Eri Klas täytti viime kesäkuussa 70 vuotta. Samana päivänä kun Eurooppa äänesti EU-vaaleissa, pidettiin Tallinnan Raatitorilla ilmaiskonsertti hänen kunniakseen. Viron TV taltioi konsertin suorana ja näytti vaalituloksia sen väliajalla.
Paikalla oli maan korkein johto ja kaikki kulttuurielämän vaikuttajat. Ystäviä oli tullut runsaasti Suomesta ja kauempaakin.
Orkesterit ja muut esiintyjäryhmät vaihtuivat kahdella lavalla. Niiden väliin sijoitetulla valkokankaalla kulki Eri Klasin tarina lapsuudesta tähän päivään. Valtava määrä osaamista ja tekniikkaa oli uhrattu kaikille tallinnalaisille tarjottuun juhlaan. Kutsuvierasvastaanotto pidettiin Estonia-teatterissa, jonka parketilla Viron presidentti ja Eri puolisoineen aloittivat tanssin.
Tuon kesäisen päivän jälkeen jäin pohtimaan Viron erityisyyttä ja erilaisuutta. Miksi Suomessa järjestetään suuren luokan synttäreitä Ilkka Kanervalle, mutta ei kapellimestareille tai muille taiteilijoille? Miksi kartamme kaikin tavoin kulttuurivaikuttajien nostamista jalustalle, mutta ylpeilemme kuitenkin heidän kansainvälisillä saavutuksillaan.
Miksi virolaiset osaavat iloita iltapukujen säihkeestä, kun Suomessa kisataan siitä kenellä daameista on Linnanjuhlien kierrätetyin vaatekappale? Ihan kuin ripaus glamouria olisi pois joltakin muulta. Eikö Suomeakin kannattaisi myydä maailmalle vähän enemmän frakinhelmat liehuen ja brokadit kimaltaen, kun ei ole sitä kuningasperhettäkään?
Mutta takaisin Eri Klasiin ja Tallinnan juhliin. Erin kohdalla pitää tietysti muistaa, että hän on ollut myös yhteiskunnallinen vaikuttaja maassaan. Siitä huolimatta näyttää siltä, että naapurimaassamme arvostetaan musiikkia ja kulttuurin tekijöitä huomattavasti enemmän kuin meillä.
Vähän sen jälkeen kun Talvisodan alkamisesta oli kulunut 70 vuotta, järjestimme Tampereella oman Eri Klas -juhlakonserttimme. Ja niin kuin ennenkin, Eri valloitti yleisön persoonallaan, jutustellen teosvalintojen taustoista ja merkityksistä itselleen.
Konsertti oli johtajansa näköinen ja valotti maestron tietä oopperakapellimestarista viihteen kautta raskaan sarjan orkesteriteosten tulkitsijaksi. Lämpimän lisävärinsä toivat solistit, sopraanot Marion Melnik ja Angelika Klas-Fagerlund sekä virolaistenori Juhan Tralla.
Illan loputtua kuultiin vielä vilpitön tunnustus yleisölle ja orkesterille: ”Tulen onnelliseksi joka kerta, kun näen ilon teidän silmissänne.”
Eri Klasin juhlakonsertti oli tunteiden, muistojen ja yhteisöllisyyden juhlaa.
Samoilla sanoilla voisi kuvailla syyskauden päättänyttä, kahteen kertaan salin täyttänyttä Tampere Filharmonian joulukonserttia. Tyylikkäästi toteutetun ohjelman loppupuolella pääsi yleisö Hannu Linnun johdolla laulamaan Johanna Rusasen ja Tampereen Filharmonisen Kuoron kanssa ikiklassikon ”En etsi valtaa, loistoa”.
Pitkin syksyä oli saatu nauttia uuden taiteellisen johtajan laatimista hienoista ohjelmakokonaisuuksista, raikkaista ja ajatelluista Beethoven-tulkinnoista tai vaikka ylivertaisesta Sibeliuksen 7. sinfoniasta. Joulukonsertissa näimme myös sen Hannu Linnun, joka pelkällä katsekontaktilla sai koko yleisön mukaansa, laulamaan ja hengittämään samaan tahtiin orkesterin kanssa.
Kiitokset Hannulle ja orkesterille tästä syksystä. Kiitokset yleisölle. Kaikille rauhallista ja onnellista Joulun aikaa!
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
perjantai 11. joulukuuta 2009
Näin sen kuuluu mennä
Kun huhtikuussa esitimme Veli-Matti Puumalan pianokonserton, ilmeni logistinen ongelma. Miten saada säveltäjän ideoima, mielikuvituksellinen istumajärjestys toimimaan konsertin jälkipuoliskolla normaalikattauksessa esitettävän Mahlerin sinfonian kanssa. Järjestäjien tehtävä muistutti amerikkalaisen Hurja Remontti -sarjan päivässä tehtävää talonkohennusta, sillä erotuksella että meillä ei vedetty lekalla seiniä alas eikä takapihalle rakennettu uima-allasta. Kun Hurjassa Remontissa työn tekee kokonainen timpurien armeija, oli kevään konsertissa lavaa asentamassa vain pari orkesterijärjestäjää.
Keväästä viisastuneena päätimme varautua erityisellä huolella ja muutamalla lisäroudarilla joulukuussa esitettävään, suurimuotoiseen Chainsprings-teokseen. Monta päänsärkyä aiheutui syksyn mittaan. Mistä saada kaikki tarvittavat soittimet? Miten varmistaa, että konsertin väliaika riittää mittaviin muutostöihin? Miten huolehtia siitä, että kaikki tarvittava löytyy oikealla hetkellä? Väliaikakoreografia harjoiteltiin viikon aikana varmuuden vuoksi kolmeen kertaan.
Hannu Lintu oli tapansa mukaan perusteellisesti valmistautunut ja säveltäjä oli omalta osaltaan harjoituksissa katsomassa, että kaikki menee niin kuin pitää. Ja niinhän se sitten vähitellen rupesi menemäänkin. Se mikä alussa näytti kikkailulta ja kaaokselta, osoittautui lopulta musiikillisen toteutuksen kannalta tarkoituksenmukaiseksi.
