Mäkihyppykisojen korkeimmalla palkintopallilla on viime aikoina nähty useimmiten mies nimeltä Ammann, samalla kun omat hyppääjämme näyttävät ainakin väliaikaisesti menettäneen pääroolin tässä perinteisessä suomalaislajissa.
Ammann hyppäsi yllättäen myös Lohengrin-oopperan päärooliin viime viikon torstaina, kun alkuperäinen Elsa, Kirsi Tiihonen, sairastui ja sopraano Marion Ammann tuli pikahälytyksellä paikkaamaan häntä.
Sekä voittoisa mäkimies että samanniminen sopraano tulevat Sveitsistä.
Sveitsiläisyys oli esillä myös perjantain konsertissamme Tuomiokirkossa, jossa Jaana Haanterä johti Wagnerin ja Mozartin ohella Sveitsin harvalukuisiin säveltäjiin kuuluvan Frank Martinin konserton puhaltimille, lyömäsoittimille ja jousille.
Martin on kohtalaisen kiinnostava säveltäjä, kuten myös maanmiehensä Bloch. Harvoin soitettua Martiniä kuultiin Tampereella viime syksynä, jolloin Jokamies-monologin solistina oli Gabriel Suovanen. Edellinen Martinin teos orkesterin ohjelmistossa oli joskus 90-luvun alkupuolella pääsiäiskonsertissa esitetty Polyptique viulusolistille ja kahteen osaan jaetulle orkesterille.
Tuomiokirkon konsertin harjoitukset aloitettiin Tampere-talon Pienessä salissa tiistaina. Kaikki näytti toimivan normaalisti. Myöhään samana iltana tuli kuitenkin tieto, että Martinin klarinettisolisti oli loukannut kätensä eikä missään tapauksessa pystyisi soittamaan.
Ongelmaa oli ryhdyttävä saman tien ratkaisemaan, vaikka kello läheni jo puolta yötä. Pienen puhelin- ja tekstiviestirumban jälkeen päädyttiin siihen, että klarinetin varaäänenjohtaja Janne Pesonen hyppäisi tehtävään. Jannella oli edessään parin vuorokauden tiivis harjoittelu.
Koska yllätykset tulevat harvoin yksin, riitti klarinetistillamme jännitystä viikon kaikille päiville. Moottoritiellä sattui kuuden auton ketjukolari tuntia ennen torstain oopperaesitystä. Janne oli viulistivaimoineen niiden joukossa, jotka juuttuivat ruuhkaan tietämättä milloin suma saataisiin purettua. Välitin saamani tekstiviestin edelleen oopperan tuottajalle, joka puolestaan kertoi sen kapellimestarille, vain hetkeä ennen esityksen alkua. Esitys pääsi juuri ja juuri alkamaan aikataulussa, kun pariskunta kurvasi suoraan henkilökunnan ovelle ja sieltä juosten oopperamonttuun.
Perjantain konsertissa ajatukseni veivät väkisinkin alppimaahan. Anteeksi vain Wagner, mutta keskellä Siegfried-idylliä pohdiskelin kelloja, suklaata ja maukkaita juustoja. Millainen musiikkimaa oli Sveitsi? Millaisia rikkauksia oli Euroopan vauraimpiin maihin lukeutuvalla maalla, jodlauksen lisäksi?
Martin ja Bloch olivat ainoat tuntemani säveltäjät. Tiesin, että 50-luvun laulajatähti Lys Assia oli ensimmäisten euroviisujen voittaja. Perheen koulunuorison soittimissa soi 90-luvulla jokin DJ Bobo.
Pienen pinnistelyn jälkeen muistin oboisti Heinz Holligerin sekä muinoin maailman suurimpiin pianisteihin lukeutuneen Alfred Cortot´n. Kun joku vuosi sitten soitin Matti Salmiselle, kertoi hän istuvansa terassillaan, Genevejärven rannalla. Salminen, kuten moni muukin suomalaislaulaja on laulanut Zürichin kuulussa oopperatalossa.
Yhtään sveitsiläistä kapellimestaria ei tullut mieleeni. Seuraavana päivänä oli pakko mennä tietolähteiden äärelle. Löytyihän sieltä muutama: Ernest Ansermet, Michel Tabachnik, Mario Venzago…Lista on kuitenkin paljon lyhyempi kuin kansainvälisellä tasolla toimineiden suomalaisten kollegojen.
Olkoonkin, että Sveitsi on vienyt meiltä mäkikuninkuuden, musiikin suurvallaksi siitä ei silti ole. Vaikka sveitsiläisiä on miljoona enemmän kuin suomalaisia, on maalla paljon vaatimattomampi musiikkitarjonta kuin meillä.
Tosiasiassa maailmasta ei löydy maata, jossa niin pientä väkimäärää kohden olisi yhtä paljon orkestereita, säveltäjiä ja maailmanluokan muusikoita kuin Suomessa.
Mutta miten sujui Janne Pesoselta Martinin yllätyskonsertto? Kerrassaan hienosti, niin kuin muiltakin solisteilta. Koko konsertti oli oman orkesterin voimannäyttö, kun solistien lisäksi myös kapellimestari Jaana Haanterä oli orkesterin omista riveistä.
Hyvä Suomi, ja hyvä Tampere!
perjantai 26. maaliskuuta 2010
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Kohtaamisia
Tampereella pari viikkoa sitten vieraillut Vadim Gluzman on yksi lempisolisteistani. Usein tähtivierailijoiden saapumista edeltää kuukausia kestävä sähköpostitulva mitä ihmeellisimpine vaatimuksineen. Pukuhuoneen ovella pitää olla vartija. On vietävä viisi pulloa ranskalaista mineraalivettä pöydälle päivittäin, tarkasti määritellyn hedelmälajitelman viereen. Haastattelu- ja kuvauspyynnöt on hyväksytettävä agentilla kahta kuukautta ennen konserttia…
Mutta sellaiset kuin Vadim Gluzman vain tulevat ja soittavat, ilman minkäänlaisia tähden elkeitä lavalla tai lavan takana.
Aiemmin meillä kuultujen Tšaikovskin konserton ja Bernsteinin Serenadin jälkeen oli tällä kertaa vuorossa ensi vuonna 80 vuotta täyttävän tataarilaissyntyisen Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium. Juuri tämän teoksen avulla murtautui Neuvostoliitossa marginaaliin jätetty säveltäjä läntisen maailman tietoisuuteen ja sävellysmaailman huipulle kolmisenkymmentä vuotta sitten. Wienissä tapahtuneen kantaesityksen solistina oli Gidon Kremer ja kapellimestarina Leif Segerstam.
Olin hotellissa solistia vastassa, kun luottotaksimme Kai toi hänet Pirkkalan lentoasemalta keskiviikkoaamuna. Vadimilla oli kaikki hyvin niin kuin aina, vaikka takana oli pitkä matka Chicagosta Tukholman kautta Tampereelle. Laukut jäivät harmillisesti Tukholmaan, mutta mitäs siitä kun 320-vuotias Stradivarius oli turvallisesti mukana. Puolitoista vuorokautta matkustanut taiteilija oli siltä istumalta valmis lähtemään Tampere-taloon tapaamaan Hannu Lintua ja ystäviään orkesterissa.
