Paras tapa arvioida oman organisaation palvelua on verrata sitä muuhun vastaavaan.
Muutama päivä sitten asettauduin New Yorkin filharmonikkojen asiakkaaksi. Astuin Lincoln Centerin kulttuuripyhättöön kuuluvan Avery Fischer Hallin ovesta ajatuksenani: palvelkaa minua, palvelukulttuurin kehdossa kun kerran ollaan.
Jo helmikuussa olin ostanut lipun netistä. Ostaminen oli helppoa. Vahvistus sähköpostitse tuli saman tien, samoin voucher jolla saisin varsinaisen lipun paikan päällä.
Konsertti oli suomalaisittain kiinnostava, sillä alkuteoksena oli filharmonikkojen tuoreen nimikkosäveltäjän, Magnus Lindbergin teos Arena. Sibelius-viulukilpailun voittaja Lisa Batiashvili soittaisi Sibeliuksen konserton ja lopuksi kuultaisiin Brahmsin 2. sinfonia. Kapellimestarina toimi Alan Gilbert, joka oli vastikään aloittanut työnsä Lorin Maazelin seuraajana.
Orkesterin nettisivuilla mainittiin konsertin esittelytilaisuus, johon ehdottomasti halusin mennä.
Lipputoimisto oli näkyvällä paikalla pääovea vastapäätä. Lippuluukkuja oli useita ja jonoa varten oli aidatut reitit kuten lentokentillä. Jonoja ei kuitenkaan ollut, sillä konsertin alkuun oli vielä kaksi tuntia.
Lippuni oli kirjekuoressa odottamassa. Nyt vain etsiskelemään keskustelutilaisuuden paikkaa. Olisi parasta olla hyvissä ajoin paikalla.
Lipputoimistoa vastapäätä olevan tiskin yllä luki INFO. Tiedustelin infohenkilöltä missähän olisi ennen konserttia järjestettävä esittelytilaisuus. Näytettyään hetken aikaa hölmistyneeltä hän tiedusteli vieressä pöytään nojaavilta henkilöiltä ”Do we have some pre concert talk today? Toiset pyörittelivät päätään. Tutkittiin hetken aikaa papereita ja todettiin: ”No pre concert talks today. Sorry madam.”
Voi harmin paikka. Olin niin kovasti odottanut näkeväni miten sellainen tilaisuus täällä järjestetään.
Lähdin kohti kahvilaa, mutta jo kolmen metrin päässä törmäsin kylttiin, jossa suurilla kirjaimilla kerrottiin ”Pre Concert Talkin” aika ja paikka. Lipuista ei ollut mainintaa, joten se olisi siis ilmainen.
Minulla olisi sopivasti tunti aikaa nauttia jotakin kahvilassa. Siis sinne.
Arvokkaan näköinen liituraitapukumies ohjasi minut samaan riviin kuuden muun yksinään istuvan naishenkilön kanssa. Tilasin pientä purtavaa ja juhlan kunniaksi lasin viiniä. Kun tarkemmin katsoin ympärilleni, näin kahvilassa kymmenittäin yksin istuvia rouvia, harmaat hiukset huolellisesti kiharrettuina. Joillakin oli keppi tai rollaattori tuolin vieressä. Keski-ikä oli 80:n paremmalla puolella. Nuorta väkeä ei näkynyt missään.
Näky sai mielikuvituksen liikkeelle. Oliko joku näistä naisista nähnyt lapsena Toscaninin tai Stravinskyn johtavan? Kenties Furtwänglerinkin? Olivatko he 50-60-luvuilla tuoneet lapsiaan Leonard Bernsteinin legendaarisiin lastenkonsertteihin? Jätin kysymättä vieressäni istuvalta sataa vuotta lähentelevältä rouvalta, sillä hänellä näytti olevan suuria vaikeuksia kuulla tarjoilijankin puhetta.
Aulaan virtasi yhä lisää vanhuksia, joukossa joku kepin kanssa kulkeva mieskin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään vanhustenkonsertti, vaan kaikille tarjolla oleva perjantai-iltapäivän konsertti, joka selvästikin oli tavoittanut oman yleisönsä. Näillä ihmisillä ei varmaankaan ollut mitään kiirettä siihen aikaan viikosta ja päivästä.
Käytyään ehkä New Yorkin filharmonikkojen konserteissa puoli vuosisataa tai kauemminkin he tulivat nyt vanhasta muistista, mukavasti päiväsaikaan. Todellisia faneja ennen kuin fanikulttuurista edes tiedettiin.