Vaikka olisimme kuinka huolellisesti varautuneita, tuo jokainen konserttiviikko mukanaan omat yllätyksensä. Tällä kertaa yllätysosastosta piti huolen Finnairin ulosmarssinut henkilöstö.
Lyömäsoitinsolistimme Colin Currien kaksi soittimia sisältänyttä matkalaukkua jäivät Vantaan matkalaukkukaaokseen tiistai-iltana. Kun niitä seuraavana päivänä yritettiin jäljittää, ei yksikään palvelupuhelin vastannut eikä sähköinen jäljitysjärjestelmä toiminut.
Solistin hoidettua itse lentonsa emme voineet panna matkatoimistoamme vastuuseen. Kun en enää keksinyt muuta, soitin tutulle Kalevan virkailijalle, joka toimenkuvansa ohittaen etsi käsiinsä muutaman Vantaan laukkusumaa selvittelevän henkilön. Kiitokset Finnairin neljälle supernaiselle, jotka kaivoivat laukut esiin kaaoksesta ja huolehtivat ne omakätisesti Tampereelle menevään taksiin! Heidän ansiostaan soittimet olivat lavalla minuutilleen kun niitä siellä tarvittiin.
Väittäisin että naisilla, ja äideillä eritoten, on maaginen taito etsiä kylmän rauhallisesti ja äärimmäisen tehokkaasti milloin kadonnutta lapasta, milloin sohvan nielemää enkunkirjaa tai kahta matkalaukkua 10 000:n joukosta. Tässä etsinnässä katsotaan myös pinojen taakse, väliin ja alle.
Kun solistin soittimet lopulta saatiin, oli vain konsertti jännitettävänä.
Sekin toteutui kunnialla. Kun alun Puumalasta oli selvitty, meni jälkipuolisko niin logistiikan kuin muunkin osalta leikiten.
Itse tein kerrosten välisen sadan metrin ennätyksen juostessani äänitarkkaamosta portaita ja käytäviä pitkin salin etuosaan. Suora radiohaastattelu oli ajoitettu päättymään samalla kun konsertin jälkipuolisko alkoi, ja minun tuli olla asemissa kunniatehtävää, Einojuhani Rautavaaran kukitusta, varten.
Paussin jälkeen saimme ihailla Colin Currien ylivertaista taituruutta Rautavaaran solistina, Jorma Hynnisen yhä sisäistyneempää Sibeliusta, ja lopuksi ehkä hienointa Tampere-talon lavalla kuultua Sibeliuksen sinfonian tulkintaa.
Vaativasta produktiosta otettiin viikon aikana irti kaikki mahdollinen. Koululaiset olivat seuraamassa Chainspringsin harjoitusta torstaina. Konsertin alla keskustelivat Hannu lintu ja Veli-Matti Puumala yleisötilaisuudessa illan ohjelmasta. Yleisradio taltioi konsertin suorana lähetyksenä useaan Euroopan maahan.
Viime perjantain konsertti vastasi hyvin ajatustani sinfoniaorkesterin tehtävästä.
Emme ole museo. Meillä on klassikoiden ohessa elävien säveltäjien musiikkia esillä. Tilaamme ja kantaesitämme niitä. Meillä on parhaista parhaat voimat käytössämme. Emme tee taiteellisia kompromisseja. Otamme logistiset haasteet vastaan, jos toteutus niitä edellyttää. Meillä on suuri ja mieleltään avoin yleisö, joka konsertissa kohtaa niin esiintyjät kuin paikalla olevat säveltäjätkin.
Mutta mikä siitä Puumalasta nyt teki muka niin haasteellisen?
Kapellimestari, muusikot sekä orkesterijärjestäjät voisivat vastata kukin omalta osaltaan. Tässä silti lopuksi, ja ihan vain mielenkiinnon vuoksi, luettelo partituurin alkulehdeltä pelkistä teoksessa tarvittavista lyömäsoittimista, olkaa hyvät:
5 timpani
Percussione I
Marimba, 2 Gongs, Water Glasses, 3 wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Maracas, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 2 Almglocken, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect
Percussione II
Vibrafono, Glockenspiel, 2 Gongs, Guiro, Chinese cymbal, Sizzle cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 High Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione III
Tubular bells, Crotales, Guiro, Chinese symbal, Splash cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 Medium Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione IV
Marimba, Gong, Water glasses, 3 Wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Cabasa, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 3 Almglocken, Tam tam
Keväästä viisastuneena päätimme varautua erityisellä huolella ja muutamalla lisäroudarilla joulukuussa esitettävään, suurimuotoiseen Chainsprings-teokseen. Monta päänsärkyä aiheutui syksyn mittaan. Mistä saada kaikki tarvittavat soittimet? Miten varmistaa, että konsertin väliaika riittää mittaviin muutostöihin? Miten huolehtia siitä, että kaikki tarvittava löytyy oikealla hetkellä? Väliaikakoreografia harjoiteltiin viikon aikana varmuuden vuoksi kolmeen kertaan.
Hannu Lintu oli tapansa mukaan perusteellisesti valmistautunut ja säveltäjä oli omalta osaltaan harjoituksissa katsomassa, että kaikki menee niin kuin pitää. Ja niinhän se sitten vähitellen rupesi menemäänkin. Se mikä alussa näytti kikkailulta ja kaaokselta, osoittautui lopulta musiikillisen toteutuksen kannalta tarkoituksenmukaiseksi.
Vaikka olisimme kuinka huolellisesti varautuneita, tuo jokainen konserttiviikko mukanaan omat yllätyksensä. Tällä kertaa yllätysosastosta piti huolen Finnairin ulosmarssinut henkilöstö.
