Viime torstaina istuin Tampere-talon Isossa salissa yhdessä illan kapellimestarin Paul Watkinsin agentin kanssa. Ihailimme Daniel Hopen huikean taiturillista ja äärimmäisen koskettavaa tulkintaa Benjamin Brittenin viulukonsertosta. - ”Meille briteille tämä konsertto on jotenkin vaikea ja sen sijoittaminen ohjelmistoihin tuntuu edelleenkin hankalalta”, harmitteli Thomas-ystäväni.
Anteeksi kuinka? Britten vaikeaa?
Tamperelaisyleisö otti teoksen poikkeuksellisen lämpimästi vastaan. Ehkä se koki siinä itseni tavoin jotakin tutun sibeliaanista, tummia sävyjä, syvyyttä ja aitoutta.
Maailman konserttisaleja työkseen koluava agentti ilahtui kuullessaan Tampereella toisenkin maanmiehensä teoksen, Mark-Anthony Turnagen rokkaavan Scherzoidin, jota Britteniäkin harvemmin soitetaan kotimaassa. Kumma juttu sinänsä, sillä Turnage on ikäpolvensa arvostetuimpia säveltäjiä maailmassa.
Saatoin ylpeänä kertoa, että Tampereella kyllä voi Turnagea kuulla silloin tällöin ja että olemme jopa tilanneet säveltäjältä sellokonserton parin vuoden päähän. Hauska sattuma oli sekin, että teoksen tulisi kantaesittämään juuri saman illan kapellimestarimme, loistavana sellistinä tunnettu Paul Watkins.
Istuin puolestani viikko sitten Lontoon South Bank Centerissä kuulemassa mainion Philharmonia Orchestran konserttia. Orkesterihan on viime aikoina ollut esillä siksi, että Esa-Pekka Salonen siirtyi sen taiteelliseksi johtajaksi jätettyään Los Angelesin.
Konsertin johti meilläkin taannoin vieraillut Alexander Lazarev. Solistina oli Nikolai Luganski, jonka tamperelaiset muistavat loisteliaasta Tshaikovskin pianokonserton tulkinnasta muutaman vuoden takaa. Tuttuja olivat miehet, mutta tuttua oli myös ohjelma: Tshaikovskin Jousiserenadi, Rahmaninovin Paganini-muunnelmat, Shostakovitshin kuudes sinfonia.
Pelkästään venäläisistä perusklassikoista koostunut ohjelma lienee ollut osa jotakin teemallista konserttisarjaa, ja orkesterin koko ohjelmistossa varmaan on runsaasti haasteellisempiakin konserttikokonaisuuksia.
En voinut kuitenkaan olla vertaamatta suomalaista ja brittiläistä konserttitraditiota sekä pohdiskelematta innovatiivisen ohjelmasuunnittelun merkitystä.
Miten hienosti Turnagen kirpeä ja rytminen teos johdattelikaan Brittenin konserton henkistyneeseen maailmaan, ja miten tuoreena kuuloelämyksenä konsertin päätteeksi soitettu Brahmsin 1. sinfonia avautui alkupuolen teosten jälkeen.
Yleisö on tämän elämyksen mielestäni ansainnut, aivan kuin se on ansainnut parhaat mahdolliset kapellimestari- ja solistivieraat.
Kun konsertti toimii, inspiroituvat myös kuulijat. Pian konsertin jälkeen sain seuraavanlaisen viestin: ”Daniel Hope soitti suoraan sieluun. Hän oli kuin ilmielävä Marc Shagallin taulujen viulunsoittaja, joka soittaa katoilla, lentää taivaalla ja saa kuulijansakin leijumaan.”
lauantai 22. toukokuuta 2010
tiistai 11. toukokuuta 2010
Tšaikovski ja tuottavuus
Viime aikoina olen joutunut pohtimaan taidelaitoksen tuottavuutta. Joku veitikka on myös keksinyt, että osana ensi syksyn tulopoliittista ratkaisua pitäisi muusikoiden järjestelyvarat jakaa tuloksellisuuden mukaan.
Mittareita ei kuitenkaan ole olemassa. On siis yritettävä itse.
Voisiko tuloksellisin muusikko olla se joka konsertissa soittaa eniten ja nopeimmin ääniä? Ykkösviulistit saattaisivat tässä tapauksessa olla vahvoilla. Jos desibelimittarin annettaisiin määrätä, löytyisivät tuloksen tekijät helposti vaski- ja lyömäsoittajien rivistöistä.
Vai pitäisikö huomioida ne, joilla on itkettävimmät soolot ja siirtääkin katse yleisöön? Kausikorttilaisten paikoilla voisi olla sykemittari valmiina sekä erityinen sensori mittaamassa mahdollisia kyyneleitä.
Mikään näistä ei vain tunnu kovin oikeudenmukaiselta, sillä muusikothan eivät ole millään lailla voineet vaikuttaa siihen mitä säveltäjä on keksinyt heille kirjoittaa.
On siis pureuduttava todellisiin vaativuustekijöihin ja tarkasteltava eri instrumenttien soittajille asettamia haasteita. Osana sitä voitaisiin myös mitata miten kauan ennen harjoituksen tai konsertin alkua on kunkin tartuttava soittimeensa virittämistä varten tai hyvää ääntä tuottaakseen.
Mutta tässäkin tulee seinä vastaan. Jokaisen orkesterimuusikon oma soitin on hänen mielestään se kaikkein vaikein. Lyömäsoittajien kohdalla on huomioitava myös soitinvalikoiman laajuus. Ovathan perinteisesti lyömäsoittimia kaikki joita ”muut eivät osaa tai kehtaa soittaa”.
Ergonomiankin perusteella voisi pisteyttää soittimia. Kenellä on mahdottomimmat soittoasennot. Missä alkavat korvat ensimmäisenä tinnittää. Sadan hengen orkesterista löytyisi nopeasti satakunta hyvää ehdokasta.
Orkesterin kollektiivinen tuottavuus on sekin vaikeasti mitattavissa, kun kyseessä ei ole kappaletavara tai palvelu joka päivästä päivään toistuu aina samanlaisena.
Jokaisessa konsertissa on eri ohjelma, eri solisti, kapellimestari ja yleisö. Jokainen vuorovaikutustilanne yleisön kanssa on erilainen. Aplodien määrään voi vaikuttaa paitsi esityksen onnistuminen, myös solistin kuuluisuus ja oletettu erinomaisuus tai kapellimestarin hurmaava kekkalointi lavalla.
Miten lie säveltäjien tuottavuuden laita?
