskelu.

Konserttipäivä oli historiallinen, sillä Euroopalle oli juuri valittu ensimmäinen presidentti ja ulkoministeri. Kun onnittelin solistimme lontoolaisagenttia Catherine Ashtonin valinnasta, oli vastauksena lähes tuohtunut: ”Oh my God. Kukaan ei tunne sitä naista, eikä meitä totta puhuen juurikaan kiinnosta mitä EU:ssa tehdään.”

Ja miten meillä olikaan unelmoitu ja soviteltu huippuvirkoja suomalaisille, aina Ahtisaaresta alkaen.

Vengerov oli viulistina tehnyt paljon yhteistyötä kuulun gruusialaispianisti Alexander Toradzen kanssa. Toradze tulisi pian esiintymään solistina hänen johtamassaan konsertissa New Yorkissa.

Koska Tampere on tätä nykyä musiikillisen tapahtumisen keskiössä, ei Toradzea tarvinnut lähteä kuulemaan New Yorkiin, vaan riitti kun tuli Tampere-talon Isoon saliin viime perjantaina.

Alexander Toradze halusi käyttää jokaisen liikenevän minuutin tulevien ohjelmiensa harjoittelemiseen. Siinä ohessa hän rupatteli, halasi kaikki vastaantulijat ja osoittautui kerta kaikkiaan hurmaavaksi seuramieheksi. Homo Ludens, leikkivä ihminen sanan aidoimmassa merkityksessä.

Kaikki kulttuuri on syntynyt leikkimisestä, ja vain leikkivä ihminen kykenee luomaan uutta. Jopa Einstein kehitti suhteellisuusteoriansa huvittavan ajatusleikin seurauksena: mitä jos voisin istua valonsäteen selkään?

Toradzekin kertoi mielellään leikkivänsä jazzmuusikkoa yhdessä trumpetistipoikansa kanssa. Vengerov selviytyi uransa kriisivaiheesta heittäytymällä leikittelemään uusilla aluevaltauksilla.

Olisiko tässä suuren taiteilijanuran luomisen salaisuus? Äärimmäisen ahkeroinnin yhdistämisessä taitoon leikkiä ja kokeilla rajojaan. Kyvyssä keventää puurtamisen keskellä. Kyvyssä vaatia paljon itseltään ja muilta, ja silti tarvittaessa sopeutua.

Ajatuksia Hakolan ja Pessoan äärellä

2009-11-18T23:48:00.001-08:00

Olemme juuri kuulleet Kimmo Hakolaan kitarakonserton esityksen Tampere-talossa. Orkesteri on tehnyt tarkkaa työtä Susanna Mälkin johdolla ja Timo Korhonen on tulkinnut teoksen koskettavasti ja virtuoosisesti. Väliajalle mentäessä yleisön kasvoilta näkyy hämmästys ja riemastus. Tuttujen Debussyn ja Straussin lisäksi oli tultu kuulemaan ”uutta kotimaista”, ehkä ristiriitaisinkin odotuksin.

- No jopas oli kappale, kerta kaikkiaan, kuuluu jostakin. - Käsittämättömän hienoa, poristaan kahvijonossa. Puolituttu kuulija haluaa päästä kiittämään säveltäjää kädestä. - Oikeastaan en halua sanoa musiikista mitään, mutta kiitos että annoit minulle tällaisen odottamattoman lahjan.

Kriitikon mielestä Hakolan yllätykset liikkuvat hyvän maun rajoilla. - Aivan. Oppikirjojen mukaan sävellettäessä nykymusiikissa tuskin soivat haikeat juutalaissävelmät elokuvamusiikillisine paisutuksineen. Muusikot eivät huutele sekaan tai taputa käsiään, kun kaikki ryöpsähtää yllättäen villiksi flamencoksi.

Saako teos koskettaa ja saako se huvittaa? Onko puhtaasti tunteen tasolla tapahtuva elämys huonompi kuin älyllinen?

Samana viikonloppuna minulla oli tilaisuus tutustua Ateneumin loistavaan Picasso-näyttelyyn. Picasso ei pelännyt olla naiivin emotionaalinen tai tulevansa nauretuksi vinolla muotokielellään. Monista teoksista oli hyvä maku kaukana. Taiteilija tuskin sopi valtavirran taidekäsityksiin pitkän elämänsä aikana. Picassosta tuli kuitenkin ainutlaatuinen, sillä hän oli uskollinen itselleen.

Olisiko mauttominta sittenkin yritys asettaa rajoja taiteelle?

Satuin äskettäin kuulemaan Jorma Uotisen seminaaripuheenvuoron Tampere-talossa. Uotinen kertoi ajatuksistaan taiteilijana olemisesta, erilaisten yhteisöjen johtamisesta, tiimityöstä. Hän oli yleisölle täydesti läsnä, pelkäämättä liikkua banaalin rajoilla tai pelkäämättä olemasta teatraalinen.

Hän puhui kutsumuksellisuudesta ja intohimosta. Myös brändejä sivuttiin. Siihen eivät riitä näyttävät silmälasit, vaan asioiden tekeminen omalla tavalla, uskollisena itselleen.

Lopuksi Uotinen lausui Fernando Pessoan runon:
”Ollaksesi suuri ole kokonainen. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Niin koko kuukin mahtuu joka lampeen koska se loistaa korkealta.” (suom. Pentti Saaritsa)

Toivoisin, että orkesterin konsertit koskettaisivat, yllättäisivät ja huvittaisivat, itkettäisivätkin kenties. Että niissä näkyisi rohkeus ja kyky panna kaikki siihen pienimpäänkin tekemiseen.

Uskomuksista olettamuksiin

2009-11-06T01:38:00.000-08:00

Viime viikon Halloween-konsertin visualisointiin kuului hämähäkinseittejä roikkumassa kapellimestaritelineestä ja lavan yläpuolelle sijoitetuista kattokruunuista. Kollegani Eija Oravuon vetämä tiimi oli nähnyt paljon vaivaa, ja koristelusta tulikin upea.

Pari tuntia ennen konsertin alkua näin salikuvaa näyttävästä TV-ruudusta, miten siivooja huiski reippaasti harjallaan tuolirivien välissä ja siirtyi sitten vähitellen lavalle. Näky muistutti etäisesti Tove Janssonin teatterirotta Emmaa siivoamassa hylättyä teatteria Vaarallisessa Juhannuksessa. Emmamme väisteli taitavasti soittimia, mutta ymmärsikö hän olla koskematta rekvisiittaan?