Liityin jonoon, joka kaikesta päätellen oli menossa kohti konsertin esittelytilaisuutta. Tarjosin ovella konserttilippuani, mutta portsari tahtoi toisenlaisen lipun juuri tähän nimenomaiseen tilaisuuteen, ”Haven´t got any. Where can I buy one?” Lippustoimistosta ehtisin vielä saada lipun.
Luukulla kuitenkin pyöriteltiin päätä: ”Sold out”. Voi tuhannen tulimmaista! Juuri tätä varten olin selvittänyt kaiken etukäteen ja tullut paikalle vaikka miten aikaisin.
Lähdin purkamaan kiukkua viereisen Metropolitan-oopperan myymälään, jossa ainakin voi kuulla oopperaa TV-ruudulta ja ihailla kauniita fanituotteita. En ostanut mitään. Otin sen sijaa valokuvia, sekä paljon lisää kuvia rakennusten edustalla sijaitsevasta gayshirin tavoin ilmaan kohoavasta suihkulähteestä. Virtaavan veden katseleminen rauhoitti mieltä.
Konsertti alkoi lopulta. Salissa oli ikäihmisten lisäksi jonkin verran muita turisteja sekä muutamia koululuokkia.
Olin viimeksi kuullut filharmonikkoja kaksi vuotta sitten. Silloin häikäistyin jousien samettisesta soinnista ja taiturillisista puhallinsooloista. Nyt orkesteri kuulosti vieläkin paremmalta. Lindbergin teos sai varmaankin säveltäjän kannalta unelmatoteutuksen. Heti teoksen päätyttyä yleisö aloitti innostuneen puheenporinan, ja Magnus ilmestyi itsekin lavalle kiittämään. ”This young man is a good composer”, nyökytteli iäkäs rouva vierelläni puolen vuosisadan konserttikokemuksella ja newyorkilaisyleisön asiantuntemuksella.
Batiasvilin Sibelius-tulkinta sai yleisön ponnahtamaan pystyyn. Konsertin päättyessä innostus oli niin valtavaa ja reagointi nopeaa, että bravo-huudot alkoivat jo kolmea tahtia ennen Brahmsin sinfonian päättymistä. Jähmeänä suomalaisena olisin mieluummin kuullut teoksen häiriöttä loppuun.
Palvelututkimukseni oli läpäissyt testin, sillä itse tuote ylitti laadullaan kaikki odotukseni. En enää jaksanut muistella alun töppäilyä ja sitä että asiakkaiden informointi oli (kenties säästösyitä?) ulkoistettu ystävällisille mutta täysin tietämättömille ystäväyhdistyksen rouville.
Seisoskelin vielä hetken Lincoln Centerin edustalla konsertin tunnelmia makustelemassa. Samassa näin Magnus Lindbergin harppovan suojatietä kadun ylitse. Säntäsin perään ja sain vielä välitettyä kiitokseni hänelle. Käteltyämme hillitysti jatkoimme vastakkaisiin suuntiin.
Suomalainen kohtaaminen amerikkalaisessa suurkaupungissa.
torstai 17. kesäkuuta 2010
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
Kiinalaisempi juttu
Kun säveltäjä keksii värittää teostaan harvinaisilla etnisillä soittimilla, on konsertin tuottajalla edessään todennäköinen ongelma.
Alkukeväästä tuli ruotsalaisen Anders Hillborgin nuottikustantamolta lyhytsanainen viesti: olemme pahoillamme, mutta Dreaming River -nuottimateriaaliin kuuluvia kiinalaisia oboeita ei enää kyetä toimittamaan nuottien mukana.
Sehän ikävää, ajattelin, mutta kuinka ystävällistä kustantajalta informoida, että teokseen kuuluu eriskummallisia soittimia joita meillä ei ole ja joista emme olleet kuulleetkaan. Koska teosta oli kuitenkin soitettu jossakin, jopa Suomen Turussa, oli jonkun siellä tiedettävä niistä jotakin.
Soitin oboisti Satu Alalle, joka kertoi tosiaan soittaneensa samassa teoksessa toista kiinalaisoboeta eli suonaa. Soittimeen oli syytä päästä tutustumaan paria kuukautta ennen konserttia, sillä äänen tuottaminen ei ollut helppoa, eikä sormituksistakaan ollut oikein tietoa. Soittimet olivat tulleet Turkuun nuottipaketin mukana. Mistä muualta niitä saisi, ei turkulaisilla ollut hajuakaan. Eikä kellään muullakaan.
Oli otettava yhteys koko ongelman aiheuttajaan eli säveltäjään. Anders Hillborg oli ilahtunut kuullessaan, että teos esitettäisiin Tampereella. Kiinalaisia oboeita kannattaisi kenties kysyä Göteborgista.