Viime syksynä aloitimme uusien teosten esittelyn yleisölle ennen konserttia. Mukana on ollut useimmiten Hannu Lintu, toisinaan myös säveltäjiä. Kun kysyin Gluzmanilta tulisiko hän mukaan keskusteluun, vastasi hän nimenomaan toivoneensakin, että sellainen tilaisuus järjestyisi.
Ravintola Fuugaan kerääntynyt yleisö kuunteli keskittyneesti, kun herrat Hannu Linnun johdattelemana keskustelivat Gubaidulinasta. Miten teos rakentuu. Mikä siitä tekee nimenomaan Offertoriumin, ”uhrauksen”. Mitä tekemistä Fredrik Suurella ja Bachilla on sen kanssa. Miten säveltäjän hengellisyys ja harras uskonnollisuus näkyy teoksessa.
Offertorium toteutui konsertissa hienoimmalla mahdollisella tavalla ja puhkisoitetusta Tšaikovskin vitosesta kuultiin hämmästyttävä, tuore esitys. Kaksi Venäjää, joiden välillä oli sata vuotta, kohtasivat toisensa, ja edelleen tamperelaisyleisön.
Vadim Gluzman oli salissa kuuntelemassa sinfoniaa. En malttanut olla kysymättä hänen mielipidettään siitä. - ”Tämä oli minulle täysin uusi kohtaaminen Tšaikovskin 5. sinfonian kanssa. Oli todella mielenkiintoista kuulla niin monia asioita paljastuvan tutusta partituurista.”
Konsertin jälkeen istuimme hetken Tampere-talon kahvila Soolossa rupattelemassa. Konsertissa ollut Jouni Kaipainen muisteli tapaamistaan Sofia Gubaidulinan kanssa kahdella eri säveltäjäfestivaalilla. - ”Musiikin kuuntelemisen ohessa tyydyimme vain hymyilemään ystävällisesti toisillemme. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, kun minun saksani ei riittänyt kommunikointiin hänen kanssaan, eikä hän puolestaan osannut riittävästi englantia.”
Jaana Haanterä kertoi sattumuksesta aikojen takaa, kun kaksi neuvostoliittolaista merkkisäveltäjää Alfred Schnittke ja Sofia Gubaidulina olivat yllättäen kysyneet häneltä tietä Helsingin rautatieasemalla. - ”Kun tajusin keitä he olivat, en hämmennyksissäni osannut sanoa heille yhtään mitään.”
Itselleni jäi viikolta päällimmäiseksi mieleen Vadim Gluzmanin kommentti konserttia edeltävässä keskustelussa. Kun Hannu Lintu kysyi häneltä miten hän juutalaisena koki täysin eri maailmasta tulevan, hartaan ortodoksisäveltäjän teoksen, kuului vastaus:
”Tämä teos on opettanut minulle, että hyvän, pahan tai kärsimyksen kokeminen on kaikille yhteistä, ja että me kaikki olemme lopulta samanlaisia, uskonnosta ja taustasta riippumatta. Musiikin kautta me kaikki olemme yhtä.”
Mutta sellaiset kuin Vadim Gluzman vain tulevat ja soittavat, ilman minkäänlaisia tähden elkeitä lavalla tai lavan takana.
Aiemmin meillä kuultujen Tšaikovskin konserton ja Bernsteinin Serenadin jälkeen oli tällä kertaa vuorossa ensi vuonna 80 vuotta täyttävän tataarilaissyntyisen Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium. Juuri tämän teoksen avulla murtautui Neuvostoliitossa marginaaliin jätetty säveltäjä läntisen maailman tietoisuuteen ja sävellysmaailman huipulle kolmisenkymmentä vuotta sitten. Wienissä tapahtuneen kantaesityksen solistina oli Gidon Kremer ja kapellimestarina Leif Segerstam.
Olin hotellissa solistia vastassa, kun luottotaksimme Kai toi hänet Pirkkalan lentoasemalta keskiviikkoaamuna. Vadimilla oli kaikki hyvin niin kuin aina, vaikka takana oli pitkä matka Chicagosta Tukholman kautta Tampereelle. Laukut jäivät harmillisesti Tukholmaan, mutta mitäs siitä kun 320-vuotias Stradivarius oli turvallisesti mukana. Puolitoista vuorokautta matkustanut taiteilija oli siltä istumalta valmis lähtemään Tampere-taloon tapaamaan Hannu Lintua ja ystäviään orkesterissa.
Viime syksynä aloitimme uusien teosten esittelyn yleisölle ennen konserttia. Mukana on ollut useimmiten Hannu Lintu, toisinaan myös säveltäjiä. Kun kysyin Gluzmanilta tulisiko hän mukaan keskusteluun, vastasi hän nimenomaan toivoneensakin, että sellainen tilaisuus järjestyisi.
Ravintola Fuugaan kerääntynyt yleisö kuunteli keskittyneesti, kun herrat Hannu Linnun johdattelemana keskustelivat Gubaidulinasta. Miten teos rakentuu. Mikä siitä tekee nimenomaan Offertoriumin, ”uhrauksen”. Mitä tekemistä Fredrik Suurella ja Bachilla on sen kanssa. Miten säveltäjän hengellisyys ja harras uskonnollisuus näkyy teoksessa.
Offertorium toteutui konsertissa hienoimmalla mahdollisella tavalla ja puhkisoitetusta Tšaikovskin vitosesta kuultiin hämmästyttävä, tuore esitys. Kaksi Venäjää, joiden välillä oli sata vuotta, kohtasivat toisensa, ja edelleen tamperelaisyleisön.
Vadim Gluzman oli salissa kuuntelemassa sinfoniaa. En malttanut olla kysymättä hänen mielipidettään siitä. - ”Tämä oli minulle täysin uusi kohtaaminen Tšaikovskin 5. sinfonian kanssa. Oli todella mielenkiintoista kuulla niin monia asioita paljastuvan tutusta partituurista.”
Konsertin jälkeen istuimme hetken Tampere-talon kahvila Soolossa rupattelemassa. Konsertissa ollut Jouni Kaipainen muisteli tapaamistaan Sofia Gubaidulinan kanssa kahdella eri säveltäjäfestivaalilla. - ”Musiikin kuuntelemisen ohessa tyydyimme vain hymyilemään ystävällisesti toisillemme. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, kun minun saksani ei riittänyt kommunikointiin hänen kanssaan, eikä hän puolestaan osannut riittävästi englantia.”
Jaana Haanterä kertoi sattumuksesta aikojen takaa, kun kaksi neuvostoliittolaista merkkisäveltäjää Alfred Schnittke ja Sofia Gubaidulina olivat yllättäen kysyneet häneltä tietä Helsingin rautatieasemalla. - ”Kun tajusin keitä he olivat, en hämmennyksissäni osannut sanoa heille yhtään mitään.”