Tajusin, että saliin oli toimistostamme sen verran matkaa, että ei auttaisi mitään jos nyt lähtisin juoksemaan ja menisin huutamaan ”ei saa koskea seitteihin”.

Onneksi siivooja jätti koristelut sikseen. Hän ei kuitenkaan voinut mistään tietää, että juuri tässä konsertissa hämähäkinseitit olivat tarkoituksella lavalla.

Yllättävän usein myös yleisö käsittää asioita väärin.

Erään Mahlerin sinfonian esityksen jälkeen närkästynyt kuulija lähetti sähköpostipalautetta. Trumpetistit olivat omin lupineen poistuneet kesken teoksen, joskin palatakseen vähän myöhemmin. Hän oli huolestunut muusikoiden työmoraalista, kun noin vain saatettiin lähteä tupakalle tai ties mille omille asioille. Laitoin ystävällisen selityksen, että juuri tässä teoksessa heidän kuului ihan partituurin mukaan mennä välillä soittamaan lavan taakse, ja että työmoraali kyllä oli ihan erinomaisella tasolla orkesterissamme.

Toisen kerran kuulija paheksui liian meluisana pitämäänsä teosta, mutta totesi samalla, että onkos tuo ihmekään, kun siellä kerran ohjelmat valitsee jääkiekkomies Kummola, joka on muutenkin tottunut kaukaloiden meteliin. Taas piti vastata, että vaikka Kummola onkin mainio ja monitoiminen mies, hän ei millään tavoin ole vaikuttamassa orkesterin ohjelmistoon. Tampere-talossa vuokralaisena toimiva orkesteri vastaa omista ohjelmistaan kulloisenkin taiteellisen johtajan linjaamana.

Kapellimestarin roolista konserteissa kuulee monenmoisia käsityksiä. Erään nuoren kuulijan kysymys jäi äskettäin mieleen: ”Tuleeks se kapellimestari konsertin ajaks siihen eteen jotenkin fiilisteelmään sitä musiikkia mitä ne soittaa?” Taisi olla Kevätuhri kyseessä, joten fiilistelyä ainakin oli riittämiin.

Kapellimestarin koreografioista ja tehtävästä pitäisi varmaan kirjoittaa oma bloginsa. Sitä ennen aion seurata tarkkaan miten Susanna Mälkki fiilistelee Debussytä, Hakolaa ja Straussia tämän illan konsertissa.

Apua, Tiensuumme on varastettu

2009-10-29T03:59:00.000-07:00

Pasilan Messukeskuksessa pidettiin viime viikonlopun kirjamessujen yhteydessä myös musiikkimessut. Orkesterien yhteisellä osastolla päivystänyt tiedottajamme kertoi ensimmäisen päivän menneen mainiosti, lukuun ottamatta sitä että Jukka Tiensuun musiikkia sisältävä Tampere Filharmonian CD ilmeisestikin varastettiin myyntihyllystä.

Tiensuu varastettu. Tämä oli hienointa pitkään aikaan. Ihan pakko tietää lisää. Oliko kyseessä kenties trokari, jota Tiensuuta janoava klikki jo odotti kulman takana? Tallensiko valvontakamera kuuman artikkelin siirtyminen taskusta toiseen? Joutuiko Tiensuu Venäjän uuden musiikin markkinoille? Vai vieläkin kauemmaksi?

Onko maan alla suurikin joukko pimeitä harrastajia? Levyt siirtyvät kädestä käteen klubeilla ja puistoissa. Koulujen pihoilla vaihtuu Tiensuu Kaipaiseen, Kaipainen Ahoon, heti kun opettajan silmä välttää. Trokarit parveilevat Viitasaaren ja Kuhmon torilla kesäisin…

Emme saa ehkä koskaan tietää.

Sinfoniaorkesterit ry:llä oli neljän suomalaisen orkesterin kanssa yhteinen messuosasto. Mukana olivat Tampereen lisäksi Turun Filharmoninen orkesteri, Tapiola Sinfonietta sekä Kymi Sinfonietta. Kaikilta osallistujilta oli koko ajan yksi edustaja paikalla. Kiinnostuneita kyselijöitä ja leikkimieliseen kilpailuumme vastaajia oli neljän päivän aikana sadoittain. Oli hienoa toimia yhdessä, tärkeäksi kokemamme asian eteen.

Viisas, organisaatioita ja johtamista tutkiva ystäväni puhuu ”yhteiseksi tekemisen” tärkeydestä yhdessä tekemisen lisäksi. Messuesittäytymisemme oli yhteiseksi tekemistä parhaimmillaan. Välitimme viestiä Suomen hämmästyttävästä, monipuolisesta ja moniarvoisesta orkesterilaitoksesta, joka kattaa koko maan aina Lappia myöten. Kerroimme ylpeänä paitsi omista, myös muiden orkesterien tekemisistä.

Myös viime perjantain konsertti oli yhteiseksi tekemistä. Hannu Linnun suunnittelema hieno ohjelmakokonaisuus, ja erityisesti Kevätuhrin esitys, ansaitsi runsaan yleisönsä - ja yleisö Kevätuhrinsa.

Salissa oli paljon nuorta väkeä kokeneen kausikorttiyleisön lisäksi. Lähes sata vuotta sitten aikaansa edellä ollut mestariteos iski koko voimallaan, ja seuraavaa esitystä varmaankin jo odotetaan.

Lopuksi on puhdistettava messukävijöiden maine. Tiensuu-levy oli loppusiivouksen yhteydessä löytynyt, vain väärältä hyllyltä. Jäin kuitenkin pohtimaan, että ajatus varkaudesta sisälsi hienon vision. Meidän toimijoiden tulisi vain kantaa vastuumme, jotta uusi musiikki olisi entistä halutumpaa tavaraa. Jotta meillä olisi uusia kevätuhreja kuultavana ensi vuosisadallakin.

Ihan huippua

2009-10-23T00:45:00.000-07:00

Harva sana klassisen musiikin viestinnässä on yhtä kulunut kuin “huippu“. On huippukapellimestaria, huippusolistia, huippuhetkiä tai vaikka kamarimusiikkia huipulta, kuten meillä viime viikolla. Strategioissaan orkesterit pyrkivät, ellei nyt ihan maailman, niin ainakin Euroopan tai Pohjoismaiden huipulle.