Viime perjantaina oli Tampere-talossa mahdollisuus vertailla säveltaidetuotteita kolmelta eri vuosisadalta, kun ohjelmassa oli Mozartin Haffner-sinfonia, Schnittken pianokonsertto nro 1 sekä Tšaikovskin neljäs sinfonia.
Yritykset arvioida säveltäjän tuottavuutta johtavat vähintään yhtä absurdeihin johtopäätöksiin kuin muusikoiden tai taidelaitosten kohdalla.
Yksikään viime perjantain mestariteoksista ei syntynyt tuottavuusohjelman tai luovuusyliopiston ansiosta, vaan elämässään monenlaisia uhrauksia tehneen lahjakkaan taiteilijan työn tuloksena. Taiteen tekeminen on hyvin henkilökohtainen asia, eikä nerouden tai intohimon tuotoksia voi kuvata minkäänlaisilla laatumittareilla.
Joten eikö nyt olisi aika haudata tämä tuottavuushömpötys ainakin sinfoniaorkestereiden osalta. Sen sijasta voisimme vakuuttua siitä, että taidelaitostemme laatu ja määrä sinänsä kertoo menestyvästä ja tuloksellisesta Suomesta maailmalle ja markkinoille. Lisätessään ihmisten hyvinvointia ja elämänhallintaa taide lisää samalla kokonaisen kansakunnan tuottavuutta.
Mittareita ei kuitenkaan ole olemassa. On siis yritettävä itse.
Voisiko tuloksellisin muusikko olla se joka konsertissa soittaa eniten ja nopeimmin ääniä? Ykkösviulistit saattaisivat tässä tapauksessa olla vahvoilla. Jos desibelimittarin annettaisiin määrätä, löytyisivät tuloksen tekijät helposti vaski- ja lyömäsoittajien rivistöistä.
Vai pitäisikö huomioida ne, joilla on itkettävimmät soolot ja siirtääkin katse yleisöön? Kausikorttilaisten paikoilla voisi olla sykemittari valmiina sekä erityinen sensori mittaamassa mahdollisia kyyneleitä.
Mikään näistä ei vain tunnu kovin oikeudenmukaiselta, sillä muusikothan eivät ole millään lailla voineet vaikuttaa siihen mitä säveltäjä on keksinyt heille kirjoittaa.
On siis pureuduttava todellisiin vaativuustekijöihin ja tarkasteltava eri instrumenttien soittajille asettamia haasteita. Osana sitä voitaisiin myös mitata miten kauan ennen harjoituksen tai konsertin alkua on kunkin tartuttava soittimeensa virittämistä varten tai hyvää ääntä tuottaakseen.
Mutta tässäkin tulee seinä vastaan. Jokaisen orkesterimuusikon oma soitin on hänen mielestään se kaikkein vaikein. Lyömäsoittajien kohdalla on huomioitava myös soitinvalikoiman laajuus. Ovathan perinteisesti lyömäsoittimia kaikki joita ”muut eivät osaa tai kehtaa soittaa”.
Ergonomiankin perusteella voisi pisteyttää soittimia. Kenellä on mahdottomimmat soittoasennot. Missä alkavat korvat ensimmäisenä tinnittää. Sadan hengen orkesterista löytyisi nopeasti satakunta hyvää ehdokasta.
Orkesterin kollektiivinen tuottavuus on sekin vaikeasti mitattavissa, kun kyseessä ei ole kappaletavara tai palvelu joka päivästä päivään toistuu aina samanlaisena.
Jokaisessa konsertissa on eri ohjelma, eri solisti, kapellimestari ja yleisö. Jokainen vuorovaikutustilanne yleisön kanssa on erilainen. Aplodien määrään voi vaikuttaa paitsi esityksen onnistuminen, myös solistin kuuluisuus ja oletettu erinomaisuus tai kapellimestarin hurmaava kekkalointi lavalla.
Miten lie säveltäjien tuottavuuden laita?
Viime perjantaina oli Tampere-talossa mahdollisuus vertailla säveltaidetuotteita kolmelta eri vuosisadalta, kun ohjelmassa oli Mozartin Haffner-sinfonia, Schnittken pianokonsertto nro 1 sekä Tšaikovskin neljäs sinfonia.
Yritykset arvioida säveltäjän tuottavuutta johtavat vähintään yhtä absurdeihin johtopäätöksiin kuin muusikoiden tai taidelaitosten kohdalla.
Yksikään viime perjantain mestariteoksista ei syntynyt tuottavuusohjelman tai luovuusyliopiston ansiosta, vaan elämässään monenlaisia uhrauksia tehneen lahjakkaan taiteilijan työn tuloksena. Taiteen tekeminen on hyvin henkilökohtainen asia, eikä nerouden tai intohimon tuotoksia voi kuvata minkäänlaisilla laatumittareilla.
Joten eikö nyt olisi aika haudata tämä tuottavuushömpötys ainakin sinfoniaorkestereiden osalta. Sen sijasta voisimme vakuuttua siitä, että taidelaitostemme laatu ja määrä sinänsä kertoo menestyvästä ja tuloksellisesta Suomesta maailmalle ja markkinoille. Lisätessään ihmisten hyvinvointia ja elämänhallintaa taide lisää samalla kokonaisen kansakunnan tuottavuutta.
maanantai 26. huhtikuuta 2010
Koesoittoja
Viikko sitten etsittiin orkesteriin uusia soittajia.
Koesoittojen sihteerinä toimiminen on mielenkiintoista puuhaa, erityisesti kun kyseessä jokin itselle tuntemattomampi soitin. Kun raati pui hakijoiden teknisiä ja tulkinnallisia ominaisuuksia, oppii soittimista ja soittotavoista paljon. Usein jaamme työn apulaisintendentti Eija Oravuon kanssa
Maanantaina kisasivat lyömäsoittajat varaäänenjohtajan paikasta. En voinut taaskaan olla hämmästelemättä miten monen erilaisen soittimen erinomaista hallintaa lyöjiltä edellytetään.
Tiistain koesoitossa haettiin 1-viulun varaäänenjohtajaa. Yhdentoista paikalle saapuneen hakijan joukossa oli viisi omaa soittajaa.
Sihteereillä piti kiirettä muiden töiden ja velvollisuuksien välissä. Suunnitelmana oli vaihtaa Eijan kanssa vuoroa ensimmäisen ja toisen soittokierroksen välissä.