Itselleni jäi viikolta päällimmäiseksi mieleen Vadim Gluzmanin kommentti konserttia edeltävässä keskustelussa. Kun Hannu Lintu kysyi häneltä miten hän juutalaisena koki täysin eri maailmasta tulevan, hartaan ortodoksisäveltäjän teoksen, kuului vastaus:
”Tämä teos on opettanut minulle, että hyvän, pahan tai kärsimyksen kokeminen on kaikille yhteistä, ja että me kaikki olemme lopulta samanlaisia, uskonnosta ja taustasta riippumatta. Musiikin kautta me kaikki olemme yhtä.”
maanantai 15. helmikuuta 2010
Rakkaudesta Raveliin
Nyt on ihan pakko tehdä rakkaudentunnustus. Olen aina ollut äärimmäisen vaikuttunut kaikesta mitä Maurice Ravel koskaan ehti säveltää.
Hallintohenkilönä tulisi tietysti suhtautua kylmän tasapuolisesti ohjelmistoasioihin. Ravel tekee minusta kuitenkin kyvyttömän kaikenlaiseen objektiivisuuteen ja viileään harkintaan.
Kun aikanaan pikkupianistina sain Ravelia soitettavakseni, jouduin täydellisen euforian valtaan. Miten mitään näin kipeän kaunista on koskaan voitu säveltää.
Ostin pinkan levyjä ja etsin kaikki tilaisuudet päästä kuulemaan Ravelin pianoteoksia, kamarimusiikkia, orkesteriteoksia. Ylimpänä listallani olivat G-duuripianokonsertto, La Valse sekä Daphnis et Chloé.
Halusin tietää Ravelista kaiken. Asuessani 70-luvulla sattuneesta syystä Budapestissa, oli ainoa käsillä oleva elämäkerta unkarinkielinen. Tankkasin sen lävitse sanakirjan avulla ja sain selville, että vain 162 senttiä pitkä säveltäjä oli kiintynyt kissoihin, pieniin mekaanisiin esineisiin sekä näyttäviin silkkipaitoihin ja kravatteihin.
Hänen vähät ihmissuhteensa löytyivät enimmäkseen Pariisin alamaailmasta. Jos hän olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, hän olisi luontevasti solahtanut vaikka helsinkiläisten burleskiharrastajien joukkoon.
Ravel jäi uransa alkupuolella vaille apurahoja ja palkintoja, ja vanhempana hän kieltäytyi ottamasta niitä vastaan. Lääkärien yritys korjata mystistä aivossairautta leikkauksella vei hänet koomaan ja kuolemaan 62-vuotiaana.
Mikä ilo olikaan tarjota viime viikolla tamperelaisyleisön kuultavaksi täyslaidallinen Ravelia. Kaikki kolme lempiteostani tulivat konsertin ohjelmaan kapellimestarin ehdotuksesta, tilaamatta ja pyytämättä kuin entiselle tytölle presidentinkanslian faksit.
Elämä on joskus ihmeellistä.
Hallintohenkilönä tulisi tietysti suhtautua kylmän tasapuolisesti ohjelmistoasioihin. Ravel tekee minusta kuitenkin kyvyttömän kaikenlaiseen objektiivisuuteen ja viileään harkintaan.
Kun aikanaan pikkupianistina sain Ravelia soitettavakseni, jouduin täydellisen euforian valtaan. Miten mitään näin kipeän kaunista on koskaan voitu säveltää.
Ostin pinkan levyjä ja etsin kaikki tilaisuudet päästä kuulemaan Ravelin pianoteoksia, kamarimusiikkia, orkesteriteoksia. Ylimpänä listallani olivat G-duuripianokonsertto, La Valse sekä Daphnis et Chloé.
Halusin tietää Ravelista kaiken. Asuessani 70-luvulla sattuneesta syystä Budapestissa, oli ainoa käsillä oleva elämäkerta unkarinkielinen. Tankkasin sen lävitse sanakirjan avulla ja sain selville, että vain 162 senttiä pitkä säveltäjä oli kiintynyt kissoihin, pieniin mekaanisiin esineisiin sekä näyttäviin silkkipaitoihin ja kravatteihin.
Hänen vähät ihmissuhteensa löytyivät enimmäkseen Pariisin alamaailmasta. Jos hän olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, hän olisi luontevasti solahtanut vaikka helsinkiläisten burleskiharrastajien joukkoon.
Ravel jäi uransa alkupuolella vaille apurahoja ja palkintoja, ja vanhempana hän kieltäytyi ottamasta niitä vastaan. Lääkärien yritys korjata mystistä aivossairautta leikkauksella vei hänet koomaan ja kuolemaan 62-vuotiaana.
Mikä ilo olikaan tarjota viime viikolla tamperelaisyleisön kuultavaksi täyslaidallinen Ravelia. Kaikki kolme lempiteostani tulivat konsertin ohjelmaan kapellimestarin ehdotuksesta, tilaamatta ja pyytämättä kuin entiselle tytölle presidentinkanslian faksit.
Elämä on joskus ihmeellistä.
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Mitä näistä nuorista tulee?
Kun jokin vuosi sitten toiveikkaasti lähestyin Esa-Pekka Salosen agenttia, oli vastaus brittiläisen sarkastinen: ”Dear Mrs Hirvonen, I do admire your enthusiasm, but I can tell you that he will not be available for your orchestra, at any time,”
Muistan 18-vuotiaan Salosen, joka kerran kävi johtamassa orkesteriamme yliopiston juhlasalissa. Nokkelasta ja varhaiskypsän oloisesta nuoresta miehestä ei muutoin olisi arvannut, että hän vain kymmenen vuoden kuluttua on useimpien suomalaisorkestereiden ulottumattomissa, agenttien tarkkaan vartioimana.
Jokin aika sitten orkesteriamme johtanut ukrainalainen Kirill Karabits muisteli konsertin jälkeen edellistä vierailuaan Tampereella. - ”Olin kauhusta jäykkänä, kun suuresti kunnioittamani Eri Klas oli kutsunut minut johtamaan tänne syksyllä 1999, vähän yli parikymppisenä ilman minkäänlaista kokemusta. Kun vielä sain konsertista murskakritiikin, kesti siitä toipuminen pitkään.”
Karabitsin parin viikon takaisen vierailun solisti Sharon Bezaly on tänään maailmannimi, joka hänkin oli saanut tilaisuutensa jo 14-vuotiaana, Zubin Mehtan kutsuessa hänet Israelin filharmonikkojen solistiksi.
Muistan hyvin Kirill Karabitsin edellisen vierailun. Mukana oli säveltäjäisä, nyt jo edesmennyt Ivan Karabits. Konsertin ohjelmassa oli hänen teoksensa ”Lamentations”, Bartókin Konsertto orkesterille sekä Bachin konsertto kolmelle viululle. Konserton solisteina taituroivat Henrik Perelló, Janne Marttila ja Eduard Ideltshuk, joista Janne ja Eduard elävät Ivan Karabitsin tavoin muistoissamme.