Vaihteen vuoksi olisikin virkistävää nähdä ilmoitus, jossa sinfoniakonserttia bassosolisteineen mainostettaisiin esim. otsikolla ”Soittoa ja laulua syvältä”.

Viime perjantain Alppisinfonian esityksessä oltiin monin tavoin, ja ihan kirjaimellisestikin huipulla. Teoksessa kavuttiin vuorenhuipulta toiselle ja vaskiryhmä kajautti osuutensa Tampere-talon kattorakenteista.

Beethovenin viulukonserton solistilla Corey Cerovsekilla oli huippuhieno Stradivarius, joka aikanaan oli kuulunut itselleen Paganinille. Solistimme sattui kaiken lisäksi olemaan huippuälykäs nero, joka 16-vuotiaana oli suorittanut maisterin tutkinnot sekä matematiikasta että musiikista, ja muun askareen ohessa tohtorin tutkinnot 18-vuotiaana molemmista. Epätavallinen määrä lahjakkuutta yhdelle ihmiselle annettuna.

Orkesterissamme etsittiin kaksipäiväisen koesoittotilaisuuden avulla uutta konserttimestaria alkuviikosta. Konserttimestarin tehtävä on orkesterin taiteellisen kehityksen ja statuksen kannalta merkittävin, heti kapellimestarin jälkeen. Emme kyenneet tekemään ratkaisua muutaman loistavan mutta erilaisen kandidaatin välillä, vaan soitatamme heitä lisää keväällä, yhdessä orkesterin kanssa.

Kun myöhemmin keskustelin kahden kaukaa tulleen ulkomaalaisen finalistin kanssa, kertoi toinen hakeneensa paikkaa siksi, että täällä on taiteellisena johtajana Hannu Lintu. Toinen, kahden pienen lapsen isä, puolestaan oli etsiytynyt koesoittoon siksi että suomalaisissa kouluissa oli tiettävästi maailman parhaat oppimistulokset.

Näin se on. Osaaminen tulee osaamisen luo, huippu huippujen luo.

Nyt herätys, kansalliset brändityöryhmät ja kuntien valovoimatekijöitä pohtivat strategiapäälliköt! Kaivakaa vain esiin kaikki oikea osaaminen ja kertokaa siitä. Meillä on maa, jossa kasvaa paitsi maailmantason rauhansovittelijoita, myös omaleimaisia muotoilijoita ja muita taiteilijoita, koreografeja, kirjailijoita, säveltäjiä ja teatterintekijöitä. Suomalaiset kapellimestarit ovat erityisen ihmetyksen ja ihailun aiheena kaikkialla. Kansalliseen strategiaan tulisi kuulua huolenpito siitä, että sekä peruskoulutukseen että luovien alojen erityiskoulutukseen panostetaan kunnolla.

Pyhä yksinkertaisuus

2009-10-14T04:35:00.000-07:00

Aina joskus kuulee kysyttävän miksi orkesterin yhä pitää esittää satoja vuosia vanhaa musiikkia entisaikojen kostyymeissä. Ja mitä virkaa on kapellimestarilla, vanhentuneen hierarkisen maailmanjärjestyksen symbolilla? Onko ylipäätään järkeä näissä oudoissa hartaustilaisuuksissa, joita kutsutaan sinfoniakonserteiksi?

Teatterissa jokainen sukupolvi tahtoo luoda oman hätkähdyttävän aikalaiskuvauksensa Kuningas Learista tai Tuntemattomasta Sotilaasta. Mitä yllätyksellisempi esitys, sitä enemmän yleisö rakastaa ja kriitikot ylistävät. Miten Mozartin pianokonsertto siirretään tämän päivän vaativalle, kaiken kuulleelle ja nähneelle kulttuurin kuluttajalle? Miten yleisö vakuutetaan, saati häkellytetään, jollakin noin pölyttyneellä?

Viime perjantain solistin, Paul Lewisin kohdalla asia kävi selväksi ensimmäisistä tahdeista alkaen.

Loistavan toteutuksen salaisuutena oli sen koruttomuus ja yksinkertaisuus. Koko teos, jokaista yksittäistä fraasia myöten, toteutui yhtä luonnonmukaisesti kuin itse Mozart olisi sen juuri sillä hetkellä improvisoinut.

Kun maailma on mennyt sotkuiseksi kuin Kehittyvien Maakuntien Suomen vaalituki, ihminen kaipaa yksiselitteisen informaation äärelle. Sellaisen joka on sitä miltä se näyttää. Mozartin pianokonsertto sisältää vain olennaisen. Kuin haukkaisi uunituoretta ruisleipää tai maistaisi kesän ensimmäisiä uusia perunoita. Tai pulahtaisi saunan jälkeen peilityyneen veteen.

Periaatteessa arvostan taidetta, joka valmiiden vastausten sijasta hämmentää ja herättää kysymyksiä. Silti Mozartin musiikin kuulemisen pitäisi mielestäni kuulua jokamiehenoikeuksiin.

Klassisen musiikin kuuntelemisella tiedetään olevan stressiä vähentäviä ja jopa verenpainetta alentavia vaikutuksia. Miksi? Voisiko kyse olla vain siitä, että puhdas kolmisointu rentouttaa palauttamalla kuulijansa maailmaan, josta puuttuu kaikki monimutkaisuus ja turhanaikainen hälinä. Sellaisessa maailmassa ihmistä ympäröi vain olemisen kannalta välttämättömin.

Jokainen Mahlerin sinfonian esitys on orkesterille merkkitapaus. Ei vähiten siksi, että meillä vasta muutaman vuoden ajan on ollut Mahlerin ja Tampere-talon kokoinen jousisto. Päätellen siitä keskittyneisyydestä millä Mahlerin 5. sinfonia viime perjantain konsertissa vastaanotettiin, se varmasti oli sitä myös yleisölle. Jumalainen Adagietto soi hiirenhiljaisessa salissa, kuten aina.