Ensimmäisellä kierroksella hakijat soittivat sermin takana, ja sihteerit pitivät yhteyttä tekstiviestein seuraavasti:
”Hei, pidätkö minut ajan tasalla koesoiton etenemisessä. Lähden juuri ajamaan Hämeenpuistosta Kalevaa kohti. Eija”
”Viides hakija aloitti juuri. Kuudennen jälkeen nopea äänestys, minkä jälkeen vielä viisi. Maritta”
”OK. Kiitos. Matkalla jo takaisin. Eija”
”Kolme jäljellä. M”
”OK. Valmiudessa ollaan. E”
”Jos sulla on koneella koesoiton perustiedot raateineen, niin oo kiltti ja mailaa mulle pöytäkirjan pohjaksi. Ehdin ainakin aloittaa sitä ennen kuin pitää mennä. M”
”(Toimiston yhteisellä) T-asemallla on koesoittokansio. Siellä ko. koesoiton raati ja hakijalistat. E”
”Hienoa. Sieltäpä sitten. On muuten aika korkeatasoinen koesoitto. Tulee enemmän jatkoon menijöitä kuin karsittavia. Lähes loisteliastakin soittoa joukossa. Mutta tämähän on toisaalta vasta konserttokierros. M”
”Viimeinen aloitti nyt. Menee noin 6 minuuttia. Sitten äänestykset ja paussi. M”
”Merci! E”
”Por Favor. Tää nro 11 on ihan sairaan hyvä. M”
Sihteerit vaihtavat vuoroa, ja viimeiset viestit vaihdetaan.
”Pöytis siellä T-asemalla täydennystä varten. Nyt menossa (kotiin koiraa juoksuttamaan). M”
”OK. Hyvät lenkit Pyryn kera. E”
Koesoiton voittaja oli oma viulistimme Liina Nuora-Loijas, hakija numero 11.
Koesoittojen sihteerinä toimiminen on mielenkiintoista puuhaa, erityisesti kun kyseessä jokin itselle tuntemattomampi soitin. Kun raati pui hakijoiden teknisiä ja tulkinnallisia ominaisuuksia, oppii soittimista ja soittotavoista paljon. Usein jaamme työn apulaisintendentti Eija Oravuon kanssa
Maanantaina kisasivat lyömäsoittajat varaäänenjohtajan paikasta. En voinut taaskaan olla hämmästelemättä miten monen erilaisen soittimen erinomaista hallintaa lyöjiltä edellytetään.
Tiistain koesoitossa haettiin 1-viulun varaäänenjohtajaa. Yhdentoista paikalle saapuneen hakijan joukossa oli viisi omaa soittajaa.
Sihteereillä piti kiirettä muiden töiden ja velvollisuuksien välissä. Suunnitelmana oli vaihtaa Eijan kanssa vuoroa ensimmäisen ja toisen soittokierroksen välissä.
Ensimmäisellä kierroksella hakijat soittivat sermin takana, ja sihteerit pitivät yhteyttä tekstiviestein seuraavasti:
”Hei, pidätkö minut ajan tasalla koesoiton etenemisessä. Lähden juuri ajamaan Hämeenpuistosta Kalevaa kohti. Eija”
”Viides hakija aloitti juuri. Kuudennen jälkeen nopea äänestys, minkä jälkeen vielä viisi. Maritta”
”OK. Kiitos. Matkalla jo takaisin. Eija”
”Kolme jäljellä. M”
”OK. Valmiudessa ollaan. E”
”Jos sulla on koneella koesoiton perustiedot raateineen, niin oo kiltti ja mailaa mulle pöytäkirjan pohjaksi. Ehdin ainakin aloittaa sitä ennen kuin pitää mennä. M”
”(Toimiston yhteisellä) T-asemallla on koesoittokansio. Siellä ko. koesoiton raati ja hakijalistat. E”
”Hienoa. Sieltäpä sitten. On muuten aika korkeatasoinen koesoitto. Tulee enemmän jatkoon menijöitä kuin karsittavia. Lähes loisteliastakin soittoa joukossa. Mutta tämähän on toisaalta vasta konserttokierros. M”
”Viimeinen aloitti nyt. Menee noin 6 minuuttia. Sitten äänestykset ja paussi. M”
”Merci! E”
”Por Favor. Tää nro 11 on ihan sairaan hyvä. M”
Sihteerit vaihtavat vuoroa, ja viimeiset viestit vaihdetaan.
”Pöytis siellä T-asemalla täydennystä varten. Nyt menossa (kotiin koiraa juoksuttamaan). M”
”OK. Hyvät lenkit Pyryn kera. E”
Koesoiton voittaja oli oma viulistimme Liina Nuora-Loijas, hakija numero 11.
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Palaneita helmoja, tuhkaa taivaalla
Ennen viime viikkoa en koskaan kuvitellut, että joutuisimme jonakin päivänä panemaan täytäntöön sen uskomattomalta kuulostavan sopimuskohdan, jonka mukaan taiteilijan esiintymisen voi estää vain sota, maanjäristys tai tulivuorenpurkaus.
Edelliset konserttiviikot olivat sujuneet kuin tanssi - tai ainakin melkein. Okko Kamun johtamassa konsertissa kaksi viikkoa sitten tuntui kaikki olevan kohdallaan. Olihan tiedossa mm. Brahmsin sinfonia sekä Nystroemin laulusarja Sånger vid Havet suurenmoisen ruotsalaismezzon Katarina Karnéuksen laulamana.
Konserttipäivänä Katarina soitti kännykkääni vähän kello neljän jälkeen iltapäivällä. - ”Maritta, on tapahtunut katastrofi. Poltin silitysraudalla suuren reiän pukuuni. Nyt ei ole esiintymisasua.”
Neuvoin nopeasti muutaman liikkeen, josta kannattaisi lähteä etsiskelemään iltapukuja, ja Katarina säntäsi matkaan 11-vuotias poikansa avustajanaan. Vähän kuuden jälkeen sain tekstiviestin puhelimeen: ”Found it!” Eikä yleisöllä ollut aavistustakaan merensinisen silkkipuvun epätavallisesta tiestä Tampere-talon lavalle.
Biennale-konsertin tanssisolisti Virpi Pahkinen puolestaan ehti tuhkapilven vuoksi Tampereelle vasta myöhään torstai-iltana, sillä koneet jo myöhästelivät.
Hän ehti juuri käydä koreografiansa läpi Tampere-talon lavalla. Valosuunnittelu täydentyi siten, että viikon tuottaja, kollegani Eija Oravuo siirtyili suunnitelman mukaan paikasta toiseen Virpin liehuvat esiintymisasut yllään. Näin saatiin oikeat sävyt sekä hehkuvan oranssille että hopeanharmaalle vaatteelle.