”Eetuksi” kutsumamme Ideltshuk oli ahkera järjestämään tilaisuuksia nuoremmille kollegoille, ja hän lienee ollut Karabitsinkin ensivierailun kummisetänä.
Vaikka kriitikot eivät Karabitsia tuolloin juhlineetkaan, on hänet vastikään valittu maineikkaan Bournemouthin sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Lähes samanaikaisesti ovat ikätoverit Vasily Petrenko ja Andris Nelsons aloittaneet Liverpoolissa ja Bournemouthissa. Lähivuodet tulevat näyttämään mikä on tämän trion todellinen osaaminen.
Edellisen viikon kapellimestarimme Santtu Rouvali oli varsin nuori hänkin. ”Onko hän tuleva Esa-Pekka Salonen?” kysyvät otsikot, ja isoja juttuja tehdään vielä uransa alussa olevasta nuorukaisesta.
Maailma on näköjään mennyt sellaiseksi, että taiteilijasta leivotaan tuotetta jo ennen kuin kansainvälinen ura on varsinaisesti käynnistynytkään. Santun uskon kyllä pitävän päänsä kylmänä, mutta vähänkin pienemmällä ymmärryksellä on vaarassa joutua ikuiseksi kyykkyviulistiksi julkisuuden hampaisiin.
Median taas toivoisi ymmärtävän, että kapellimestareita ei synny kuin Idols-tähtiä yhdessä yössä, vaan enemmänkin pitkän kaavan kautta, kovalla työllä ja itsekurilla, sekä kokemuksesta oppimalla. Kummisedistä ja hyvistä agenteista tuskin on haittaa, hyvästä koulutuksesta puhumattakaan. Työ on kuitenkin tehtävä itse.
”Hyviä kapellimestareita on loppujen lopuksi yllättävän vähän”, totesi pitkän orkesteriuran tehnyt lyömäsoittajamme Esko Vuorinen, kun olimme juuri arvioineet viime viikon mestarin, Miguel Harth-Bedoyan varsin mainioksi sellaiseksi.
Esa-Pekka, hei! Meillä on täällä Hannu Linnun johdolla huimaa vauhtia kehittyvä orkesteri. Emme ole kiinnostuneita tähdistä ja mediahypetyksestä, vaan oikeista osaajista. Sellaisten edessä annamme kaikkemme, ja vielä vähän lisää.
Eikö sittenkin löytyisi jollekin vuodelle jokin pikku projekti? Olemme valmiita keskustelemaan - ”at any time”.
Muistan 18-vuotiaan Salosen, joka kerran kävi johtamassa orkesteriamme yliopiston juhlasalissa. Nokkelasta ja varhaiskypsän oloisesta nuoresta miehestä ei muutoin olisi arvannut, että hän vain kymmenen vuoden kuluttua on useimpien suomalaisorkestereiden ulottumattomissa, agenttien tarkkaan vartioimana.
Jokin aika sitten orkesteriamme johtanut ukrainalainen Kirill Karabits muisteli konsertin jälkeen edellistä vierailuaan Tampereella. - ”Olin kauhusta jäykkänä, kun suuresti kunnioittamani Eri Klas oli kutsunut minut johtamaan tänne syksyllä 1999, vähän yli parikymppisenä ilman minkäänlaista kokemusta. Kun vielä sain konsertista murskakritiikin, kesti siitä toipuminen pitkään.”
Karabitsin parin viikon takaisen vierailun solisti Sharon Bezaly on tänään maailmannimi, joka hänkin oli saanut tilaisuutensa jo 14-vuotiaana, Zubin Mehtan kutsuessa hänet Israelin filharmonikkojen solistiksi.
Muistan hyvin Kirill Karabitsin edellisen vierailun. Mukana oli säveltäjäisä, nyt jo edesmennyt Ivan Karabits. Konsertin ohjelmassa oli hänen teoksensa ”Lamentations”, Bartókin Konsertto orkesterille sekä Bachin konsertto kolmelle viululle. Konserton solisteina taituroivat Henrik Perelló, Janne Marttila ja Eduard Ideltshuk, joista Janne ja Eduard elävät Ivan Karabitsin tavoin muistoissamme.
”Eetuksi” kutsumamme Ideltshuk oli ahkera järjestämään tilaisuuksia nuoremmille kollegoille, ja hän lienee ollut Karabitsinkin ensivierailun kummisetänä.
Vaikka kriitikot eivät Karabitsia tuolloin juhlineetkaan, on hänet vastikään valittu maineikkaan Bournemouthin sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Lähes samanaikaisesti ovat ikätoverit Vasily Petrenko ja Andris Nelsons aloittaneet Liverpoolissa ja Bournemouthissa. Lähivuodet tulevat näyttämään mikä on tämän trion todellinen osaaminen.
Edellisen viikon kapellimestarimme Santtu Rouvali oli varsin nuori hänkin. ”Onko hän tuleva Esa-Pekka Salonen?” kysyvät otsikot, ja isoja juttuja tehdään vielä uransa alussa olevasta nuorukaisesta.
Maailma on näköjään mennyt sellaiseksi, että taiteilijasta leivotaan tuotetta jo ennen kuin kansainvälinen ura on varsinaisesti käynnistynytkään. Santun uskon kyllä pitävän päänsä kylmänä, mutta vähänkin pienemmällä ymmärryksellä on vaarassa joutua ikuiseksi kyykkyviulistiksi julkisuuden hampaisiin.
Median taas toivoisi ymmärtävän, että kapellimestareita ei synny kuin Idols-tähtiä yhdessä yössä, vaan enemmänkin pitkän kaavan kautta, kovalla työllä ja itsekurilla, sekä kokemuksesta oppimalla. Kummisedistä ja hyvistä agenteista tuskin on haittaa, hyvästä koulutuksesta puhumattakaan. Työ on kuitenkin tehtävä itse.
”Hyviä kapellimestareita on loppujen lopuksi yllättävän vähän”, totesi pitkän orkesteriuran tehnyt lyömäsoittajamme Esko Vuorinen, kun olimme juuri arvioineet viime viikon mestarin, Miguel Harth-Bedoyan varsin mainioksi sellaiseksi.
Esa-Pekka, hei! Meillä on täällä Hannu Linnun johdolla huimaa vauhtia kehittyvä orkesteri. Emme ole kiinnostuneita tähdistä ja mediahypetyksestä, vaan oikeista osaajista. Sellaisten edessä annamme kaikkemme, ja vielä vähän lisää.
Eikö sittenkin löytyisi jollekin vuodelle jokin pikku projekti? Olemme valmiita keskustelemaan - ”at any time”.
torstai 28. tammikuuta 2010
Mitäänsanomatonta kunnanviihdettä tyhjille seinille?
Pari viikkoa sitten tuore Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobsson hämmästytti kyseenalaistamalla kulttuurirakennusten tarpeellisuuden ja epäilemällä jopa Helsingin tulevan musiikkitalon järkevyyttä.