1900-luvun alun merkkiteosten sarja jatkuu tällä viikolla. Jos Mahler vaatii täysimittaista sinfoniaorkesteria, paisuvat Straussin Alppisinfoniassa mittasuhteet äärimmilleen. Lavalla - ja lavan ulkopuolella - on valtava määrä käyrätorvia, kaksi tuubaa, kaksi harppua, celesta ja urut, ukkospelti ja tuulikone. Käyrätorvet jylisevät kattorakenteissa ja parvekkeella.

Alppisinfonian kohdalla kuulija voi panna itsensä testiin: ylittääkö tunnekokemus teoksen volyymin ja mittasuhteet, vai päinvastoin.

Työn ja Tampereen juhlaa

2009-10-06T10:33:00.000-07:00

Yksikään viikko ei mene suunnitelman mukaan.

Alkuviikon vietin virustaudissa ja purin työsähköposteja minikannettavalta, jota pystyi helposti käyttämään vuoteessa. Ajattelin näin pelastuvani loppuviikon rästitöiden aiheuttamalta kaaokselta.

Yritän yleensä pitää postilaatikossa vain ne viestit, jotka vaativat pikaisia toimenpiteitä. Viestejä oli 352, ja sain purettua ne noin puoleen. Vastasin mahdollisiin ja mahdottomiin kyselyihin, hoidin lähiviikkojen tuotantoihin liittyviä tarkistuksia ja delegointeja, sovin kokouksista ja neuvottelin palkkioista agenttien kanssa.

Yhden taiteilijan tuloa Tampereelle edeltää kymmenien sähköpostiviestien ennakkokirjeenvaihto. Esim. vierailevasta kapellimestarista lähtee ensimmäinen tiedustelu agentille paria vuotta ennen suunniteltua ajankohtaa. Jos jokin tarjotuista ajankohdista tärppää, edetään vähitellen neuvotteluihin ohjelmasta, palkkiosta ja muista ehdoista. Tarkistetaan nuotistoa varten minkä version kapellimestari mistäkin teoksesta haluaa. Kysytään minkä kokoisella jousistolla säestykset tai muuten pienempää jousistoa edellyttävät teokset halutaan toteuttaa. Sovitaan harjoitusaikataulut yhdistelemällä orkesterin normaalikäytäntö, kapellimestarin toiveet, Tampere-talon salien saatavuus, muusikoiden työehtosopimus ja solistin aikataulu.

Jossakin vaiheessa laaditaan yksityiskohtaiset kirjalliset sopimukset. Tiedotusta varten pyydetään kuvat ja CV:t ja palkanmaksujärjestelmää varten tilitietoihin liittyvät Iban- ja BIC-koodit, pankin katuosoite, taitelijan kotiosoite, verotusmaa ja syntymäaika. Pyydetään maasta riippuen erilaisia työnantajamaksuihin liittyviä todistuksia sekä mahdollinen lähdeverokortti.

Kuukautta paria ennen ajankohtaa varataan lennot ja hotellit. Annetaan agentille tiedot niistä. Samalla kysytään sopiiko kapellimestarille, että torstain harjoitusta on seuraamassa koululaisryhmä ja onko hän suostuvainen haastatteluihin ja muihin tapaamispyyntöihin. Sovitaan haastatteluiden kellonajat. Viikkoa ennen taiteilijan saapumista tilataan lentokenttätaksit ja tehdään muut viime hetken tarkistukset.

Orkesterin puolelta kirjeenvaihtoa käy konsertin tuottajana toimiva intendentti yksin. Agentin apuna on useita henkilöitä, mikä tarkoittaa että ohjelma- ja palkkioasiat, logistiikka ja PR on sovittava jokaisen kanssa erikseen. Työmäärää lisää myös, jos joutuu selittämään kansainvälisen agentuurin nuorelle harjoittelijalle perusasioita Suomesta tai vaikka EU:n sisäisestä sopimuskäytännöstä.

Konserttiviikon perjantaihin mennessä pitäisi olla kirkkaasti hallinnassa paitsi edessä oleva konsertti, myös seuraavan viikon yksityiskohdat. Ihannetilanteessa on perjantaina hetki aikaa levähtää varsinaisen toimistoajan ja konsertin välillä.

Viime viikon perjantaina oli aikataulu kuitenkin tavallista tiukempi. Sekä konsertin esittelytilaisuus Isossa salissa että asiakastilaisuus lämpiössä oli sovittu alkavaksi klo 18. Pormestarin ystävyyskaupunkidelegaatio oli tulossa VIP-aitioon vähän ennen seitsemää.

Koska toimistossa oli vajaamiehitys sairaslomista ja kongressimatkoista johtuen, hoidimme tiedottajamme Annen kanssa perjantain rutiineja kahdestaan. Juoksentelimme ympäri taloa valiten lyhimpiä ja tarkoituksenmukaisimpia reittejä. Kutsuvieraslippuja lipputoimistoon, informaatiota orkesterin ilmoitustaululle, esittelymateriaaleja lämpiötiloihin, orkesterin kuvataulu ala-aulaan.

Iltapäivällä istumme Hannu Linnun ja Topi Lehtipuun kanssa vaihtamassa ajatuksia mukavasti etenevästä yhteistyöprojektista. Tampereen 230-vuotisjuhlakonsertti alkaa muutaman tunnin kuluttua. Solisti on loistava ja ohjelmakokonaisuus hieno.

Samalla saan kännykkään puhelun Lontoon suuntanumerosta. Taas joku agentti tarjoamassa taiteilijaa, josta emme ole kiinnostuneita? Soittaja on kuitenkin Susie McLeod Lontoosta. joka ilmoittaa, että seuraavan viikon kapellimestarimme Thierry Fischer on sairastunut. Hän tekisi parhaansa saadakseen meille samantasoisen kapellimestarin tilalle. Mario Venzago saattaisi olla käytettävissä. Otamme Hannun kanssa tiedon huojentuneina vastaan. Tunnin kuluttua käy kuitenkin ilmi että Venzago ei pääse ja että kaikki agentin muutkin taiteilijat ovat jo kiinni jossakin. Meillä on edessämme todellinen ongelma, sillä Mahlerin sinfonia asettaa kapellimestarille omat vaatimuksensa.