Lyömäsoitinsolistimme Colin Currien kaksi soittimia sisältänyttä matkalaukkua jäivät Vantaan matkalaukkukaaokseen tiistai-iltana. Kun niitä seuraavana päivänä yritettiin jäljittää, ei yksikään palvelupuhelin vastannut eikä sähköinen jäljitysjärjestelmä toiminut.
Solistin hoidettua itse lentonsa emme voineet panna matkatoimistoamme vastuuseen. Kun en enää keksinyt muuta, soitin tutulle Kalevan virkailijalle, joka toimenkuvansa ohittaen etsi käsiinsä muutaman Vantaan laukkusumaa selvittelevän henkilön. Kiitokset Finnairin neljälle supernaiselle, jotka kaivoivat laukut esiin kaaoksesta ja huolehtivat ne omakätisesti Tampereelle menevään taksiin! Heidän ansiostaan soittimet olivat lavalla minuutilleen kun niitä siellä tarvittiin.
Väittäisin että naisilla, ja äideillä eritoten, on maaginen taito etsiä kylmän rauhallisesti ja äärimmäisen tehokkaasti milloin kadonnutta lapasta, milloin sohvan nielemää enkunkirjaa tai kahta matkalaukkua 10 000:n joukosta. Tässä etsinnässä katsotaan myös pinojen taakse, väliin ja alle.
Kun solistin soittimet lopulta saatiin, oli vain konsertti jännitettävänä.
Sekin toteutui kunnialla. Kun alun Puumalasta oli selvitty, meni jälkipuolisko niin logistiikan kuin muunkin osalta leikiten.
Itse tein kerrosten välisen sadan metrin ennätyksen juostessani äänitarkkaamosta portaita ja käytäviä pitkin salin etuosaan. Suora radiohaastattelu oli ajoitettu päättymään samalla kun konsertin jälkipuolisko alkoi, ja minun tuli olla asemissa kunniatehtävää, Einojuhani Rautavaaran kukitusta, varten.
Paussin jälkeen saimme ihailla Colin Currien ylivertaista taituruutta Rautavaaran solistina, Jorma Hynnisen yhä sisäistyneempää Sibeliusta, ja lopuksi ehkä hienointa Tampere-talon lavalla kuultua Sibeliuksen sinfonian tulkintaa.
Vaativasta produktiosta otettiin viikon aikana irti kaikki mahdollinen. Koululaiset olivat seuraamassa Chainspringsin harjoitusta torstaina. Konsertin alla keskustelivat Hannu lintu ja Veli-Matti Puumala yleisötilaisuudessa illan ohjelmasta. Yleisradio taltioi konsertin suorana lähetyksenä useaan Euroopan maahan.
Viime perjantain konsertti vastasi hyvin ajatustani sinfoniaorkesterin tehtävästä.
Emme ole museo. Meillä on klassikoiden ohessa elävien säveltäjien musiikkia esillä. Tilaamme ja kantaesitämme niitä. Meillä on parhaista parhaat voimat käytössämme. Emme tee taiteellisia kompromisseja. Otamme logistiset haasteet vastaan, jos toteutus niitä edellyttää. Meillä on suuri ja mieleltään avoin yleisö, joka konsertissa kohtaa niin esiintyjät kuin paikalla olevat säveltäjätkin.
Mutta mikä siitä Puumalasta nyt teki muka niin haasteellisen?
Kapellimestari, muusikot sekä orkesterijärjestäjät voisivat vastata kukin omalta osaltaan. Tässä silti lopuksi, ja ihan vain mielenkiinnon vuoksi, luettelo partituurin alkulehdeltä pelkistä teoksessa tarvittavista lyömäsoittimista, olkaa hyvät:
5 timpani
Percussione I
Marimba, 2 Gongs, Water Glasses, 3 wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Maracas, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 2 Almglocken, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect
Percussione II
Vibrafono, Glockenspiel, 2 Gongs, Guiro, Chinese cymbal, Sizzle cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 High Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione III
Tubular bells, Crotales, Guiro, Chinese symbal, Splash cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 Medium Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione IV
Marimba, Gong, Water glasses, 3 Wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Cabasa, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 3 Almglocken, Tam tam
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Kuuluisuuksia ja pelimanneja
Maailman kuuluisin viulisti kävi kylässä. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa soittanut, vaan johti orkesteria.
Maxim Vengerovin mukana matkustivat hänen vanhempansa, Larissa ja Alexander. He seurasivat harjoituksia tarkkana kuin kansainvälisen uransa alussa olevan kiekkoilijan vanhemmat kaukalon laidalla.
Viikko oli orkesterille haasteellinen. Kapellimestarikorokkeella seisoi legendaarinen taiteilija, joka uudessa roolissaan oli vasta aloittelija. Molemminpuolinen ymmärrys löytyi kuitenkin, ja konsertti toteutui Vengerovin luontaisen pelimanniuden siivittämänä.
Sekä Vengerovin että solistina toimineen Eugene Ugorskin agentit pitivät konserttia siinä määrin merkittävänä, että päättivät tulla paikalle. Ja kuten tavallista, pienen kaupungin suuri konserttisali, orkesterin taso ja kunnianhimoinen ohjelmisto herättivät ihmetystä ja ihailua.
Vengerov oli Stradivariuksellaan ja muinoin Jascha Heifetzille kuuluneella jousellaan saavuttanut lähes kaiken viulunsoiton saralla, kun pieni olkapäävamma pakotti hänet pysähtymään. Oli aika katkaista esiintymisputki ja tehdä kokonaan uusia asioita. Niihin kuuluivat paitsi kokeilu kapellimestarina, myös jazzin ja improvisaation, jopa tanssin opiskelu.
Konserttipäivä oli historiallinen, sillä Euroopalle oli juuri valittu ensimmäinen presidentti ja ulkoministeri. Kun onnittelin solistimme lontoolaisagenttia Catherine Ashtonin valinnasta, oli vastauksena lähes tuohtunut: ”Oh my God. Kukaan ei tunne sitä naista, eikä meitä totta puhuen juurikaan kiinnosta mitä EU:ssa tehdään.”