Provokatiivista puheenvuoroa seurasi monenlaista kommentointia. Eräissä niistä epäiltiin, että maamme on täynnä kalliita kulttuuritaloja jotka lähinnä kumisevat tyhjyyttään.
Jonkun asiaan vihkiytyneen mukaan laitoksissa tehty taide ”johtaa yleisön kosiskeluun ja riskien karttamiseen”.
Koreografi Sanna Kekäläisen mielestä pönäkät instituutiot seinineen ”tuottavat ja ovat aina tuottaneet eräänlaista kiltistettyä ja mitäänsanomatonta valtion- ja kunnanviihdettä”, ja kaikki merkittävä taide on perinteisesti tehty näiden rakenteiden ulkopuolella.
Näin silmissäni nuoren itseni, kirkas- mutta ryppyotsaisena inttämässä jotakin samansuuntaista.
Koska tämänhetkinen kokemukseni kuitenkin kertoi toista, päätin seurata loppiaisesta tähän päivään millaista tyhjäkäyntiä Tampere-talo edustaa ja minkä sortin kunnanviihdettä siellä osin veronmaksajienkin euroilla tarjotaan.
Samanaikaisesti kun orkesterimme levytti Hannu Linnun johdolla Veli-Matti Puumalan musiikkia, valmistautui talo Sound of Musicin ensi-iltaan. Tampereen Komediateatterin ja Tampere-talon ohjelmatoimiston yhteisproduktiossa soittanut kamariorkesteri koostui orkesterimme muusikoista. Loppuunmyytyjä esityksiä 1800-paikkaisessa salissa oli kahden viikon sisällä kaksitoista.
Puhdasta kunnanviihdettä edustava orkesterimme soitti tänä aikana kaksi Ison salin konserttia.
Yleisöä kosiskeltiin Debussyn, Ravelin, R. Straussin, Kaipaisen, Bartókin, Salosen, Brittenin ja Respighin musiikilla ja pitkästytettiin keskinkertaisilla ja riskinottokyvyttömillä solisteilla kuten Li Wei Qin, Mihail Slobodianjuk, Lilli Paasikivi ja Olli Mustonen. Oikean taiteen päälle ymmärtämätön yleisö juhli huutaen bravoota orkesterille, solisteille ja Hannu Linnulle.
Orkesterin yhteisharjoitusten lomassa valmistautuivat Tampere Filharmonian pienyhtyeet kamarikonserttia varten. Naftaliinista oli kaivettu paitsi Telemannia ja Saint-Saënsia, myös Williamsia, Piazzollaa ja Kaipaista. Talossa harjoiteltu ohjelma esitettiin Tampereen Raatihuoneella.
Samalla kun seniorilaulantaa sisältäneen kuorokonsertin lavasteita purettiin Isossa salissa, harjoitteli oma orkesterimme Pienessä salissa Santtu Rouvalin johdolla lauantain lastenkonsertteja varten. Ohjelmassa on Pattersonin musiikkisatu Pieni Punahilkka Suomen ensiesityksenä. Muissa teoksissa pääsevät Tampereen konservatorion lapsisolistit kokeilemaan siipiään ammattiorkesterin kanssa. Nuorin esiintyjä on 9-vuotias.
Parhaillaan on alkamassa koko talon täyttävä kansainvälinen Beatles-tapahtuma konsertteineen ja symposiumeineen.
Niinä iltoina jolloin Isossa salissa ei ole ollut muita tilaisuuksia, on Tampereen oopperan kuoro harjoitellut Heikki Liimolan johdolla muutaman viikon päästä käynnistyvää Lohengrinia varten.
Päällekkäin ohjelmatoiminnan kanssa on talossa ollut lukuisia kokouksia, seminaareja, näyttelyjä ja juhlatilaisuuksia.
Missähän ne mahtavat olla, ne tyhjyyttään kumisevat talot? Missä pönäkät instituutiot?
Ja missä lienee se laitostunut taide? Ei välttämättä ainakaan taidelaitoksessa.
Provokatiivista puheenvuoroa seurasi monenlaista kommentointia. Eräissä niistä epäiltiin, että maamme on täynnä kalliita kulttuuritaloja jotka lähinnä kumisevat tyhjyyttään.
Jonkun asiaan vihkiytyneen mukaan laitoksissa tehty taide ”johtaa yleisön kosiskeluun ja riskien karttamiseen”.
Koreografi Sanna Kekäläisen mielestä pönäkät instituutiot seinineen ”tuottavat ja ovat aina tuottaneet eräänlaista kiltistettyä ja mitäänsanomatonta valtion- ja kunnanviihdettä”, ja kaikki merkittävä taide on perinteisesti tehty näiden rakenteiden ulkopuolella.
Näin silmissäni nuoren itseni, kirkas- mutta ryppyotsaisena inttämässä jotakin samansuuntaista.
Koska tämänhetkinen kokemukseni kuitenkin kertoi toista, päätin seurata loppiaisesta tähän päivään millaista tyhjäkäyntiä Tampere-talo edustaa ja minkä sortin kunnanviihdettä siellä osin veronmaksajienkin euroilla tarjotaan.
Samanaikaisesti kun orkesterimme levytti Hannu Linnun johdolla Veli-Matti Puumalan musiikkia, valmistautui talo Sound of Musicin ensi-iltaan. Tampereen Komediateatterin ja Tampere-talon ohjelmatoimiston yhteisproduktiossa soittanut kamariorkesteri koostui orkesterimme muusikoista. Loppuunmyytyjä esityksiä 1800-paikkaisessa salissa oli kahden viikon sisällä kaksitoista.
Puhdasta kunnanviihdettä edustava orkesterimme soitti tänä aikana kaksi Ison salin konserttia.
Yleisöä kosiskeltiin Debussyn, Ravelin, R. Straussin, Kaipaisen, Bartókin, Salosen, Brittenin ja Respighin musiikilla ja pitkästytettiin keskinkertaisilla ja riskinottokyvyttömillä solisteilla kuten Li Wei Qin, Mihail Slobodianjuk, Lilli Paasikivi ja Olli Mustonen. Oikean taiteen päälle ymmärtämätön yleisö juhli huutaen bravoota orkesterille, solisteille ja Hannu Linnulle.
Orkesterin yhteisharjoitusten lomassa valmistautuivat Tampere Filharmonian pienyhtyeet kamarikonserttia varten. Naftaliinista oli kaivettu paitsi Telemannia ja Saint-Saënsia, myös Williamsia, Piazzollaa ja Kaipaista. Talossa harjoiteltu ohjelma esitettiin Tampereen Raatihuoneella.
Samalla kun seniorilaulantaa sisältäneen kuorokonsertin lavasteita purettiin Isossa salissa, harjoitteli oma orkesterimme Pienessä salissa Santtu Rouvalin johdolla lauantain lastenkonsertteja varten. Ohjelmassa on Pattersonin musiikkisatu Pieni Punahilkka Suomen ensiesityksenä. Muissa teoksissa pääsevät Tampereen konservatorion lapsisolistit kokeilemaan siipiään ammattiorkesterin kanssa. Nuorin esiintyjä on 9-vuotias.