Puoli kuudelta Hannu Lintu tulee takaisin taloon, käytyään välillä hotellissa. Toteamme, että ongelmaa ei voi jättää lepäämään viikonlopun ylitse. On tehtävä kriisisuunnitelma ja ratkaistava asia tänään. Aikavyöhykkeet huomioiden aloitamme idästä. Vaikka Singaporessa on jo yö, soitan Okko Kamun kännykkään. Okko on juuri astumassa Suomen koneeseen. “Ensi viikko RSO:ssa”, hän kuittaa lyhyesti.

Päätämme kutsua ohjelmatyöryhmän kokoon väliajalla. Siihen mennessä pitäisi saada selville vaihtoehdot päätösten pohjaksi. Minulla olisi puoli tuntia aikaa tarkistaa potentiaaliset suomalaiset sekä lähettää suurimmille eurooppalaisille agentuureille viesti. “Cancellation in Tampere, quality conductor needed next week, Mahler 5, Mozart concerto with Paul Lewis.” Toivon, että kahden tunnin aikaero auttaa meitä, vaikka onkin perjantai ja ovet jo sulkeutumassa eri puolilla Eurooppaa.

Juuri ennen konsertin alkua ehdin tekstata kyselyn Leif Segerstamille. Kesken konsertin näen puhelimen vilkkuvan. Leif soittaa. Juoksen lämpiöön ja kuulen vuolaan selostuksen maestron sijainnista Wienin valtionoopperan pääoveen nähden. Hän ei itse pääsisi, mutta vieressä seisoo oppilas, viehättävä persialainen kaunotar, joka olisi valmis opettelemaan Mahlerin vitosen Leifin kanssa vaikka yötä myöten seuraavien päivien ajan.

Väliajalla kokoonnumme muusikkoryhmän kanssa. Olen sitä ennen ehtinyt tulostaa viideltä agentilta tulleet vastaukset. Tulos ei ole kaksinen. Näyttää siltä, että seuraavalle viikolle on tarjolla vain kapellimestareita joilla ei ole töitä muuallakaan. Suuri saksalaisagentuuri tarjoaa romanialaista herraa, jolla on vaikuttava CV, mutta ilmeisestikin keikkakalenteri täysin tyhjänä. Tavallisin vastaus on: “Unfortunately we have no-one available”, Ehdotamme muusikoille muutamaa suomalaista joiden saatavuuden voisin saman tien tarkistaa, mutta vastaukseksi tulee vain päänpyörityksiä. Ei kiitos.

Kello käy, mutta New Yorkissa on vasta lounasaika. Ennen väliajan päättymistä soitan Hannu Linnun USA:n agentille Michal Schmidtille. Hän lupaa tarkistaa pari kapellimestariaan. Soitan myös Leifille, että emme tällä kertaa ole kutsumassa hänen suojattiaan, mutta panemme nimen mieleen myöhempiä aikoja varten.

Konsertin jälkeen Michal soittaa: tarjolla on kaksi herraa. Päädymme brasilialaissyntyiseen, Floridassa asuvaan Fabio Mechettiin, sillä toinen tarjokkaista, Josep Caballé- Domenech, on tulossa meille joka tapauksessa ensi keväänä.

Jäljellä on vielä palkkiosta ja muista yksityiskohdista sopiminen. Jään konsertin jälkeen toimistoon. Kiitän kaikkia vaivaamiani agentteja vastauksista ja kerron, että olemme jo saaneet kapellimestarin. Informoin solistin agenttia muutoksesta ja paneudun viikon 42 tuotantomääräykseen, joka piti saattaa eteenpäin jo aiemmin päivällä. Livahdan ulos talosta juuri ennen kuin hälyttimet alkavat soida.

On keskiyö, kun saavun kotiin. Michal soittaa ja ilmoittaa varanneensa lennot kapellimestarille. Ennen lippujen lunastamista hän haluaa hyväksyttää minulla niiden hinnan. Reilusti tehty.

Helmiä kaupanpäällisiksi

2009-09-29T02:00:00.000-07:00

Elävä konsertti yllättää aina. Kun Jouni Kaipaisen viime perjantaille aiottu kantaesitys siirtyi tuonnemmaksi, jouduimme alkukesästä harkitsemaan koko ohjelman uudelleen. Ajatuksena oli pitää mukana molemmat Kaipaisen teokseen sisältyneet solistit. Kiireisten taiteilijoiden aikataulu ei mahdollistanut uusien teosten opiskelua ja pyysimmekin ehdotuksia heiltä itseltään.

Baritoni Jaakko Kortekangas oli vastikään levyttänyt Schumannin oratorion Szenen aus Goethes Faust ja sopraano Soile Isokoski Hindemithin laulusarjan Das Marienleben. Molemmista oli erotettavissa solistiteokseksi sopiva kokonaisuus. Teokset olisivat tuskin tulleet ohjelmaan vuosikausiin, kenties eivät milloinkaan, eivätkä missään tapauksessa ainakaan samassa konsertissa.

Nyt meillä oli kaksi harvinaista solistiteosta, mutta konserttiin tarvittiin vielä kolmas. Koska kesän Aplodi-lehti oli menossa painoon, pyysin Hannu Lintua miettimään uuden ohjelmakokonaisuuden viikon sisällä. Ehdotus tuli sähköpostitse kahden tunnin kuluttua ja sisälsi kaikki tarvittavat tiedot kokoonpanoineen, kestoineen ja ohjelmajärjestyksineen.

Odottamattoman muutoksen seurauksena saisimme nyt kuulla myös Hindemithin Mathis der Maler -sinfonian. Teos sopi kauden teemaan “1900-luvun alun merkkiteokset” ja muodosti kahden solistiteoksen kanssa toimivan kokonaisuuden.

Konsertti toteutui lopulta onnellisissa merkeissä, vaikka olikin kovan työn takana. Varsinkin Mathis der Maler oli vaativa koko orkesterille, mutta erityisesti jousille. Vaikka Mathis on säveltäjänsä suositumpia teoksia, se ei kuitenkaan kuulu siihen orkesterien perusohjelmistoon, jota jatkuvasti soitetaan 2-3 vuoden välein. Edellisestä esityksestä Tampereella oli jo ikuisuus.