Eija myös mahdollisti valojen toteutumisen itse konsertin aikana istumalla valotarkkaamossa partituuri edessään ja antamalla iskuja valomiehelle. Ei mikään helppo tehtävä, sillä varsinkin Jukka Tiensuun ”Soma” vilahtaa ohitse melko nopeasti.
Perjantain aikana tulivuoriongelma alkoi vakavoitua. Kapellimestari Josep Caballé-Domenechin piti lentää maanantaina Madridista ja klarinettisolisti Michael Collinsin keskiviikkona Lontoosta. Tarvittiin pikainen varasuunnitelma.
Sattumalta vapaana ollut Ari Rasilainen lupasi olla käytettävissä, jos espanjalaisemme ei pääse tulemaan. Partituurit olin jättänyt hänelle Tampere-talon puhelinvaihteeseen perjantai-iltana, konsertin jälkeen.
Sinfoniaorkesterit ry:n kalenteri osoittautui jälleen kullan arvoiseksi. Sieltä kävi mm. ilmi, että Eero Heinonen soittaa muutamaa päivää aiemmin Mozartin konserton nro 13 Kokkolassa. Ja mikä onni, hänkin olisi käytettävissä.
Konserttiviikon maanantaina oli orkesteri ja lipputoimisto informoitu, oikeat nuotit kaivettu esiin ja tiedote lähdössä maailmalle. Muutokset käsiohjelmaan, lehti-ilmoituksiin, nettisivuille jne. teettivät työtä orkesterin pienellä markkinointiosastolla. Oli onnekasta sattumaa, että juuri seuraava viikko oli jouduttu jättämään säästöviikoksi ilman konserttia.
Monella eurooppalaisella taiteilijalla oli tuon viikon aikana voittoisa ”tuhkakeikka”, ja yleisöt saivat toinen toistaan hienompia yllätysesiintyjiä.
Meitähän eivät lannista tulivuoretkaan.
Edelliset konserttiviikot olivat sujuneet kuin tanssi - tai ainakin melkein. Okko Kamun johtamassa konsertissa kaksi viikkoa sitten tuntui kaikki olevan kohdallaan. Olihan tiedossa mm. Brahmsin sinfonia sekä Nystroemin laulusarja Sånger vid Havet suurenmoisen ruotsalaismezzon Katarina Karnéuksen laulamana.
Konserttipäivänä Katarina soitti kännykkääni vähän kello neljän jälkeen iltapäivällä. - ”Maritta, on tapahtunut katastrofi. Poltin silitysraudalla suuren reiän pukuuni. Nyt ei ole esiintymisasua.”
Neuvoin nopeasti muutaman liikkeen, josta kannattaisi lähteä etsiskelemään iltapukuja, ja Katarina säntäsi matkaan 11-vuotias poikansa avustajanaan. Vähän kuuden jälkeen sain tekstiviestin puhelimeen: ”Found it!” Eikä yleisöllä ollut aavistustakaan merensinisen silkkipuvun epätavallisesta tiestä Tampere-talon lavalle.
Biennale-konsertin tanssisolisti Virpi Pahkinen puolestaan ehti tuhkapilven vuoksi Tampereelle vasta myöhään torstai-iltana, sillä koneet jo myöhästelivät.
Hän ehti juuri käydä koreografiansa läpi Tampere-talon lavalla. Valosuunnittelu täydentyi siten, että viikon tuottaja, kollegani Eija Oravuo siirtyili suunnitelman mukaan paikasta toiseen Virpin liehuvat esiintymisasut yllään. Näin saatiin oikeat sävyt sekä hehkuvan oranssille että hopeanharmaalle vaatteelle.
Eija myös mahdollisti valojen toteutumisen itse konsertin aikana istumalla valotarkkaamossa partituuri edessään ja antamalla iskuja valomiehelle. Ei mikään helppo tehtävä, sillä varsinkin Jukka Tiensuun ”Soma” vilahtaa ohitse melko nopeasti.
Perjantain aikana tulivuoriongelma alkoi vakavoitua. Kapellimestari Josep Caballé-Domenechin piti lentää maanantaina Madridista ja klarinettisolisti Michael Collinsin keskiviikkona Lontoosta. Tarvittiin pikainen varasuunnitelma.
Sattumalta vapaana ollut Ari Rasilainen lupasi olla käytettävissä, jos espanjalaisemme ei pääse tulemaan. Partituurit olin jättänyt hänelle Tampere-talon puhelinvaihteeseen perjantai-iltana, konsertin jälkeen.
Sinfoniaorkesterit ry:n kalenteri osoittautui jälleen kullan arvoiseksi. Sieltä kävi mm. ilmi, että Eero Heinonen soittaa muutamaa päivää aiemmin Mozartin konserton nro 13 Kokkolassa. Ja mikä onni, hänkin olisi käytettävissä.
Konserttiviikon maanantaina oli orkesteri ja lipputoimisto informoitu, oikeat nuotit kaivettu esiin ja tiedote lähdössä maailmalle. Muutokset käsiohjelmaan, lehti-ilmoituksiin, nettisivuille jne. teettivät työtä orkesterin pienellä markkinointiosastolla. Oli onnekasta sattumaa, että juuri seuraava viikko oli jouduttu jättämään säästöviikoksi ilman konserttia.
Monella eurooppalaisella taiteilijalla oli tuon viikon aikana voittoisa ”tuhkakeikka”, ja yleisöt saivat toinen toistaan hienompia yllätysesiintyjiä.
Meitähän eivät lannista tulivuoretkaan.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Laulun voimaa
”Käy yrttitarhasta polku, se Golgatalle vie.” Ensimmäisiä lapsuudenmuistojani on äidinäiti laulamassa vanhaa pääsiäisvirttä ja polkemassa singeriään laulun tahdissa.
Molemmat mummoni lauloivat. Viipurilaisen evakkomummon repertuaarin kuuluivat kaihoisat kansanlaulut, ja erityisesti kaikki Karjalaan liittyvä. Nokialaisen mummoni suuri suku oli erikoistunut isänmaallishenkisiin työväenlauluihin. ”Seiso vankkana suomalainen” oli sen tunnuslaulu.
Virsien laulaminen oli molempien mummojen yhteistä perinnettä.
Nokian suvulla oli erikoinen tapa kerääntyä täysiä vuosia täyttävän jäsenensä ikkunan alle laulamaan keskiyön hetkellä. Laulettiin ”seiso vankkana” sekä pari muuta laulua, ja sen jälkeen poistuttiin yhtä hiljaa kuin oli tultukin. Päivänsankarin kuului vain avata ikkuna ja kiittää onnittelusta.