Parhaillaan on alkamassa koko talon täyttävä kansainvälinen Beatles-tapahtuma konsertteineen ja symposiumeineen.
Niinä iltoina jolloin Isossa salissa ei ole ollut muita tilaisuuksia, on Tampereen oopperan kuoro harjoitellut Heikki Liimolan johdolla muutaman viikon päästä käynnistyvää Lohengrinia varten.
Päällekkäin ohjelmatoiminnan kanssa on talossa ollut lukuisia kokouksia, seminaareja, näyttelyjä ja juhlatilaisuuksia.
Missähän ne mahtavat olla, ne tyhjyyttään kumisevat talot? Missä pönäkät instituutiot?
Ja missä lienee se laitostunut taide? Ei välttämättä ainakaan taidelaitoksessa.
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
”Kun näen ilon teidän silmistänne…”
Eri Klas täytti viime kesäkuussa 70 vuotta. Samana päivänä kun Eurooppa äänesti EU-vaaleissa, pidettiin Tallinnan Raatitorilla ilmaiskonsertti hänen kunniakseen. Viron TV taltioi konsertin suorana ja näytti vaalituloksia sen väliajalla.
Paikalla oli maan korkein johto ja kaikki kulttuurielämän vaikuttajat. Ystäviä oli tullut runsaasti Suomesta ja kauempaakin.
Orkesterit ja muut esiintyjäryhmät vaihtuivat kahdella lavalla. Niiden väliin sijoitetulla valkokankaalla kulki Eri Klasin tarina lapsuudesta tähän päivään. Valtava määrä osaamista ja tekniikkaa oli uhrattu kaikille tallinnalaisille tarjottuun juhlaan. Kutsuvierasvastaanotto pidettiin Estonia-teatterissa, jonka parketilla Viron presidentti ja Eri puolisoineen aloittivat tanssin.
Tuon kesäisen päivän jälkeen jäin pohtimaan Viron erityisyyttä ja erilaisuutta. Miksi Suomessa järjestetään suuren luokan synttäreitä Ilkka Kanervalle, mutta ei kapellimestareille tai muille taiteilijoille? Miksi kartamme kaikin tavoin kulttuurivaikuttajien nostamista jalustalle, mutta ylpeilemme kuitenkin heidän kansainvälisillä saavutuksillaan.
Miksi virolaiset osaavat iloita iltapukujen säihkeestä, kun Suomessa kisataan siitä kenellä daameista on Linnanjuhlien kierrätetyin vaatekappale? Ihan kuin ripaus glamouria olisi pois joltakin muulta. Eikö Suomeakin kannattaisi myydä maailmalle vähän enemmän frakinhelmat liehuen ja brokadit kimaltaen, kun ei ole sitä kuningasperhettäkään?
Mutta takaisin Eri Klasiin ja Tallinnan juhliin. Erin kohdalla pitää tietysti muistaa, että hän on ollut myös yhteiskunnallinen vaikuttaja maassaan. Siitä huolimatta näyttää siltä, että naapurimaassamme arvostetaan musiikkia ja kulttuurin tekijöitä huomattavasti enemmän kuin meillä.
Vähän sen jälkeen kun Talvisodan alkamisesta oli kulunut 70 vuotta, järjestimme Tampereella oman Eri Klas -juhlakonserttimme. Ja niin kuin ennenkin, Eri valloitti yleisön persoonallaan, jutustellen teosvalintojen taustoista ja merkityksistä itselleen.
Konsertti oli johtajansa näköinen ja valotti maestron tietä oopperakapellimestarista viihteen kautta raskaan sarjan orkesteriteosten tulkitsijaksi. Lämpimän lisävärinsä toivat solistit, sopraanot Marion Melnik ja Angelika Klas-Fagerlund sekä virolaistenori Juhan Tralla.
Illan loputtua kuultiin vielä vilpitön tunnustus yleisölle ja orkesterille: ”Tulen onnelliseksi joka kerta, kun näen ilon teidän silmissänne.”
Eri Klasin juhlakonsertti oli tunteiden, muistojen ja yhteisöllisyyden juhlaa.
Samoilla sanoilla voisi kuvailla syyskauden päättänyttä, kahteen kertaan salin täyttänyttä Tampere Filharmonian joulukonserttia. Tyylikkäästi toteutetun ohjelman loppupuolella pääsi yleisö Hannu Linnun johdolla laulamaan Johanna Rusasen ja Tampereen Filharmonisen Kuoron kanssa ikiklassikon ”En etsi valtaa, loistoa”.
Pitkin syksyä oli saatu nauttia uuden taiteellisen johtajan laatimista hienoista ohjelmakokonaisuuksista, raikkaista ja ajatelluista Beethoven-tulkinnoista tai vaikka ylivertaisesta Sibeliuksen 7. sinfoniasta. Joulukonsertissa näimme myös sen Hannu Linnun, joka pelkällä katsekontaktilla sai koko yleisön mukaansa, laulamaan ja hengittämään samaan tahtiin orkesterin kanssa.
Kiitokset Hannulle ja orkesterille tästä syksystä. Kiitokset yleisölle. Kaikille rauhallista ja onnellista Joulun aikaa!
Paikalla oli maan korkein johto ja kaikki kulttuurielämän vaikuttajat. Ystäviä oli tullut runsaasti Suomesta ja kauempaakin.
Orkesterit ja muut esiintyjäryhmät vaihtuivat kahdella lavalla. Niiden väliin sijoitetulla valkokankaalla kulki Eri Klasin tarina lapsuudesta tähän päivään. Valtava määrä osaamista ja tekniikkaa oli uhrattu kaikille tallinnalaisille tarjottuun juhlaan. Kutsuvierasvastaanotto pidettiin Estonia-teatterissa, jonka parketilla Viron presidentti ja Eri puolisoineen aloittivat tanssin.
Tuon kesäisen päivän jälkeen jäin pohtimaan Viron erityisyyttä ja erilaisuutta. Miksi Suomessa järjestetään suuren luokan synttäreitä Ilkka Kanervalle, mutta ei kapellimestareille tai muille taiteilijoille? Miksi kartamme kaikin tavoin kulttuurivaikuttajien nostamista jalustalle, mutta ylpeilemme kuitenkin heidän kansainvälisillä saavutuksillaan.
Miksi virolaiset osaavat iloita iltapukujen säihkeestä, kun Suomessa kisataan siitä kenellä daameista on Linnanjuhlien kierrätetyin vaatekappale? Ihan kuin ripaus glamouria olisi pois joltakin muulta. Eikö Suomeakin kannattaisi myydä maailmalle vähän enemmän frakinhelmat liehuen ja brokadit kimaltaen, kun ei ole sitä kuningasperhettäkään?