Kului pari viikkoa, ennen kuin saimme jäljitettyä potentiaalisen omistajan. Olisi jo kiire saada soittimet oboisteillemme harjoittelua varten. Lopulta tuli tieto Tukholmasta, että siellä olisi nyt meitä varten kaksi kaivattua suonaa. Aika oli kuitenkin käymässä vähiin. Nopein konsti eli lentorahti ei kuitenkaan tullut kyseeseen, sillä taivas oli täynnä tuhkaa ja pohjoismaiset kentät suljettuina.
Nyt oli yritettävä mitä tahansa keinoa. Facebook oli ennenkin pelastanut kummallisissa tilanteissa, joten laitoin viestin ”Onko joku lähiaikoina tulossa Tukholmasta Suomeen mitä tahansa reittiä ja pystyisikö tuomaan mukanaan Tampereella kiireesti tarvittavat kaksi puhallinsoitinta?”
Parin tunnin päästä tuli vastaus Ruotsissa asuneelta Jari Eskolalta, joka oli juuri kiinnitetty Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen palvelu- ja kehityspäälliköksi Helsinkiin. ”Muuttokuorma tulossa muutaman päivän kuluttua. Voin ottaa soittimet mukaani”.
Kun kiinalaisoboet olivat vihdoin Suomessa, oli enää saatava ne Tampereelle. Kuljetus järjestyi Hannu Linnun avulla, kun maestromme oli tulossa kuulemaan toukokuun ensimmäisen viikon konserttia.
Odotin näkeväni mustan soitinkotelon, jonka silkkivuorauksen sisältä löytyisi kaksi juhlavan näköistä soitinta. Hannulla oli kuitenkin mukanaan vaatimaton muovikassi ja sen sisällä lähinnä muovilelua muistuttavat soittimet palasina. Oboeen elimellisesti kuuluvat käsintehdyt suukappaleet eli röörit olivat kyllä hienon näköisiä.
Muovikassi toimitettiin oboisteille saman tien, olihan heillä vain pari viikkoa aikaa opetella niiden soittamista. Pian tuli kuitenkin kohtalokkaalta kuulostava viesti: röörit ovat rikki, eikä ilman niitä saisi edes ääntä aikaiseksi.
Tilanne alkoi näyttää mahdottomalta.
Koska ”mahdoton” on ikävä sana, päätimme kollegani Eijan kanssa vielä yrittää. Eija jäljitti amerikkalaisen rööriverstaan ja sieltä oboistin joka tiesi soittimista jotakin. Röörejä olisi saatavana, mutta ne olivat kalliita.
Emme myöskään tienneet minkä vireisiä soittimet olivat ja ainoalta mahdollisuudelta näytti tilata suuri määrä kaikenvireisiä röörejä. Soittimien koon perusteella tehtiin lopulta arvailuja niiden vireestä, ja tilaus saatettiin matkaan peukkuja pitäen.
Oboistit lupasivat urheasti yrittää, mikäli röörit saataisiin pikalähetyksenä konserttiviikkoa edeltävän viikon maanantaiksi. Viikonlopun elin jännityksessä, samalla miettien oliko tässä kaikessa mitään järkeä. Maanantaina lähetys kuitenkin tuli, ja oboistit pääsivät harjoittelemaan.
Koska viikko oli tavanomaisen työntäyteinen, en vaivannut päätäni kiinalaisilla, ennen kuin istuin kuulemassa konsertin alkuteosta viime torstaina.
Kauden päätöskonsertin solistina oli musiikillista ja teknistä täydellisyyttä edustava mezzosopraano Olga Borodina, orkesterin ja kuoron tehdessä parhaansa täydellisyyteen pyrkivän kapellimestari Hannu Linnun johdolla. Hillborgin teos soi juuri kuten piti, Juha Alan ja Kari Nikkasen taituroidessa kiinalaisoboeilla lavan molemmin puolin sijaitsevilta parvekkeilta.
Oli päivänselvää, että mahdoton oli pitänyt tehdä mahdolliseksi, tälläkin kertaa.
Alkukeväästä tuli ruotsalaisen Anders Hillborgin nuottikustantamolta lyhytsanainen viesti: olemme pahoillamme, mutta Dreaming River -nuottimateriaaliin kuuluvia kiinalaisia oboeita ei enää kyetä toimittamaan nuottien mukana.
Sehän ikävää, ajattelin, mutta kuinka ystävällistä kustantajalta informoida, että teokseen kuuluu eriskummallisia soittimia joita meillä ei ole ja joista emme olleet kuulleetkaan. Koska teosta oli kuitenkin soitettu jossakin, jopa Suomen Turussa, oli jonkun siellä tiedettävä niistä jotakin.