Jokin aika sitten ihmettelin äidilleni, millä keinoin nokialainen laulusakki tuli keskellä yötä Tampereen Petsamoon, kun kenelläkään ei ollut autoa. - No, nehän vuokrasivat bussin jos matka oli pitempi, kuului vastaus.
Hiljaisessa yössä uljaana kajahtava laulu jäi lapsena mieleeni ihmeellisenä kokemuksena.
Olen vakuuttunut siitä, että parasta mitä isoäidit voivat tarjota lapsenlapsilleen on laulu. Ja hienoin yhteisöllinen musiikkikokemus lienee suuri kuoroteos täydelle salille kansalliseen tai kirkolliseen juhlaan liittyen.
Kiirastorstaina kuultiin Tampereella Beethovenin Missa Solemnis Hannu Linnun johtamana.
Viikko sisälsi taas jännitystekijöitä, sillä molemmat naissolistit, Gunnel Boman ja Anneli Peebo, onnistuivat sairastumaan. Koska pääsiäisviikko tunnetusti työllistää laulajat kaikkialla, seurasi peruutuksista muutama piinallinen päivä ennen kuin päästiin ratkaisuun.
Pelastus tuli tällä kertaa pohjoismaista, kun ruotsalainen Kristina Hansson sattui olemaan vapaana ja Tuija Knihtilällä oli muutama välipäivä Oslon oopperassa. Miessolisteina taituroivat Tuomas Katajala ja Simon Bailey.
Lisävärinsä esitykseen toi Tampereen Filharmonisen kuoron ystävyyskuoro Friedrich Spee -kuoro Saksasta. Vaativa kuoro-osuus hoitui lopulta tyylikkäästi tuplakuoron voimin.
Kuten aina pääsiäisen ajan konserteissa, oli tunnelma salissa tälläkin kertaa käsin kosketeltava. Kokonainen konsertillinen laulun iloa ja voimaa näytti menevän suoraan kuulijoiden sydämiin.
Yksi asia vain jäi itseäni askarruttamaan. Eräs saksalaiskuoron jäsenistä oli tuonut omalta viinitilaltaan autolastillisen punaviiniä, jonka laadusta hän oli erityisen ylpeä. Viininviljelyn ohella mies toimi myös oman kaupunkinsa pormestarina.
Suunnitelmana oli tarjota maljat koko esiintyjäjoukolle Tampere-talossa konsertin jälkeen. Mutta voi! Suomalaiset säädökset eivät sallineetkaan ulkopuolisten järjestämää anniskelua talossa.
Mitä viineille tapahtui? Joutuiko pormestari viemään lastin takaisin Saksaan? Saivatko tamperelaiset edes maistiaisia? Vai nauttiko Friedrich Spee -kuoro kenties paluumatkallaan kaiken?
Molemmat mummoni lauloivat. Viipurilaisen evakkomummon repertuaarin kuuluivat kaihoisat kansanlaulut, ja erityisesti kaikki Karjalaan liittyvä. Nokialaisen mummoni suuri suku oli erikoistunut isänmaallishenkisiin työväenlauluihin. ”Seiso vankkana suomalainen” oli sen tunnuslaulu.
Virsien laulaminen oli molempien mummojen yhteistä perinnettä.
Nokian suvulla oli erikoinen tapa kerääntyä täysiä vuosia täyttävän jäsenensä ikkunan alle laulamaan keskiyön hetkellä. Laulettiin ”seiso vankkana” sekä pari muuta laulua, ja sen jälkeen poistuttiin yhtä hiljaa kuin oli tultukin. Päivänsankarin kuului vain avata ikkuna ja kiittää onnittelusta.
Jokin aika sitten ihmettelin äidilleni, millä keinoin nokialainen laulusakki tuli keskellä yötä Tampereen Petsamoon, kun kenelläkään ei ollut autoa. - No, nehän vuokrasivat bussin jos matka oli pitempi, kuului vastaus.
Hiljaisessa yössä uljaana kajahtava laulu jäi lapsena mieleeni ihmeellisenä kokemuksena.
Olen vakuuttunut siitä, että parasta mitä isoäidit voivat tarjota lapsenlapsilleen on laulu. Ja hienoin yhteisöllinen musiikkikokemus lienee suuri kuoroteos täydelle salille kansalliseen tai kirkolliseen juhlaan liittyen.
Kiirastorstaina kuultiin Tampereella Beethovenin Missa Solemnis Hannu Linnun johtamana.
Viikko sisälsi taas jännitystekijöitä, sillä molemmat naissolistit, Gunnel Boman ja Anneli Peebo, onnistuivat sairastumaan. Koska pääsiäisviikko tunnetusti työllistää laulajat kaikkialla, seurasi peruutuksista muutama piinallinen päivä ennen kuin päästiin ratkaisuun.
Pelastus tuli tällä kertaa pohjoismaista, kun ruotsalainen Kristina Hansson sattui olemaan vapaana ja Tuija Knihtilällä oli muutama välipäivä Oslon oopperassa. Miessolisteina taituroivat Tuomas Katajala ja Simon Bailey.
Lisävärinsä esitykseen toi Tampereen Filharmonisen kuoron ystävyyskuoro Friedrich Spee -kuoro Saksasta. Vaativa kuoro-osuus hoitui lopulta tyylikkäästi tuplakuoron voimin.
Kuten aina pääsiäisen ajan konserteissa, oli tunnelma salissa tälläkin kertaa käsin kosketeltava. Kokonainen konsertillinen laulun iloa ja voimaa näytti menevän suoraan kuulijoiden sydämiin.
Yksi asia vain jäi itseäni askarruttamaan. Eräs saksalaiskuoron jäsenistä oli tuonut omalta viinitilaltaan autolastillisen punaviiniä, jonka laadusta hän oli erityisen ylpeä. Viininviljelyn ohella mies toimi myös oman kaupunkinsa pormestarina.
Suunnitelmana oli tarjota maljat koko esiintyjäjoukolle Tampere-talossa konsertin jälkeen. Mutta voi! Suomalaiset säädökset eivät sallineetkaan ulkopuolisten järjestämää anniskelua talossa.
Mitä viineille tapahtui? Joutuiko pormestari viemään lastin takaisin Saksaan? Saivatko tamperelaiset edes maistiaisia? Vai nauttiko Friedrich Spee -kuoro kenties paluumatkallaan kaiken?
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Mitä Sveitsistä tulee?