Mutta takaisin Eri Klasiin ja Tallinnan juhliin. Erin kohdalla pitää tietysti muistaa, että hän on ollut myös yhteiskunnallinen vaikuttaja maassaan. Siitä huolimatta näyttää siltä, että naapurimaassamme arvostetaan musiikkia ja kulttuurin tekijöitä huomattavasti enemmän kuin meillä.
Vähän sen jälkeen kun Talvisodan alkamisesta oli kulunut 70 vuotta, järjestimme Tampereella oman Eri Klas -juhlakonserttimme. Ja niin kuin ennenkin, Eri valloitti yleisön persoonallaan, jutustellen teosvalintojen taustoista ja merkityksistä itselleen.
Konsertti oli johtajansa näköinen ja valotti maestron tietä oopperakapellimestarista viihteen kautta raskaan sarjan orkesteriteosten tulkitsijaksi. Lämpimän lisävärinsä toivat solistit, sopraanot Marion Melnik ja Angelika Klas-Fagerlund sekä virolaistenori Juhan Tralla.
Illan loputtua kuultiin vielä vilpitön tunnustus yleisölle ja orkesterille: ”Tulen onnelliseksi joka kerta, kun näen ilon teidän silmissänne.”
Eri Klasin juhlakonsertti oli tunteiden, muistojen ja yhteisöllisyyden juhlaa.
Samoilla sanoilla voisi kuvailla syyskauden päättänyttä, kahteen kertaan salin täyttänyttä Tampere Filharmonian joulukonserttia. Tyylikkäästi toteutetun ohjelman loppupuolella pääsi yleisö Hannu Linnun johdolla laulamaan Johanna Rusasen ja Tampereen Filharmonisen Kuoron kanssa ikiklassikon ”En etsi valtaa, loistoa”.
Pitkin syksyä oli saatu nauttia uuden taiteellisen johtajan laatimista hienoista ohjelmakokonaisuuksista, raikkaista ja ajatelluista Beethoven-tulkinnoista tai vaikka ylivertaisesta Sibeliuksen 7. sinfoniasta. Joulukonsertissa näimme myös sen Hannu Linnun, joka pelkällä katsekontaktilla sai koko yleisön mukaansa, laulamaan ja hengittämään samaan tahtiin orkesterin kanssa.
Kiitokset Hannulle ja orkesterille tästä syksystä. Kiitokset yleisölle. Kaikille rauhallista ja onnellista Joulun aikaa!
perjantai 11. joulukuuta 2009
Näin sen kuuluu mennä
Kun huhtikuussa esitimme Veli-Matti Puumalan pianokonserton, ilmeni logistinen ongelma. Miten saada säveltäjän ideoima, mielikuvituksellinen istumajärjestys toimimaan konsertin jälkipuoliskolla normaalikattauksessa esitettävän Mahlerin sinfonian kanssa. Järjestäjien tehtävä muistutti amerikkalaisen Hurja Remontti -sarjan päivässä tehtävää talonkohennusta, sillä erotuksella että meillä ei vedetty lekalla seiniä alas eikä takapihalle rakennettu uima-allasta. Kun Hurjassa Remontissa työn tekee kokonainen timpurien armeija, oli kevään konsertissa lavaa asentamassa vain pari orkesterijärjestäjää.
Keväästä viisastuneena päätimme varautua erityisellä huolella ja muutamalla lisäroudarilla joulukuussa esitettävään, suurimuotoiseen Chainsprings-teokseen. Monta päänsärkyä aiheutui syksyn mittaan. Mistä saada kaikki tarvittavat soittimet? Miten varmistaa, että konsertin väliaika riittää mittaviin muutostöihin? Miten huolehtia siitä, että kaikki tarvittava löytyy oikealla hetkellä? Väliaikakoreografia harjoiteltiin viikon aikana varmuuden vuoksi kolmeen kertaan.
Hannu Lintu oli tapansa mukaan perusteellisesti valmistautunut ja säveltäjä oli omalta osaltaan harjoituksissa katsomassa, että kaikki menee niin kuin pitää. Ja niinhän se sitten vähitellen rupesi menemäänkin. Se mikä alussa näytti kikkailulta ja kaaokselta, osoittautui lopulta musiikillisen toteutuksen kannalta tarkoituksenmukaiseksi.
Vaikka olisimme kuinka huolellisesti varautuneita, tuo jokainen konserttiviikko mukanaan omat yllätyksensä. Tällä kertaa yllätysosastosta piti huolen Finnairin ulosmarssinut henkilöstö.
Lyömäsoitinsolistimme Colin Currien kaksi soittimia sisältänyttä matkalaukkua jäivät Vantaan matkalaukkukaaokseen tiistai-iltana. Kun niitä seuraavana päivänä yritettiin jäljittää, ei yksikään palvelupuhelin vastannut eikä sähköinen jäljitysjärjestelmä toiminut.
Solistin hoidettua itse lentonsa emme voineet panna matkatoimistoamme vastuuseen. Kun en enää keksinyt muuta, soitin tutulle Kalevan virkailijalle, joka toimenkuvansa ohittaen etsi käsiinsä muutaman Vantaan laukkusumaa selvittelevän henkilön. Kiitokset Finnairin neljälle supernaiselle, jotka kaivoivat laukut esiin kaaoksesta ja huolehtivat ne omakätisesti Tampereelle menevään taksiin! Heidän ansiostaan soittimet olivat lavalla minuutilleen kun niitä siellä tarvittiin.
Väittäisin että naisilla, ja äideillä eritoten, on maaginen taito etsiä kylmän rauhallisesti ja äärimmäisen tehokkaasti milloin kadonnutta lapasta, milloin sohvan nielemää enkunkirjaa tai kahta matkalaukkua 10 000:n joukosta. Tässä etsinnässä katsotaan myös pinojen taakse, väliin ja alle.
Kun solistin soittimet lopulta saatiin, oli vain konsertti jännitettävänä.
Sekin toteutui kunnialla. Kun alun Puumalasta oli selvitty, meni jälkipuolisko niin logistiikan kuin muunkin osalta leikiten.
Itse tein kerrosten välisen sadan metrin ennätyksen juostessani äänitarkkaamosta portaita ja käytäviä pitkin salin etuosaan. Suora radiohaastattelu oli ajoitettu päättymään samalla kun konsertin jälkipuolisko alkoi, ja minun tuli olla asemissa kunniatehtävää, Einojuhani Rautavaaran kukitusta, varten.
Paussin jälkeen saimme ihailla Colin Currien ylivertaista taituruutta Rautavaaran solistina, Jorma Hynnisen yhä sisäistyneempää Sibeliusta, ja lopuksi ehkä hienointa Tampere-talon lavalla kuultua Sibeliuksen sinfonian tulkintaa.
Vaativasta produktiosta otettiin viikon aikana irti kaikki mahdollinen. Koululaiset olivat seuraamassa Chainspringsin harjoitusta torstaina. Konsertin alla keskustelivat Hannu lintu ja Veli-Matti Puumala yleisötilaisuudessa illan ohjelmasta. Yleisradio taltioi konsertin suorana lähetyksenä useaan Euroopan maahan.