Orkesterin toimintasäännössä mainitaan sen yhtenä tehtävänä musiikillisen sivistyksen jakaminen. Näin toki tapahtuu. Mutta jos sattuu olemaan kiinnostunut vaikkapa historiasta ja eri taiteenlajeista, kannattaa tulla sinfoniakonserttiin sivistymään laajemminkin. Viime perjantain konsertissa olivat läsnä mm. Raamatun kertomukset, germaaniset myytit, runous, kuvataide, ooppera sekä Saksan historia 1500-luvulta natsi-Saksan aikoihin saakka. Jos jaksoi lukea konserttiohjelman teosesittelyt ja laulutekstit, ts. Goethen ja Rilken runot käännöksineen, sai varsinaisen syväluotauksen länsimaiseen kulttuurihistoriaan.

Historiakylvyn ohessa saattoi halutessaan haastaa itsensä ajattelemaan 1800-ja 1900-lukujen ihmiskäsityksiä, arvoja ja niiden musiikillisia tulkintoja omaan aikaamme verrattuna. Tai vaikka sitä, olisiko erään poikansa julmasti menettäneen Maria-nimisen palestiinalaisnaisen tarinalla meille jotakin sanottavaa.

Ihan yhtä hyvin voi konsertissa jättää taiteet ja sivistykset sikseen ja vain nauttia musiikista ja sen erinomaisesta toteutuksesta.

Perjantain konsertin jälkeen jäin miettimään miten tuhdin paketin tulimme jälleen tarjonneeksi varsin yleisöystävälliseen hintaan, kun opiskelija sai lippunsa alimmillaan 8 eurolla, eläkeläinen 15:lla, muut 21:llä ja kausikorttilainen sitäkin halvemmalla.

Eläköön maamme julkisesti rahoitettu orkesterilaitos, joka tarjoaa helmiä - niin tilattuina kuin tilaamattakin.

Rubikin kuutiosta Tetrikseen

2009-09-22T06:14:00.000-07:00

Alkajaisiksi on korjattava virheellinen nimi edellisessä blogissa. Yksi Kimmo Tullilan diplomikonsertin raadin jäsenistä oli tietenkin Peter Ettrup Larsen, ei Peter Larsson.

Parikymmentä vuotta sitten luulin että intendentin työ on kuin Rubikin kuution ratkaisemista, vaikeaa mutta mahdollista.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nykyään se on kuin ajamista designatulla luksusautolla, jonka jokainen osa elää omaa elämäänsä. Käyttöohjeet ovat kiinaksi, muuttuvat päivittäin ja löytyvät vain netistä.

Tie vaihtuu kuusikaistaisesta moottoritietä välillä bulgarialaiseksi kärrytieksi, välillä kainuulaisiksi pitkospuiksi. Moottoritien keskikaistalla on kyettävä pää kylmänä vaihtamaan rengas.

Intendentti vastaa siitä, että vuosittainen määräraha ja 2-3 vuotta etuajassa tehdyt ohjelmasuunnitelmat jalkautuvat kausiohjelmiksi, sopimuksiksi vierailijoiden kanssa, tilavarauksiksi, orkesterin työlistoiksi ja teknisiksi tuotantomääräyksiksi Tampere-talolle. On sovitettava yhteen toisaalta talous, toisaalta yleisön, kaupungin, yhteistyökumppanien ja orkesterin itsensä toiveet, tarpeet ja unelmat. Useinkaan ei voi saada kaikkea.

Toimintaympäristö on kansainvälistynyt ja monimutkaistunut. Ennen soitettiin tutulle taiteilijalle ja sovittiin aika, teos ja palkkio. Ulkomaanelävät tilattiin Fazerin konserttitoimistosta. Nyt selvitetään Susanna Mälkin lontoolaiselle agentille Tampereen sijaintia suhteessa Suomen pääkaupunkiin ja että kaupunkien välillä kulkevat mm. junat. Todistellaan amerikkalaisille, että palkkion maksu ei onnistu shekillä konsertin väliajalla eikä St.Petersburg ole lähin lentokenttä.

Kansainvälisissä neuvotteluissa on hyödyllistä, jos kutakuinkin erottaa esim. amerikkalaisten ja brittien ilmaisutavat toisistaan. Silti en koskaan totu brittiläiseen tapaan sanoa ei: ”I´m afraid he is not available.” Niin? Siis onko vai ei?

Ennen haettiin kynät ja kopiopaperit konttoritarvikevarastolta kun ne loppuivat. Nyt tehdään tilaus monimutkaisella sähköisellä lomakkeella. Ohjelman on joku jossakin kilpailuttanut, samoin kuin kuljetusliikkeen joka tuo tavarat. Kaupungin logistiikka laskuttaa paitsi kynät, myös tilausjärjestelmän, kuljetuksen sekä lopulta varmaan laskutuksenkin. Kynälle tulee moninkertainen hinta.

Joku tietotekniikkaan hurahtanut virkahenkilö tai suunnitteluosasto on hankkinut Tampereen kaupungille Pirkkahallin kokoisen satsin sähköisiä ohjelmia. Joka päivälle ilmaantuu täytettäväksi uusi raportti. Raportin dead line oli eilen.

Intendentti opettelee kiltisti kaikki ohjelmat. Hän myös huolehtii siitä, että kaikilla koesoittoraadin muusikoilla on kynät. Yllättävän harvalla muusikolla on kynä omasta takaa.

Työpäivä menee rattoisasti täytellessä raportteja kauden 2011-2012 ohjelmasuunnittelun, ensi viikon tuotantomääräyksen ja seuraavan kevään työlistan laatimisen lomassa. Siinä ohessa kipaistaan hätäneuvotteluun talon muiden toimijoiden kanssa, kun tilavaraukset ovat vaarassa joutua törmäyskurssille. Paluumatkalla Kanttiinin kohdalla painetaan mieleen muusikon ilmoitus jo myönnetyn työloman peruuntumisesta. Sen seurauksena palvelussuhdesihteeri täyttää kiltisti uudet kuusi sähköistä lomaketta.

Kaupungin organisaatio muuttuu yhtä ennalta arvattavasti kuin Tetris-pelissä putoaa palasia taivaalta. Ennen ratkesivat hankalatkin henkilöstöasiat, kun marssittiin kaupungin henkilöstösihteerin tai apulaiskaupunginjohtajan puheille, tarvittaessa yhdessä luottamusmiehen kanssa. Jos virkahenkilö ei osannut suoralta kädeltä neuvoa, hän otti hyllystä kirjan ja katsoi siitä.