Mäkihyppykisojen korkeimmalla palkintopallilla on viime aikoina nähty useimmiten mies nimeltä Ammann, samalla kun omat hyppääjämme näyttävät ainakin väliaikaisesti menettäneen pääroolin tässä perinteisessä suomalaislajissa.
Ammann hyppäsi yllättäen myös Lohengrin-oopperan päärooliin viime viikon torstaina, kun alkuperäinen Elsa, Kirsi Tiihonen, sairastui ja sopraano Marion Ammann tuli pikahälytyksellä paikkaamaan häntä.
Sekä voittoisa mäkimies että samanniminen sopraano tulevat Sveitsistä.
Sveitsiläisyys oli esillä myös perjantain konsertissamme Tuomiokirkossa, jossa Jaana Haanterä johti Wagnerin ja Mozartin ohella Sveitsin harvalukuisiin säveltäjiin kuuluvan Frank Martinin konserton puhaltimille, lyömäsoittimille ja jousille.
Martin on kohtalaisen kiinnostava säveltäjä, kuten myös maanmiehensä Bloch. Harvoin soitettua Martiniä kuultiin Tampereella viime syksynä, jolloin Jokamies-monologin solistina oli Gabriel Suovanen. Edellinen Martinin teos orkesterin ohjelmistossa oli joskus 90-luvun alkupuolella pääsiäiskonsertissa esitetty Polyptique viulusolistille ja kahteen osaan jaetulle orkesterille.
Tuomiokirkon konsertin harjoitukset aloitettiin Tampere-talon Pienessä salissa tiistaina. Kaikki näytti toimivan normaalisti. Myöhään samana iltana tuli kuitenkin tieto, että Martinin klarinettisolisti oli loukannut kätensä eikä missään tapauksessa pystyisi soittamaan.
Ongelmaa oli ryhdyttävä saman tien ratkaisemaan, vaikka kello läheni jo puolta yötä. Pienen puhelin- ja tekstiviestirumban jälkeen päädyttiin siihen, että klarinetin varaäänenjohtaja Janne Pesonen hyppäisi tehtävään. Jannella oli edessään parin vuorokauden tiivis harjoittelu.
Koska yllätykset tulevat harvoin yksin, riitti klarinetistillamme jännitystä viikon kaikille päiville. Moottoritiellä sattui kuuden auton ketjukolari tuntia ennen torstain oopperaesitystä. Janne oli viulistivaimoineen niiden joukossa, jotka juuttuivat ruuhkaan tietämättä milloin suma saataisiin purettua. Välitin saamani tekstiviestin edelleen oopperan tuottajalle, joka puolestaan kertoi sen kapellimestarille, vain hetkeä ennen esityksen alkua. Esitys pääsi juuri ja juuri alkamaan aikataulussa, kun pariskunta kurvasi suoraan henkilökunnan ovelle ja sieltä juosten oopperamonttuun.
Perjantain konsertissa ajatukseni veivät väkisinkin alppimaahan. Anteeksi vain Wagner, mutta keskellä Siegfried-idylliä pohdiskelin kelloja, suklaata ja maukkaita juustoja. Millainen musiikkimaa oli Sveitsi? Millaisia rikkauksia oli Euroopan vauraimpiin maihin lukeutuvalla maalla, jodlauksen lisäksi?
Martin ja Bloch olivat ainoat tuntemani säveltäjät. Tiesin, että 50-luvun laulajatähti Lys Assia oli ensimmäisten euroviisujen voittaja. Perheen koulunuorison soittimissa soi 90-luvulla jokin DJ Bobo.
Pienen pinnistelyn jälkeen muistin oboisti Heinz Holligerin sekä muinoin maailman suurimpiin pianisteihin lukeutuneen Alfred Cortot´n. Kun joku vuosi sitten soitin Matti Salmiselle, kertoi hän istuvansa terassillaan, Genevejärven rannalla. Salminen, kuten moni muukin suomalaislaulaja on laulanut Zürichin kuulussa oopperatalossa.
Yhtään sveitsiläistä kapellimestaria ei tullut mieleeni. Seuraavana päivänä oli pakko mennä tietolähteiden äärelle. Löytyihän sieltä muutama: Ernest Ansermet, Michel Tabachnik, Mario Venzago…Lista on kuitenkin paljon lyhyempi kuin kansainvälisellä tasolla toimineiden suomalaisten kollegojen.
Olkoonkin, että Sveitsi on vienyt meiltä mäkikuninkuuden, musiikin suurvallaksi siitä ei silti ole. Vaikka sveitsiläisiä on miljoona enemmän kuin suomalaisia, on maalla paljon vaatimattomampi musiikkitarjonta kuin meillä.
Tosiasiassa maailmasta ei löydy maata, jossa niin pientä väkimäärää kohden olisi yhtä paljon orkestereita, säveltäjiä ja maailmanluokan muusikoita kuin Suomessa.
Mutta miten sujui Janne Pesoselta Martinin yllätyskonsertto? Kerrassaan hienosti, niin kuin muiltakin solisteilta. Koko konsertti oli oman orkesterin voimannäyttö, kun solistien lisäksi myös kapellimestari Jaana Haanterä oli orkesterin omista riveistä.
Hyvä Suomi, ja hyvä Tampere!
Ammann hyppäsi yllättäen myös Lohengrin-oopperan päärooliin viime viikon torstaina, kun alkuperäinen Elsa, Kirsi Tiihonen, sairastui ja sopraano Marion Ammann tuli pikahälytyksellä paikkaamaan häntä.
Sekä voittoisa mäkimies että samanniminen sopraano tulevat Sveitsistä.
Sveitsiläisyys oli esillä myös perjantain konsertissamme Tuomiokirkossa, jossa Jaana Haanterä johti Wagnerin ja Mozartin ohella Sveitsin harvalukuisiin säveltäjiin kuuluvan Frank Martinin konserton puhaltimille, lyömäsoittimille ja jousille.
Martin on kohtalaisen kiinnostava säveltäjä, kuten myös maanmiehensä Bloch. Harvoin soitettua Martiniä kuultiin Tampereella viime syksynä, jolloin Jokamies-monologin solistina oli Gabriel Suovanen. Edellinen Martinin teos orkesterin ohjelmistossa oli joskus 90-luvun alkupuolella pääsiäiskonsertissa esitetty Polyptique viulusolistille ja kahteen osaan jaetulle orkesterille.