Viime perjantain konsertti vastasi hyvin ajatustani sinfoniaorkesterin tehtävästä.
Emme ole museo. Meillä on klassikoiden ohessa elävien säveltäjien musiikkia esillä. Tilaamme ja kantaesitämme niitä. Meillä on parhaista parhaat voimat käytössämme. Emme tee taiteellisia kompromisseja. Otamme logistiset haasteet vastaan, jos toteutus niitä edellyttää. Meillä on suuri ja mieleltään avoin yleisö, joka konsertissa kohtaa niin esiintyjät kuin paikalla olevat säveltäjätkin.
Mutta mikä siitä Puumalasta nyt teki muka niin haasteellisen?
Kapellimestari, muusikot sekä orkesterijärjestäjät voisivat vastata kukin omalta osaltaan. Tässä silti lopuksi, ja ihan vain mielenkiinnon vuoksi, luettelo partituurin alkulehdeltä pelkistä teoksessa tarvittavista lyömäsoittimista, olkaa hyvät:
5 timpani
Percussione I
Marimba, 2 Gongs, Water Glasses, 3 wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Maracas, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 2 Almglocken, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect
Percussione II
Vibrafono, Glockenspiel, 2 Gongs, Guiro, Chinese cymbal, Sizzle cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 High Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione III
Tubular bells, Crotales, Guiro, Chinese symbal, Splash cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 Medium Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione IV
Marimba, Gong, Water glasses, 3 Wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Cabasa, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 3 Almglocken, Tam tam
Keväästä viisastuneena päätimme varautua erityisellä huolella ja muutamalla lisäroudarilla joulukuussa esitettävään, suurimuotoiseen Chainsprings-teokseen. Monta päänsärkyä aiheutui syksyn mittaan. Mistä saada kaikki tarvittavat soittimet? Miten varmistaa, että konsertin väliaika riittää mittaviin muutostöihin? Miten huolehtia siitä, että kaikki tarvittava löytyy oikealla hetkellä? Väliaikakoreografia harjoiteltiin viikon aikana varmuuden vuoksi kolmeen kertaan.
Hannu Lintu oli tapansa mukaan perusteellisesti valmistautunut ja säveltäjä oli omalta osaltaan harjoituksissa katsomassa, että kaikki menee niin kuin pitää. Ja niinhän se sitten vähitellen rupesi menemäänkin. Se mikä alussa näytti kikkailulta ja kaaokselta, osoittautui lopulta musiikillisen toteutuksen kannalta tarkoituksenmukaiseksi.
Vaikka olisimme kuinka huolellisesti varautuneita, tuo jokainen konserttiviikko mukanaan omat yllätyksensä. Tällä kertaa yllätysosastosta piti huolen Finnairin ulosmarssinut henkilöstö.
Lyömäsoitinsolistimme Colin Currien kaksi soittimia sisältänyttä matkalaukkua jäivät Vantaan matkalaukkukaaokseen tiistai-iltana. Kun niitä seuraavana päivänä yritettiin jäljittää, ei yksikään palvelupuhelin vastannut eikä sähköinen jäljitysjärjestelmä toiminut.
Solistin hoidettua itse lentonsa emme voineet panna matkatoimistoamme vastuuseen. Kun en enää keksinyt muuta, soitin tutulle Kalevan virkailijalle, joka toimenkuvansa ohittaen etsi käsiinsä muutaman Vantaan laukkusumaa selvittelevän henkilön. Kiitokset Finnairin neljälle supernaiselle, jotka kaivoivat laukut esiin kaaoksesta ja huolehtivat ne omakätisesti Tampereelle menevään taksiin! Heidän ansiostaan soittimet olivat lavalla minuutilleen kun niitä siellä tarvittiin.
Väittäisin että naisilla, ja äideillä eritoten, on maaginen taito etsiä kylmän rauhallisesti ja äärimmäisen tehokkaasti milloin kadonnutta lapasta, milloin sohvan nielemää enkunkirjaa tai kahta matkalaukkua 10 000:n joukosta. Tässä etsinnässä katsotaan myös pinojen taakse, väliin ja alle.
Kun solistin soittimet lopulta saatiin, oli vain konsertti jännitettävänä.
Sekin toteutui kunnialla. Kun alun Puumalasta oli selvitty, meni jälkipuolisko niin logistiikan kuin muunkin osalta leikiten.
Itse tein kerrosten välisen sadan metrin ennätyksen juostessani äänitarkkaamosta portaita ja käytäviä pitkin salin etuosaan. Suora radiohaastattelu oli ajoitettu päättymään samalla kun konsertin jälkipuolisko alkoi, ja minun tuli olla asemissa kunniatehtävää, Einojuhani Rautavaaran kukitusta, varten.
Paussin jälkeen saimme ihailla Colin Currien ylivertaista taituruutta Rautavaaran solistina, Jorma Hynnisen yhä sisäistyneempää Sibeliusta, ja lopuksi ehkä hienointa Tampere-talon lavalla kuultua Sibeliuksen sinfonian tulkintaa.
Vaativasta produktiosta otettiin viikon aikana irti kaikki mahdollinen. Koululaiset olivat seuraamassa Chainspringsin harjoitusta torstaina. Konsertin alla keskustelivat Hannu lintu ja Veli-Matti Puumala yleisötilaisuudessa illan ohjelmasta. Yleisradio taltioi konsertin suorana lähetyksenä useaan Euroopan maahan.
Viime perjantain konsertti vastasi hyvin ajatustani sinfoniaorkesterin tehtävästä.
Emme ole museo. Meillä on klassikoiden ohessa elävien säveltäjien musiikkia esillä. Tilaamme ja kantaesitämme niitä. Meillä on parhaista parhaat voimat käytössämme. Emme tee taiteellisia kompromisseja. Otamme logistiset haasteet vastaan, jos toteutus niitä edellyttää. Meillä on suuri ja mieleltään avoin yleisö, joka konsertissa kohtaa niin esiintyjät kuin paikalla olevat säveltäjätkin.
Mutta mikä siitä Puumalasta nyt teki muka niin haasteellisen?
Kapellimestari, muusikot sekä orkesterijärjestäjät voisivat vastata kukin omalta osaltaan. Tässä silti lopuksi, ja ihan vain mielenkiinnon vuoksi, luettelo partituurin alkulehdeltä pelkistä teoksessa tarvittavista lyömäsoittimista, olkaa hyvät:
5 timpani
Percussione I
Marimba, 2 Gongs, Water Glasses, 3 wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Maracas, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 2 Almglocken, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect
Percussione II
Vibrafono, Glockenspiel, 2 Gongs, Guiro, Chinese cymbal, Sizzle cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 High Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione III
Tubular bells, Crotales, Guiro, Chinese symbal, Splash cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 Medium Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione IV
Marimba, Gong, Water glasses, 3 Wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Cabasa, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 3 Almglocken, Tam tam
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)