Nyt tutkitaan ohjeita kaupungin intranetistä, henkilöstöohjeiden kuudennenneltatoista välilehdeltä, pannaan sähköpostitse pyyntö henkilöstöpalvelukeskuksen esimiesneuvontaan ja kaupunginkanslian henkilöstöryhmään, kysytään mitä mieltä asiasta on Kunnallinen Työmarkkinalaitos sekä Muusikkojen liitto. Kysytään Liikuntaviraston Niemen Ritulta. Ihmetellään, eikä kukaan näytä tietävän.

Päätöksentekojärjestelmästä on tullut hallitsematon labyrintti. Joskus on vaikea löytää päätöksentekijää, tai edes sitä joka tietäisi kuka tietää.

Miten tämmöistä jaksaa ja viitsii kukaan ihminen?

Jaksamisen syy tulee eteen työviikon päätteeksi. Kapellimestari astuu lavalle. Lyö tahdin alas. Alkukappaleen jälkeen aplodit. Solistikappale, aplodit ja väliaika. Päätöskappale, aplodit, kukat ja kumarrukset.

Siinähän se, olennaisin. Mutta peli jatkuu - ja palasia putoilee taivaalta yhä kiihtyvään tahtiin.

Käännekohtia

2009-09-16T04:53:00.000-07:00

On varmaan melko harvinaista, että sinfoniaorkesterissa istuu kaksi diplomikapellimestaria samassa jousiryhmässä vierekkäin. Tampere Filharmonian kakkosviulun varaäänenjohtaja Jaana Haanterä oli kapellimestari jo orkesteriin tullessaan. Äänenjohtaja Kimmo Tullila johti diplomikonserttinsa oman orkesterinsa edessä perjantaina 11.9.

Joskus käy niin, että jokin teema elämässä näyttää ottavan vallan ja alkavan toistaa itseään. Tai sitten me vain tulkitsemme niin. Kun jokin asia on pinnalla, näkee sen synonyymejä ja rinnakkaisilmiöitä kaikkialla.

Tästä viikosta tuli erilaisten käännekohtien viikko, ikään kuin konsertin aloittaneen, vuosi sitten edesmenneen Per-Henrik Nordgrenin ”Turning pointin” saattelemana. Varsinainen käännekohta tapahtui tietysti opinnäytettä suorittavalle kapellimestarille itselleen, mutta muitakin käännekohtia tuli vastaan pitkin viikkoa.

Torstaina Tampere-talon toimijat, orkesteri mukaan lukien, esittäytyivät yksissä tuumin Helsingissä esitellen tamperelaista osaamista ja yhteistyön voimaa. Yrjönkadun vanhan koulun G18:ksi nimetyssä salissa oli esillä talon kokous- ja ohjelmapalvelujen koko kirjo. Tulitaideryhmä Flamma hurmasi pihassa, talon voimakaksikko Kalervo Kummola ja Pirkko-Liisa Ollila sisällä salissa. Sound of Musicin lapsiryhmä herkisti yleisön, ja samoin tekivät orkesterimme jäsenet Kati Tuominen, Liina Nuora-Loijas, Heili Hannikainen ja Elina Sipilä Ravelin kvartetollaan.

Kanrestan herkut olivat samalla reilusti tamperelaisia ja kansainvälisen tason gurmeeta, kuten koko yhteinen ideammekin. Yrjönkadun voimannäyttö oli käännekohta orkesterin, Tampere-talon ja sen muiden toimijoiden yhteistyössä. Jo paluumatkalla bussissa mietimme seuraavaa iskukohdetta. Löytyisikö sellainen kotimaasta, vai pitäisikö mennä näyttäytymään peräti maan rajojen ulkopuolelle?

Mutta takaisin itse konserttiin. Nordgrenin ”Turning Pointia” seurasi Schumannin sellokonsertto, jonka mainio solistimme Marko Ylönen oli viimeksi soittanut 17 vuotta sitten. Sellokirjallisuuden perusklassikkoon tarttuminen oli merkinnyt Markolle haastetta ja voimanponnistusta, jälleennäkemistä, ja samalla käännekohtaa.

Bartókin suurenmoinen konsertto orkesterille, yksi lempiteoksistani, soi uljaana konsertin päätteeksi. Teos oli merkinnyt käännekohtaa säveltäjän elämän viime vaiheissa, mutta myös koko 1900-luvun puolivälin musiikinhistoriassa.

Olin varannut diplomikonsertin jurylle talon solistikäytävän perällä olevan Pavarotti-kabinetin, jossa myös nautimme pientä iltapalaa yhdessä juryn ja esiintyjien kanssa. Raatiin kuuluivat Sibelius-Akatemian puolesta kapellimestarit Leif Segerstam, Ari Rasilainen ja Peter Larsson sekä intendentti Juhani Poutanen . Orkesteria edustivat konserttimestarina toiminut Liisi Nuora-Kapanen ja lyömäsoitinten äänenjohtaja Jyri Kurri.

Odottelimme kabinetin ulkopuolella pitkähkön tovin Kimmon ja hänen viulistivaimonsa Sannan kanssa. Raati oli aloittanut pohdintansa onnittelijoiden jonon vielä luikerrellessa kapellimestarihuonetta kohti.

Ovi avautui lopulta, ja tuore diplomikapellimestari kutsuttiin sisään. Jury esitti palautteensa. Ulos tuli helpottuneen ja onnellisen näköinen mies. ”Vitonen tuli”. Liityimme seuraan ja yhteinen juhla sai alkaa.

Jossakin vaiheessa iltaa ajatuksemme kääntyivät kuitenkin meneillään olevaan päivämäärään. Kahdeksan vuotta sitten oli syyskuun yhdestoista muuttanut maailmanhistoriaa.

Pientä säätöä kauden alkajaisiksi

2009-09-09T04:24:00.000-07:00

Perjantai-illan konsertti päättyy bravo-huutoihin. Uljaasti soittanut trumpettiryhmä nostetaan ylös, ja Skrjabinin Ekstaasin runoelman huimat soolot soittanut Rupprecht Drees saa ansaitut kiitokset yleisöltä ja kollegoilta.