Tuomiokirkon konsertin harjoitukset aloitettiin Tampere-talon Pienessä salissa tiistaina. Kaikki näytti toimivan normaalisti. Myöhään samana iltana tuli kuitenkin tieto, että Martinin klarinettisolisti oli loukannut kätensä eikä missään tapauksessa pystyisi soittamaan.
Ongelmaa oli ryhdyttävä saman tien ratkaisemaan, vaikka kello läheni jo puolta yötä. Pienen puhelin- ja tekstiviestirumban jälkeen päädyttiin siihen, että klarinetin varaäänenjohtaja Janne Pesonen hyppäisi tehtävään. Jannella oli edessään parin vuorokauden tiivis harjoittelu.
Koska yllätykset tulevat harvoin yksin, riitti klarinetistillamme jännitystä viikon kaikille päiville. Moottoritiellä sattui kuuden auton ketjukolari tuntia ennen torstain oopperaesitystä. Janne oli viulistivaimoineen niiden joukossa, jotka juuttuivat ruuhkaan tietämättä milloin suma saataisiin purettua. Välitin saamani tekstiviestin edelleen oopperan tuottajalle, joka puolestaan kertoi sen kapellimestarille, vain hetkeä ennen esityksen alkua. Esitys pääsi juuri ja juuri alkamaan aikataulussa, kun pariskunta kurvasi suoraan henkilökunnan ovelle ja sieltä juosten oopperamonttuun.
Perjantain konsertissa ajatukseni veivät väkisinkin alppimaahan. Anteeksi vain Wagner, mutta keskellä Siegfried-idylliä pohdiskelin kelloja, suklaata ja maukkaita juustoja. Millainen musiikkimaa oli Sveitsi? Millaisia rikkauksia oli Euroopan vauraimpiin maihin lukeutuvalla maalla, jodlauksen lisäksi?
Martin ja Bloch olivat ainoat tuntemani säveltäjät. Tiesin, että 50-luvun laulajatähti Lys Assia oli ensimmäisten euroviisujen voittaja. Perheen koulunuorison soittimissa soi 90-luvulla jokin DJ Bobo.
Pienen pinnistelyn jälkeen muistin oboisti Heinz Holligerin sekä muinoin maailman suurimpiin pianisteihin lukeutuneen Alfred Cortot´n. Kun joku vuosi sitten soitin Matti Salmiselle, kertoi hän istuvansa terassillaan, Genevejärven rannalla. Salminen, kuten moni muukin suomalaislaulaja on laulanut Zürichin kuulussa oopperatalossa.
Yhtään sveitsiläistä kapellimestaria ei tullut mieleeni. Seuraavana päivänä oli pakko mennä tietolähteiden äärelle. Löytyihän sieltä muutama: Ernest Ansermet, Michel Tabachnik, Mario Venzago…Lista on kuitenkin paljon lyhyempi kuin kansainvälisellä tasolla toimineiden suomalaisten kollegojen.
Olkoonkin, että Sveitsi on vienyt meiltä mäkikuninkuuden, musiikin suurvallaksi siitä ei silti ole. Vaikka sveitsiläisiä on miljoona enemmän kuin suomalaisia, on maalla paljon vaatimattomampi musiikkitarjonta kuin meillä.
Tosiasiassa maailmasta ei löydy maata, jossa niin pientä väkimäärää kohden olisi yhtä paljon orkestereita, säveltäjiä ja maailmanluokan muusikoita kuin Suomessa.
Mutta miten sujui Janne Pesoselta Martinin yllätyskonsertto? Kerrassaan hienosti, niin kuin muiltakin solisteilta. Koko konsertti oli oman orkesterin voimannäyttö, kun solistien lisäksi myös kapellimestari Jaana Haanterä oli orkesterin omista riveistä.
Hyvä Suomi, ja hyvä Tampere!
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Kohtaamisia
Tampereella pari viikkoa sitten vieraillut Vadim Gluzman on yksi lempisolisteistani. Usein tähtivierailijoiden saapumista edeltää kuukausia kestävä sähköpostitulva mitä ihmeellisimpine vaatimuksineen. Pukuhuoneen ovella pitää olla vartija. On vietävä viisi pulloa ranskalaista mineraalivettä pöydälle päivittäin, tarkasti määritellyn hedelmälajitelman viereen. Haastattelu- ja kuvauspyynnöt on hyväksytettävä agentilla kahta kuukautta ennen konserttia…
Mutta sellaiset kuin Vadim Gluzman vain tulevat ja soittavat, ilman minkäänlaisia tähden elkeitä lavalla tai lavan takana.
Aiemmin meillä kuultujen Tšaikovskin konserton ja Bernsteinin Serenadin jälkeen oli tällä kertaa vuorossa ensi vuonna 80 vuotta täyttävän tataarilaissyntyisen Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium. Juuri tämän teoksen avulla murtautui Neuvostoliitossa marginaaliin jätetty säveltäjä läntisen maailman tietoisuuteen ja sävellysmaailman huipulle kolmisenkymmentä vuotta sitten. Wienissä tapahtuneen kantaesityksen solistina oli Gidon Kremer ja kapellimestarina Leif Segerstam.
Olin hotellissa solistia vastassa, kun luottotaksimme Kai toi hänet Pirkkalan lentoasemalta keskiviikkoaamuna. Vadimilla oli kaikki hyvin niin kuin aina, vaikka takana oli pitkä matka Chicagosta Tukholman kautta Tampereelle. Laukut jäivät harmillisesti Tukholmaan, mutta mitäs siitä kun 320-vuotias Stradivarius oli turvallisesti mukana. Puolitoista vuorokautta matkustanut taiteilija oli siltä istumalta valmis lähtemään Tampere-taloon tapaamaan Hannu Lintua ja ystäviään orkesterissa.
Viime syksynä aloitimme uusien teosten esittelyn yleisölle ennen konserttia. Mukana on ollut useimmiten Hannu Lintu, toisinaan myös säveltäjiä. Kun kysyin Gluzmanilta tulisiko hän mukaan keskusteluun, vastasi hän nimenomaan toivoneensakin, että sellainen tilaisuus järjestyisi.
Ravintola Fuugaan kerääntynyt yleisö kuunteli keskittyneesti, kun herrat Hannu Linnun johdattelemana keskustelivat Gubaidulinasta. Miten teos rakentuu. Mikä siitä tekee nimenomaan Offertoriumin, ”uhrauksen”. Mitä tekemistä Fredrik Suurella ja Bachilla on sen kanssa. Miten säveltäjän hengellisyys ja harras uskonnollisuus näkyy teoksessa.