Ja miten meillä olikaan unelmoitu ja soviteltu huippuvirkoja suomalaisille, aina Ahtisaaresta alkaen.
Vengerov oli viulistina tehnyt paljon yhteistyötä kuulun gruusialaispianisti Alexander Toradzen kanssa. Toradze tulisi pian esiintymään solistina hänen johtamassaan konsertissa New Yorkissa.
Koska Tampere on tätä nykyä musiikillisen tapahtumisen keskiössä, ei Toradzea tarvinnut lähteä kuulemaan New Yorkiin, vaan riitti kun tuli Tampere-talon Isoon saliin viime perjantaina.
Alexander Toradze halusi käyttää jokaisen liikenevän minuutin tulevien ohjelmiensa harjoittelemiseen. Siinä ohessa hän rupatteli, halasi kaikki vastaantulijat ja osoittautui kerta kaikkiaan hurmaavaksi seuramieheksi. Homo Ludens, leikkivä ihminen sanan aidoimmassa merkityksessä.
Kaikki kulttuuri on syntynyt leikkimisestä, ja vain leikkivä ihminen kykenee luomaan uutta. Jopa Einstein kehitti suhteellisuusteoriansa huvittavan ajatusleikin seurauksena: mitä jos voisin istua valonsäteen selkään?
Toradzekin kertoi mielellään leikkivänsä jazzmuusikkoa yhdessä trumpetistipoikansa kanssa. Vengerov selviytyi uransa kriisivaiheesta heittäytymällä leikittelemään uusilla aluevaltauksilla.
Olisiko tässä suuren taiteilijanuran luomisen salaisuus? Äärimmäisen ahkeroinnin yhdistämisessä taitoon leikkiä ja kokeilla rajojaan. Kyvyssä keventää puurtamisen keskellä. Kyvyssä vaatia paljon itseltään ja muilta, ja silti tarvittaessa sopeutua.
Maxim Vengerovin mukana matkustivat hänen vanhempansa, Larissa ja Alexander. He seurasivat harjoituksia tarkkana kuin kansainvälisen uransa alussa olevan kiekkoilijan vanhemmat kaukalon laidalla.
Viikko oli orkesterille haasteellinen. Kapellimestarikorokkeella seisoi legendaarinen taiteilija, joka uudessa roolissaan oli vasta aloittelija. Molemminpuolinen ymmärrys löytyi kuitenkin, ja konsertti toteutui Vengerovin luontaisen pelimanniuden siivittämänä.
Sekä Vengerovin että solistina toimineen Eugene Ugorskin agentit pitivät konserttia siinä määrin merkittävänä, että päättivät tulla paikalle. Ja kuten tavallista, pienen kaupungin suuri konserttisali, orkesterin taso ja kunnianhimoinen ohjelmisto herättivät ihmetystä ja ihailua.
Vengerov oli Stradivariuksellaan ja muinoin Jascha Heifetzille kuuluneella jousellaan saavuttanut lähes kaiken viulunsoiton saralla, kun pieni olkapäävamma pakotti hänet pysähtymään. Oli aika katkaista esiintymisputki ja tehdä kokonaan uusia asioita. Niihin kuuluivat paitsi kokeilu kapellimestarina, myös jazzin ja improvisaation, jopa tanssin opiskelu.
Konserttipäivä oli historiallinen, sillä Euroopalle oli juuri valittu ensimmäinen presidentti ja ulkoministeri. Kun onnittelin solistimme lontoolaisagenttia Catherine Ashtonin valinnasta, oli vastauksena lähes tuohtunut: ”Oh my God. Kukaan ei tunne sitä naista, eikä meitä totta puhuen juurikaan kiinnosta mitä EU:ssa tehdään.”
Ja miten meillä olikaan unelmoitu ja soviteltu huippuvirkoja suomalaisille, aina Ahtisaaresta alkaen.
Vengerov oli viulistina tehnyt paljon yhteistyötä kuulun gruusialaispianisti Alexander Toradzen kanssa. Toradze tulisi pian esiintymään solistina hänen johtamassaan konsertissa New Yorkissa.
Koska Tampere on tätä nykyä musiikillisen tapahtumisen keskiössä, ei Toradzea tarvinnut lähteä kuulemaan New Yorkiin, vaan riitti kun tuli Tampere-talon Isoon saliin viime perjantaina.
Alexander Toradze halusi käyttää jokaisen liikenevän minuutin tulevien ohjelmiensa harjoittelemiseen. Siinä ohessa hän rupatteli, halasi kaikki vastaantulijat ja osoittautui kerta kaikkiaan hurmaavaksi seuramieheksi. Homo Ludens, leikkivä ihminen sanan aidoimmassa merkityksessä.
Kaikki kulttuuri on syntynyt leikkimisestä, ja vain leikkivä ihminen kykenee luomaan uutta. Jopa Einstein kehitti suhteellisuusteoriansa huvittavan ajatusleikin seurauksena: mitä jos voisin istua valonsäteen selkään?
Toradzekin kertoi mielellään leikkivänsä jazzmuusikkoa yhdessä trumpetistipoikansa kanssa. Vengerov selviytyi uransa kriisivaiheesta heittäytymällä leikittelemään uusilla aluevaltauksilla.
Olisiko tässä suuren taiteilijanuran luomisen salaisuus? Äärimmäisen ahkeroinnin yhdistämisessä taitoon leikkiä ja kokeilla rajojaan. Kyvyssä keventää puurtamisen keskellä. Kyvyssä vaatia paljon itseltään ja muilta, ja silti tarvittaessa sopeutua.
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Ajatuksia Hakolan ja Pessoan äärellä
Olemme juuri kuulleet Kimmo Hakolaan kitarakonserton esityksen Tampere-talossa. Orkesteri on tehnyt tarkkaa työtä Susanna Mälkin johdolla ja Timo Korhonen on tulkinnut teoksen koskettavasti ja virtuoosisesti. Väliajalle mentäessä yleisön kasvoilta näkyy hämmästys ja riemastus. Tuttujen Debussyn ja Straussin lisäksi oli tultu kuulemaan ”uutta kotimaista”, ehkä ristiriitaisinkin odotuksin.