Edellisellä viikolla oli tilanne toinen. Levytysperiodi oli edennyt hyvässä aikataulussa ja Hannu Lintu oli antanut muusikoille keskiviikon ensimmäisen tunnin vapaaksi. Istumme Hannun kanssa Tampere-talon Kanttiinin kabinetissa. Käymme lävitse seuraavan kauden ohjelmia ja taiteilijakiinnityksiä. Soittelemme sinne tänne, sitä mukaa kuin asioita tulee esiin. Saamme arvokasta tietoa Jorma Hynniseltä seuraavan syksyn suurprojektin suunnittelua varten. Asiat edistyvät hyvässä hengessä. Marika Vapaavuori lupautuu samaan projektiin ohjaajaksi ja valosuunnittelijaksi. “Sun kanssas Hannu mää kiipeen vaikka puuhun”.

Sitten soittaa trumpetin äänenjohtajamme Dominique Bodart. “Maritta, olen kauhean pahoillani, mutta loukkasin itseni aamun jalkapallopelissä. Toipuminen vie aikaa.” Katsomme Hannun kanssa toisiamme: Ekstaasin runoelman soolot! “Ja minä kun menin vielä antamaan niille sen vapaatunnin”. Voidaanko muusikoilta kieltää jalkapallon pelaaminen, mietimme hetken, ja toteamme samalla että tuskinpa voidaan.

Nyt on saatava kiinni joku soolotrumpetisti, jolla olisi sekä aikaa harjoitella että ensi viikko vapaana. Kaikki omat trumpetistit tarvitaan konsertin muissa tehtävissä, mukaan lukien uusi, edelliskevään koesoitossa valittu sijaisemme Rupprecht Drees. Hälytystehtävää ryhtyy hoitamaan järjestäjä Juha Marttila, joka toimii henkilökunnan järjestäjä Lauri Lehtosen sijaisena. Lauri on koko viikon poissa.

Orkesteriyhteisössämme on telottu kevään ja kesän aikana jäseniä siihen malliin, että päässäni on vähän väliä soinut lasten päiväkotiaikainen leikkilaulu “Pää, olkapää, sormet, varpaat”. Leikkiä leikitään ja laulua lauletaan yhä kiihtyvällä tahdilla, niin että kaikki ovat lopulta pitkin lattiaa nauraa kikattamassa.

Meillä ei naureta. Juhan soittokierros ei tuota tulosta. Kaikki maan kyseeseen tulevat trumpetistit ovat kiinni muissa tehtävissä. Kysytäänkö Tallinnasta? Kysytään. Tallinnan miehellekään ei käy, ja meillä on ongelma.

Samassa soi puhelin. Rupprecht Drees ilmoittaa pyytämiäni henkilötietoja palkanmaksua varten ja saa samalla kuulla tilanteen. “Tunnen kaikki ensi viikon teokset, ja soitan mielelläni kaikki soolot tarvittaessa.” Huokaamme Hannu Linnun kanssa helpottuneina.

Mutta haastetta riittää edelleen. Viikolla on kaksi koesoittotilaisuutta, joissa ehdottomasti tarvitaan kaksi kokenutta järjestäjää. Alttoviuluhakijoita on tällä kertaa poikkeuksellisen runsaasti, mutta järjestäjiä käytännössä vain puolikas, sillä Juha sijaistaa myös nuotistonhoitaja Pekka Koivistoa, joka on poissa loppuviikon. Kauden alku teettää erityisen paljon työtä nuotistossa. Tarvitsemme ehdottomasti koko seuraavaksi viikoksi luotettavan henkilön, joka suoriutuu kaikista järjestäjille eteen tulevista töistä.

Yritän epätoivoisesti tavoittaa puhelimitse Eljas Tikanmäkeä, viime vuoden siviilipalvelusmiestämme, joka julisteiden jakelun ja postitusten ohessa joutui silloin tällöin myös järjestäjän tehtäviin. Eljas ei vastaa kahteen vuorokauteen. Kuulen Kanttiinissa istuvilta lyömäsoittajilta, että Eljas on jo kiinni tulevalla viikolla, nimittäin lyömäsoitinavustajana Tampere Filharmonian konsertissa. Yritän silti kaikilla mahdollisilla välineillä ja saan viimein viestin Facebookin kautta: “Soitan sinulle huomenna.”

Istun Helsingin junassa matkalla kokoukseen Hannu Linnun ja Ondinen Reijo Kiilusen kanssa, kun Eljaksen tutusti myhäilevä ääni toteaa, “Eiköhän sekin homma saada onnistumaan.”

Viikko saadaan kuin saadaankin hoidettua ilman katastrofeja lavalla tai lavan takana. Eljaksella on tuplakeikka. Hetkeä ennen konsertin alkamista tekstaan vielä Vip-aitiosta Juha Marttilalle: “Onko kukat?” Mikä tahansa tuotantoketjun osanen voi pettää, vaikka inhimillisen erehdyksen vuoksi. “On”, Juha vastaa. Vip-aitio on paras paikka istua, sillä sieltä voi kätevästi pujahtaa soittamaan vaikka puuttuvia kukkia.

Konsertin jälkeen istumme Hannu Linnun, Gabriel Suovasen ja vierailevan konserttimestarin Jan Söderblomin kanssa rattoisasti iltapalalla uudessa viiniravintolassa pienen matkan päässä Tampere-talosta. Ruoka on hyvää. Illasta ei tule pitkää, sillä Janin ja Hannun on vielä ajettava Helsinkiin.

Kun olemme syöneet, ja illan tapahtumat on puitu muutamalla sanalla, ottaa hetkeä aiemmin Martinin Jokamies-monologit häikäisevästi laulanut baritoni muistivihon esiin. Hän pyytää Hannua listaamaan joitakin mielenkiintoisia ja opettelemisen arvoisia teoksia. “Tunnetko tämän Lutoslawskin laulusarjan? Takemitsulla on myös hieno teos joka sopisi äänellesi“, kapellimestarimme ehdottaa. Ehdotuksia tulee kuin apteekin hyllyltä, ja Gabriel kirjaa kaiken ylös.

Pari seuraavaa viikkoa baritonimme aikoo pyhittää vain uusien teosten opettelemiselle. “Taiteilija ei voi kehittyä, ellei koko ajan opettele uutta”, Gabriel valistaa. Näinhän se on, tuumin puolestani. Niin sinfoniaorkesterin kohdalla, kuin kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa. Viisasta väkeä nuo laulajat.