Offertorium toteutui konsertissa hienoimmalla mahdollisella tavalla ja puhkisoitetusta Tšaikovskin vitosesta kuultiin hämmästyttävä, tuore esitys. Kaksi Venäjää, joiden välillä oli sata vuotta, kohtasivat toisensa, ja edelleen tamperelaisyleisön.
Vadim Gluzman oli salissa kuuntelemassa sinfoniaa. En malttanut olla kysymättä hänen mielipidettään siitä. - ”Tämä oli minulle täysin uusi kohtaaminen Tšaikovskin 5. sinfonian kanssa. Oli todella mielenkiintoista kuulla niin monia asioita paljastuvan tutusta partituurista.”
Konsertin jälkeen istuimme hetken Tampere-talon kahvila Soolossa rupattelemassa. Konsertissa ollut Jouni Kaipainen muisteli tapaamistaan Sofia Gubaidulinan kanssa kahdella eri säveltäjäfestivaalilla. - ”Musiikin kuuntelemisen ohessa tyydyimme vain hymyilemään ystävällisesti toisillemme. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, kun minun saksani ei riittänyt kommunikointiin hänen kanssaan, eikä hän puolestaan osannut riittävästi englantia.”
Jaana Haanterä kertoi sattumuksesta aikojen takaa, kun kaksi neuvostoliittolaista merkkisäveltäjää Alfred Schnittke ja Sofia Gubaidulina olivat yllättäen kysyneet häneltä tietä Helsingin rautatieasemalla. - ”Kun tajusin keitä he olivat, en hämmennyksissäni osannut sanoa heille yhtään mitään.”
Itselleni jäi viikolta päällimmäiseksi mieleen Vadim Gluzmanin kommentti konserttia edeltävässä keskustelussa. Kun Hannu Lintu kysyi häneltä miten hän juutalaisena koki täysin eri maailmasta tulevan, hartaan ortodoksisäveltäjän teoksen, kuului vastaus:
”Tämä teos on opettanut minulle, että hyvän, pahan tai kärsimyksen kokeminen on kaikille yhteistä, ja että me kaikki olemme lopulta samanlaisia, uskonnosta ja taustasta riippumatta. Musiikin kautta me kaikki olemme yhtä.”
Mutta sellaiset kuin Vadim Gluzman vain tulevat ja soittavat, ilman minkäänlaisia tähden elkeitä lavalla tai lavan takana.
Aiemmin meillä kuultujen Tšaikovskin konserton ja Bernsteinin Serenadin jälkeen oli tällä kertaa vuorossa ensi vuonna 80 vuotta täyttävän tataarilaissyntyisen Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium. Juuri tämän teoksen avulla murtautui Neuvostoliitossa marginaaliin jätetty säveltäjä läntisen maailman tietoisuuteen ja sävellysmaailman huipulle kolmisenkymmentä vuotta sitten. Wienissä tapahtuneen kantaesityksen solistina oli Gidon Kremer ja kapellimestarina Leif Segerstam.
Olin hotellissa solistia vastassa, kun luottotaksimme Kai toi hänet Pirkkalan lentoasemalta keskiviikkoaamuna. Vadimilla oli kaikki hyvin niin kuin aina, vaikka takana oli pitkä matka Chicagosta Tukholman kautta Tampereelle. Laukut jäivät harmillisesti Tukholmaan, mutta mitäs siitä kun 320-vuotias Stradivarius oli turvallisesti mukana. Puolitoista vuorokautta matkustanut taiteilija oli siltä istumalta valmis lähtemään Tampere-taloon tapaamaan Hannu Lintua ja ystäviään orkesterissa.
Viime syksynä aloitimme uusien teosten esittelyn yleisölle ennen konserttia. Mukana on ollut useimmiten Hannu Lintu, toisinaan myös säveltäjiä. Kun kysyin Gluzmanilta tulisiko hän mukaan keskusteluun, vastasi hän nimenomaan toivoneensakin, että sellainen tilaisuus järjestyisi.
Ravintola Fuugaan kerääntynyt yleisö kuunteli keskittyneesti, kun herrat Hannu Linnun johdattelemana keskustelivat Gubaidulinasta. Miten teos rakentuu. Mikä siitä tekee nimenomaan Offertoriumin, ”uhrauksen”. Mitä tekemistä Fredrik Suurella ja Bachilla on sen kanssa. Miten säveltäjän hengellisyys ja harras uskonnollisuus näkyy teoksessa.
Offertorium toteutui konsertissa hienoimmalla mahdollisella tavalla ja puhkisoitetusta Tšaikovskin vitosesta kuultiin hämmästyttävä, tuore esitys. Kaksi Venäjää, joiden välillä oli sata vuotta, kohtasivat toisensa, ja edelleen tamperelaisyleisön.
Vadim Gluzman oli salissa kuuntelemassa sinfoniaa. En malttanut olla kysymättä hänen mielipidettään siitä. - ”Tämä oli minulle täysin uusi kohtaaminen Tšaikovskin 5. sinfonian kanssa. Oli todella mielenkiintoista kuulla niin monia asioita paljastuvan tutusta partituurista.”
Konsertin jälkeen istuimme hetken Tampere-talon kahvila Soolossa rupattelemassa. Konsertissa ollut Jouni Kaipainen muisteli tapaamistaan Sofia Gubaidulinan kanssa kahdella eri säveltäjäfestivaalilla. - ”Musiikin kuuntelemisen ohessa tyydyimme vain hymyilemään ystävällisesti toisillemme. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, kun minun saksani ei riittänyt kommunikointiin hänen kanssaan, eikä hän puolestaan osannut riittävästi englantia.”
Jaana Haanterä kertoi sattumuksesta aikojen takaa, kun kaksi neuvostoliittolaista merkkisäveltäjää Alfred Schnittke ja Sofia Gubaidulina olivat yllättäen kysyneet häneltä tietä Helsingin rautatieasemalla. - ”Kun tajusin keitä he olivat, en hämmennyksissäni osannut sanoa heille yhtään mitään.”
Itselleni jäi viikolta päällimmäiseksi mieleen Vadim Gluzmanin kommentti konserttia edeltävässä keskustelussa. Kun Hannu Lintu kysyi häneltä miten hän juutalaisena koki täysin eri maailmasta tulevan, hartaan ortodoksisäveltäjän teoksen, kuului vastaus:
”Tämä teos on opettanut minulle, että hyvän, pahan tai kärsimyksen kokeminen on kaikille yhteistä, ja että me kaikki olemme lopulta samanlaisia, uskonnosta ja taustasta riippumatta. Musiikin kautta me kaikki olemme yhtä.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)