- No jopas oli kappale, kerta kaikkiaan, kuuluu jostakin. - Käsittämättömän hienoa, poristaan kahvijonossa. Puolituttu kuulija haluaa päästä kiittämään säveltäjää kädestä. - Oikeastaan en halua sanoa musiikista mitään, mutta kiitos että annoit minulle tällaisen odottamattoman lahjan.
Kriitikon mielestä Hakolan yllätykset liikkuvat hyvän maun rajoilla. - Aivan. Oppikirjojen mukaan sävellettäessä nykymusiikissa tuskin soivat haikeat juutalaissävelmät elokuvamusiikillisine paisutuksineen. Muusikot eivät huutele sekaan tai taputa käsiään, kun kaikki ryöpsähtää yllättäen villiksi flamencoksi.
Saako teos koskettaa ja saako se huvittaa? Onko puhtaasti tunteen tasolla tapahtuva elämys huonompi kuin älyllinen?
Samana viikonloppuna minulla oli tilaisuus tutustua Ateneumin loistavaan Picasso-näyttelyyn. Picasso ei pelännyt olla naiivin emotionaalinen tai tulevansa nauretuksi vinolla muotokielellään. Monista teoksista oli hyvä maku kaukana. Taiteilija tuskin sopi valtavirran taidekäsityksiin pitkän elämänsä aikana. Picassosta tuli kuitenkin ainutlaatuinen, sillä hän oli uskollinen itselleen.
Olisiko mauttominta sittenkin yritys asettaa rajoja taiteelle?
Satuin äskettäin kuulemaan Jorma Uotisen seminaaripuheenvuoron Tampere-talossa. Uotinen kertoi ajatuksistaan taiteilijana olemisesta, erilaisten yhteisöjen johtamisesta, tiimityöstä. Hän oli yleisölle täydesti läsnä, pelkäämättä liikkua banaalin rajoilla tai pelkäämättä olemasta teatraalinen.
Hän puhui kutsumuksellisuudesta ja intohimosta. Myös brändejä sivuttiin. Siihen eivät riitä näyttävät silmälasit, vaan asioiden tekeminen omalla tavalla, uskollisena itselleen.
Lopuksi Uotinen lausui Fernando Pessoan runon:
”Ollaksesi suuri ole kokonainen. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Niin koko kuukin mahtuu joka lampeen koska se loistaa korkealta.” (suom. Pentti Saaritsa)
Toivoisin, että orkesterin konsertit koskettaisivat, yllättäisivät ja huvittaisivat, itkettäisivätkin kenties. Että niissä näkyisi rohkeus ja kyky panna kaikki siihen pienimpäänkin tekemiseen.
- No jopas oli kappale, kerta kaikkiaan, kuuluu jostakin. - Käsittämättömän hienoa, poristaan kahvijonossa. Puolituttu kuulija haluaa päästä kiittämään säveltäjää kädestä. - Oikeastaan en halua sanoa musiikista mitään, mutta kiitos että annoit minulle tällaisen odottamattoman lahjan.
Kriitikon mielestä Hakolan yllätykset liikkuvat hyvän maun rajoilla. - Aivan. Oppikirjojen mukaan sävellettäessä nykymusiikissa tuskin soivat haikeat juutalaissävelmät elokuvamusiikillisine paisutuksineen. Muusikot eivät huutele sekaan tai taputa käsiään, kun kaikki ryöpsähtää yllättäen villiksi flamencoksi.
Saako teos koskettaa ja saako se huvittaa? Onko puhtaasti tunteen tasolla tapahtuva elämys huonompi kuin älyllinen?
Samana viikonloppuna minulla oli tilaisuus tutustua Ateneumin loistavaan Picasso-näyttelyyn. Picasso ei pelännyt olla naiivin emotionaalinen tai tulevansa nauretuksi vinolla muotokielellään. Monista teoksista oli hyvä maku kaukana. Taiteilija tuskin sopi valtavirran taidekäsityksiin pitkän elämänsä aikana. Picassosta tuli kuitenkin ainutlaatuinen, sillä hän oli uskollinen itselleen.
Olisiko mauttominta sittenkin yritys asettaa rajoja taiteelle?
Satuin äskettäin kuulemaan Jorma Uotisen seminaaripuheenvuoron Tampere-talossa. Uotinen kertoi ajatuksistaan taiteilijana olemisesta, erilaisten yhteisöjen johtamisesta, tiimityöstä. Hän oli yleisölle täydesti läsnä, pelkäämättä liikkua banaalin rajoilla tai pelkäämättä olemasta teatraalinen.
Hän puhui kutsumuksellisuudesta ja intohimosta. Myös brändejä sivuttiin. Siihen eivät riitä näyttävät silmälasit, vaan asioiden tekeminen omalla tavalla, uskollisena itselleen.
Lopuksi Uotinen lausui Fernando Pessoan runon:
”Ollaksesi suuri ole kokonainen. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Niin koko kuukin mahtuu joka lampeen koska se loistaa korkealta.” (suom. Pentti Saaritsa)
Toivoisin, että orkesterin konsertit koskettaisivat, yllättäisivät ja huvittaisivat, itkettäisivätkin kenties. Että niissä näkyisi rohkeus ja kyky panna kaikki siihen pienimpäänkin tekemiseen.
perjantai 6. marraskuuta 2009
Uskomuksista olettamuksiin
Viime viikon Halloween-konsertin visualisointiin kuului hämähäkinseittejä roikkumassa kapellimestaritelineestä ja lavan yläpuolelle sijoitetuista kattokruunuista. Kollegani Eija Oravuon vetämä tiimi oli nähnyt paljon vaivaa, ja koristelusta tulikin upea.
Pari tuntia ennen konsertin alkua näin salikuvaa näyttävästä TV-ruudusta, miten siivooja huiski reippaasti harjallaan tuolirivien välissä ja siirtyi sitten vähitellen lavalle. Näky muistutti etäisesti Tove Janssonin teatterirotta Emmaa siivoamassa hylättyä teatteria Vaarallisessa Juhannuksessa. Emmamme väisteli taitavasti soittimia, mutta ymmärsikö hän olla koskematta rekvisiittaan?
Tajusin, että saliin oli toimistostamme sen verran matkaa, että ei auttaisi mitään jos nyt lähtisin juoksemaan ja menisin huutamaan ”ei saa koskea seitteihin”.
Onneksi siivooja jätti koristelut sikseen. Hän ei kuitenkaan voinut mistään tietää, että juuri tässä konsertissa hämähäkinseitit olivat tarkoituksella lavalla.
Yllättävän usein myös yleisö käsittää asioita väärin.
Erään Mahlerin sinfonian esityksen jälkeen närkästynyt kuulija lähetti sähköpostipalautetta. Trumpetistit olivat omin lupineen poistuneet kesken teoksen, joskin palatakseen vähän myöhemmin. Hän oli huolestunut muusikoiden työmoraalista, kun noin vain saatettiin lähteä tupakalle tai ties mille omille asioille. Laitoin ystävällisen selityksen, että juuri tässä teoksessa heidän kuului ihan partituurin mukaan mennä välillä soittamaan lavan taakse, ja että työmoraali kyllä oli ihan erinomaisella tasolla orkesterissamme.
Toisen kerran kuulija paheksui liian meluisana pitämäänsä teosta, mutta totesi samalla, että onkos tuo ihmekään, kun siellä kerran ohjelmat valitsee jääkiekkomies Kummola, joka on muutenkin tottunut kaukaloiden meteliin. Taas piti vastata, että vaikka Kummola onkin mainio ja monitoiminen mies, hän ei millään tavoin ole vaikuttamassa orkesterin ohjelmistoon. Tampere-talossa vuokralaisena toimiva orkesteri vastaa omista ohjelmistaan kulloisenkin taiteellisen johtajan linjaamana.
Kapellimestarin roolista konserteissa kuulee monenmoisia käsityksiä. Erään nuoren kuulijan kysymys jäi äskettäin mieleen: ”Tuleeks se kapellimestari konsertin ajaks siihen eteen jotenkin fiilisteelmään sitä musiikkia mitä ne soittaa?” Taisi olla Kevätuhri kyseessä, joten fiilistelyä ainakin oli riittämiin.
Kapellimestarin koreografioista ja tehtävästä pitäisi varmaan kirjoittaa oma bloginsa. Sitä ennen aion seurata tarkkaan miten Susanna Mälkki fiilistelee Debussytä, Hakolaa ja Straussia tämän illan konsertissa.
Pari tuntia ennen konsertin alkua näin salikuvaa näyttävästä TV-ruudusta, miten siivooja huiski reippaasti harjallaan tuolirivien välissä ja siirtyi sitten vähitellen lavalle. Näky muistutti etäisesti Tove Janssonin teatterirotta Emmaa siivoamassa hylättyä teatteria Vaarallisessa Juhannuksessa. Emmamme väisteli taitavasti soittimia, mutta ymmärsikö hän olla koskematta rekvisiittaan?
Tajusin, että saliin oli toimistostamme sen verran matkaa, että ei auttaisi mitään jos nyt lähtisin juoksemaan ja menisin huutamaan ”ei saa koskea seitteihin”.
Onneksi siivooja jätti koristelut sikseen. Hän ei kuitenkaan voinut mistään tietää, että juuri tässä konsertissa hämähäkinseitit olivat tarkoituksella lavalla.
Yllättävän usein myös yleisö käsittää asioita väärin.
Erään Mahlerin sinfonian esityksen jälkeen närkästynyt kuulija lähetti sähköpostipalautetta. Trumpetistit olivat omin lupineen poistuneet kesken teoksen, joskin palatakseen vähän myöhemmin. Hän oli huolestunut muusikoiden työmoraalista, kun noin vain saatettiin lähteä tupakalle tai ties mille omille asioille. Laitoin ystävällisen selityksen, että juuri tässä teoksessa heidän kuului ihan partituurin mukaan mennä välillä soittamaan lavan taakse, ja että työmoraali kyllä oli ihan erinomaisella tasolla orkesterissamme.
Toisen kerran kuulija paheksui liian meluisana pitämäänsä teosta, mutta totesi samalla, että onkos tuo ihmekään, kun siellä kerran ohjelmat valitsee jääkiekkomies Kummola, joka on muutenkin tottunut kaukaloiden meteliin. Taas piti vastata, että vaikka Kummola onkin mainio ja monitoiminen mies, hän ei millään tavoin ole vaikuttamassa orkesterin ohjelmistoon. Tampere-talossa vuokralaisena toimiva orkesteri vastaa omista ohjelmistaan kulloisenkin taiteellisen johtajan linjaamana.
Kapellimestarin roolista konserteissa kuulee monenmoisia käsityksiä. Erään nuoren kuulijan kysymys jäi äskettäin mieleen: ”Tuleeks se kapellimestari konsertin ajaks siihen eteen jotenkin fiilisteelmään sitä musiikkia mitä ne soittaa?” Taisi olla Kevätuhri kyseessä, joten fiilistelyä ainakin oli riittämiin.
Kapellimestarin koreografioista ja tehtävästä pitäisi varmaan kirjoittaa oma bloginsa. Sitä ennen aion seurata tarkkaan miten Susanna Mälkki fiilistelee Debussytä, Hakolaa ja Straussia tämän illan konsertissa.
torstai 29. lokakuuta 2009
Apua, Tiensuumme on varastettu
Pasilan Messukeskuksessa pidettiin viime viikonlopun kirjamessujen yhteydessä myös musiikkimessut. Orkesterien yhteisellä osastolla päivystänyt tiedottajamme kertoi ensimmäisen päivän menneen mainiosti, lukuun ottamatta sitä että Jukka Tiensuun musiikkia sisältävä Tampere Filharmonian CD ilmeisestikin varastettiin myyntihyllystä.
Tiensuu varastettu. Tämä oli hienointa pitkään aikaan. Ihan pakko tietää lisää. Oliko kyseessä kenties trokari, jota Tiensuuta janoava klikki jo odotti kulman takana? Tallensiko valvontakamera kuuman artikkelin siirtyminen taskusta toiseen? Joutuiko Tiensuu Venäjän uuden musiikin markkinoille? Vai vieläkin kauemmaksi?
Onko maan alla suurikin joukko pimeitä harrastajia? Levyt siirtyvät kädestä käteen klubeilla ja puistoissa. Koulujen pihoilla vaihtuu Tiensuu Kaipaiseen, Kaipainen Ahoon, heti kun opettajan silmä välttää. Trokarit parveilevat Viitasaaren ja Kuhmon torilla kesäisin…
Emme saa ehkä koskaan tietää.
Sinfoniaorkesterit ry:llä oli neljän suomalaisen orkesterin kanssa yhteinen messuosasto. Mukana olivat Tampereen lisäksi Turun Filharmoninen orkesteri, Tapiola Sinfonietta sekä Kymi Sinfonietta. Kaikilta osallistujilta oli koko ajan yksi edustaja paikalla. Kiinnostuneita kyselijöitä ja leikkimieliseen kilpailuumme vastaajia oli neljän päivän aikana sadoittain. Oli hienoa toimia yhdessä, tärkeäksi kokemamme asian eteen.
Viisas, organisaatioita ja johtamista tutkiva ystäväni puhuu ”yhteiseksi tekemisen” tärkeydestä yhdessä tekemisen lisäksi. Messuesittäytymisemme oli yhteiseksi tekemistä parhaimmillaan. Välitimme viestiä Suomen hämmästyttävästä, monipuolisesta ja moniarvoisesta orkesterilaitoksesta, joka kattaa koko maan aina Lappia myöten. Kerroimme ylpeänä paitsi omista, myös muiden orkesterien tekemisistä.
Myös viime perjantain konsertti oli yhteiseksi tekemistä. Hannu Linnun suunnittelema hieno ohjelmakokonaisuus, ja erityisesti Kevätuhrin esitys, ansaitsi runsaan yleisönsä - ja yleisö Kevätuhrinsa.
Salissa oli paljon nuorta väkeä kokeneen kausikorttiyleisön lisäksi. Lähes sata vuotta sitten aikaansa edellä ollut mestariteos iski koko voimallaan, ja seuraavaa esitystä varmaankin jo odotetaan.
Lopuksi on puhdistettava messukävijöiden maine. Tiensuu-levy oli loppusiivouksen yhteydessä löytynyt, vain väärältä hyllyltä. Jäin kuitenkin pohtimaan, että ajatus varkaudesta sisälsi hienon vision. Meidän toimijoiden tulisi vain kantaa vastuumme, jotta uusi musiikki olisi entistä halutumpaa tavaraa. Jotta meillä olisi uusia kevätuhreja kuultavana ensi vuosisadallakin.
Tiensuu varastettu. Tämä oli hienointa pitkään aikaan. Ihan pakko tietää lisää. Oliko kyseessä kenties trokari, jota Tiensuuta janoava klikki jo odotti kulman takana? Tallensiko valvontakamera kuuman artikkelin siirtyminen taskusta toiseen? Joutuiko Tiensuu Venäjän uuden musiikin markkinoille? Vai vieläkin kauemmaksi?
Onko maan alla suurikin joukko pimeitä harrastajia? Levyt siirtyvät kädestä käteen klubeilla ja puistoissa. Koulujen pihoilla vaihtuu Tiensuu Kaipaiseen, Kaipainen Ahoon, heti kun opettajan silmä välttää. Trokarit parveilevat Viitasaaren ja Kuhmon torilla kesäisin…
Emme saa ehkä koskaan tietää.
Sinfoniaorkesterit ry:llä oli neljän suomalaisen orkesterin kanssa yhteinen messuosasto. Mukana olivat Tampereen lisäksi Turun Filharmoninen orkesteri, Tapiola Sinfonietta sekä Kymi Sinfonietta. Kaikilta osallistujilta oli koko ajan yksi edustaja paikalla. Kiinnostuneita kyselijöitä ja leikkimieliseen kilpailuumme vastaajia oli neljän päivän aikana sadoittain. Oli hienoa toimia yhdessä, tärkeäksi kokemamme asian eteen.
Viisas, organisaatioita ja johtamista tutkiva ystäväni puhuu ”yhteiseksi tekemisen” tärkeydestä yhdessä tekemisen lisäksi. Messuesittäytymisemme oli yhteiseksi tekemistä parhaimmillaan. Välitimme viestiä Suomen hämmästyttävästä, monipuolisesta ja moniarvoisesta orkesterilaitoksesta, joka kattaa koko maan aina Lappia myöten. Kerroimme ylpeänä paitsi omista, myös muiden orkesterien tekemisistä.
Myös viime perjantain konsertti oli yhteiseksi tekemistä. Hannu Linnun suunnittelema hieno ohjelmakokonaisuus, ja erityisesti Kevätuhrin esitys, ansaitsi runsaan yleisönsä - ja yleisö Kevätuhrinsa.
Salissa oli paljon nuorta väkeä kokeneen kausikorttiyleisön lisäksi. Lähes sata vuotta sitten aikaansa edellä ollut mestariteos iski koko voimallaan, ja seuraavaa esitystä varmaankin jo odotetaan.
Lopuksi on puhdistettava messukävijöiden maine. Tiensuu-levy oli loppusiivouksen yhteydessä löytynyt, vain väärältä hyllyltä. Jäin kuitenkin pohtimaan, että ajatus varkaudesta sisälsi hienon vision. Meidän toimijoiden tulisi vain kantaa vastuumme, jotta uusi musiikki olisi entistä halutumpaa tavaraa. Jotta meillä olisi uusia kevätuhreja kuultavana ensi vuosisadallakin.
perjantai 23. lokakuuta 2009
Ihan huippua
Harva sana klassisen musiikin viestinnässä on yhtä kulunut kuin “huippu“. On huippukapellimestaria, huippusolistia, huippuhetkiä tai vaikka kamarimusiikkia huipulta, kuten meillä viime viikolla. Strategioissaan orkesterit pyrkivät, ellei nyt ihan maailman, niin ainakin Euroopan tai Pohjoismaiden huipulle.
Vaihteen vuoksi olisikin virkistävää nähdä ilmoitus, jossa sinfoniakonserttia bassosolisteineen mainostettaisiin esim. otsikolla ”Soittoa ja laulua syvältä”.
Viime perjantain Alppisinfonian esityksessä oltiin monin tavoin, ja ihan kirjaimellisestikin huipulla. Teoksessa kavuttiin vuorenhuipulta toiselle ja vaskiryhmä kajautti osuutensa Tampere-talon kattorakenteista.
Beethovenin viulukonserton solistilla Corey Cerovsekilla oli huippuhieno Stradivarius, joka aikanaan oli kuulunut itselleen Paganinille. Solistimme sattui kaiken lisäksi olemaan huippuälykäs nero, joka 16-vuotiaana oli suorittanut maisterin tutkinnot sekä matematiikasta että musiikista, ja muun askareen ohessa tohtorin tutkinnot 18-vuotiaana molemmista. Epätavallinen määrä lahjakkuutta yhdelle ihmiselle annettuna.
Orkesterissamme etsittiin kaksipäiväisen koesoittotilaisuuden avulla uutta konserttimestaria alkuviikosta. Konserttimestarin tehtävä on orkesterin taiteellisen kehityksen ja statuksen kannalta merkittävin, heti kapellimestarin jälkeen. Emme kyenneet tekemään ratkaisua muutaman loistavan mutta erilaisen kandidaatin välillä, vaan soitatamme heitä lisää keväällä, yhdessä orkesterin kanssa.
Kun myöhemmin keskustelin kahden kaukaa tulleen ulkomaalaisen finalistin kanssa, kertoi toinen hakeneensa paikkaa siksi, että täällä on taiteellisena johtajana Hannu Lintu. Toinen, kahden pienen lapsen isä, puolestaan oli etsiytynyt koesoittoon siksi että suomalaisissa kouluissa oli tiettävästi maailman parhaat oppimistulokset.
Näin se on. Osaaminen tulee osaamisen luo, huippu huippujen luo.
Nyt herätys, kansalliset brändityöryhmät ja kuntien valovoimatekijöitä pohtivat strategiapäälliköt! Kaivakaa vain esiin kaikki oikea osaaminen ja kertokaa siitä. Meillä on maa, jossa kasvaa paitsi maailmantason rauhansovittelijoita, myös omaleimaisia muotoilijoita ja muita taiteilijoita, koreografeja, kirjailijoita, säveltäjiä ja teatterintekijöitä. Suomalaiset kapellimestarit ovat erityisen ihmetyksen ja ihailun aiheena kaikkialla. Kansalliseen strategiaan tulisi kuulua huolenpito siitä, että sekä peruskoulutukseen että luovien alojen erityiskoulutukseen panostetaan kunnolla.
Vaihteen vuoksi olisikin virkistävää nähdä ilmoitus, jossa sinfoniakonserttia bassosolisteineen mainostettaisiin esim. otsikolla ”Soittoa ja laulua syvältä”.
Viime perjantain Alppisinfonian esityksessä oltiin monin tavoin, ja ihan kirjaimellisestikin huipulla. Teoksessa kavuttiin vuorenhuipulta toiselle ja vaskiryhmä kajautti osuutensa Tampere-talon kattorakenteista.
Beethovenin viulukonserton solistilla Corey Cerovsekilla oli huippuhieno Stradivarius, joka aikanaan oli kuulunut itselleen Paganinille. Solistimme sattui kaiken lisäksi olemaan huippuälykäs nero, joka 16-vuotiaana oli suorittanut maisterin tutkinnot sekä matematiikasta että musiikista, ja muun askareen ohessa tohtorin tutkinnot 18-vuotiaana molemmista. Epätavallinen määrä lahjakkuutta yhdelle ihmiselle annettuna.
Orkesterissamme etsittiin kaksipäiväisen koesoittotilaisuuden avulla uutta konserttimestaria alkuviikosta. Konserttimestarin tehtävä on orkesterin taiteellisen kehityksen ja statuksen kannalta merkittävin, heti kapellimestarin jälkeen. Emme kyenneet tekemään ratkaisua muutaman loistavan mutta erilaisen kandidaatin välillä, vaan soitatamme heitä lisää keväällä, yhdessä orkesterin kanssa.
Kun myöhemmin keskustelin kahden kaukaa tulleen ulkomaalaisen finalistin kanssa, kertoi toinen hakeneensa paikkaa siksi, että täällä on taiteellisena johtajana Hannu Lintu. Toinen, kahden pienen lapsen isä, puolestaan oli etsiytynyt koesoittoon siksi että suomalaisissa kouluissa oli tiettävästi maailman parhaat oppimistulokset.
Näin se on. Osaaminen tulee osaamisen luo, huippu huippujen luo.
Nyt herätys, kansalliset brändityöryhmät ja kuntien valovoimatekijöitä pohtivat strategiapäälliköt! Kaivakaa vain esiin kaikki oikea osaaminen ja kertokaa siitä. Meillä on maa, jossa kasvaa paitsi maailmantason rauhansovittelijoita, myös omaleimaisia muotoilijoita ja muita taiteilijoita, koreografeja, kirjailijoita, säveltäjiä ja teatterintekijöitä. Suomalaiset kapellimestarit ovat erityisen ihmetyksen ja ihailun aiheena kaikkialla. Kansalliseen strategiaan tulisi kuulua huolenpito siitä, että sekä peruskoulutukseen että luovien alojen erityiskoulutukseen panostetaan kunnolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)