Soitin oboisti Satu Alalle, joka kertoi tosiaan soittaneensa samassa teoksessa toista kiinalaisoboeta eli suonaa. Soittimeen oli syytä päästä tutustumaan paria kuukautta ennen konserttia, sillä äänen tuottaminen ei ollut helppoa, eikä sormituksistakaan ollut oikein tietoa. Soittimet olivat tulleet Turkuun nuottipaketin mukana. Mistä muualta niitä saisi, ei turkulaisilla ollut hajuakaan. Eikä kellään muullakaan.
Oli otettava yhteys koko ongelman aiheuttajaan eli säveltäjään. Anders Hillborg oli ilahtunut kuullessaan, että teos esitettäisiin Tampereella. Kiinalaisia oboeita kannattaisi kenties kysyä Göteborgista.
Kului pari viikkoa, ennen kuin saimme jäljitettyä potentiaalisen omistajan. Olisi jo kiire saada soittimet oboisteillemme harjoittelua varten. Lopulta tuli tieto Tukholmasta, että siellä olisi nyt meitä varten kaksi kaivattua suonaa. Aika oli kuitenkin käymässä vähiin. Nopein konsti eli lentorahti ei kuitenkaan tullut kyseeseen, sillä taivas oli täynnä tuhkaa ja pohjoismaiset kentät suljettuina.
Nyt oli yritettävä mitä tahansa keinoa. Facebook oli ennenkin pelastanut kummallisissa tilanteissa, joten laitoin viestin ”Onko joku lähiaikoina tulossa Tukholmasta Suomeen mitä tahansa reittiä ja pystyisikö tuomaan mukanaan Tampereella kiireesti tarvittavat kaksi puhallinsoitinta?”
Parin tunnin päästä tuli vastaus Ruotsissa asuneelta Jari Eskolalta, joka oli juuri kiinnitetty Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen palvelu- ja kehityspäälliköksi Helsinkiin. ”Muuttokuorma tulossa muutaman päivän kuluttua. Voin ottaa soittimet mukaani”.
Kun kiinalaisoboet olivat vihdoin Suomessa, oli enää saatava ne Tampereelle. Kuljetus järjestyi Hannu Linnun avulla, kun maestromme oli tulossa kuulemaan toukokuun ensimmäisen viikon konserttia.
Odotin näkeväni mustan soitinkotelon, jonka silkkivuorauksen sisältä löytyisi kaksi juhlavan näköistä soitinta. Hannulla oli kuitenkin mukanaan vaatimaton muovikassi ja sen sisällä lähinnä muovilelua muistuttavat soittimet palasina. Oboeen elimellisesti kuuluvat käsintehdyt suukappaleet eli röörit olivat kyllä hienon näköisiä.
Muovikassi toimitettiin oboisteille saman tien, olihan heillä vain pari viikkoa aikaa opetella niiden soittamista. Pian tuli kuitenkin kohtalokkaalta kuulostava viesti: röörit ovat rikki, eikä ilman niitä saisi edes ääntä aikaiseksi.
Tilanne alkoi näyttää mahdottomalta.
Koska ”mahdoton” on ikävä sana, päätimme kollegani Eijan kanssa vielä yrittää. Eija jäljitti amerikkalaisen rööriverstaan ja sieltä oboistin joka tiesi soittimista jotakin. Röörejä olisi saatavana, mutta ne olivat kalliita.
Emme myöskään tienneet minkä vireisiä soittimet olivat ja ainoalta mahdollisuudelta näytti tilata suuri määrä kaikenvireisiä röörejä. Soittimien koon perusteella tehtiin lopulta arvailuja niiden vireestä, ja tilaus saatettiin matkaan peukkuja pitäen.
Oboistit lupasivat urheasti yrittää, mikäli röörit saataisiin pikalähetyksenä konserttiviikkoa edeltävän viikon maanantaiksi. Viikonlopun elin jännityksessä, samalla miettien oliko tässä kaikessa mitään järkeä. Maanantaina lähetys kuitenkin tuli, ja oboistit pääsivät harjoittelemaan.
Koska viikko oli tavanomaisen työntäyteinen, en vaivannut päätäni kiinalaisilla, ennen kuin istuin kuulemassa konsertin alkuteosta viime torstaina.
Kauden päätöskonsertin solistina oli musiikillista ja teknistä täydellisyyttä edustava mezzosopraano Olga Borodina, orkesterin ja kuoron tehdessä parhaansa täydellisyyteen pyrkivän kapellimestari Hannu Linnun johdolla. Hillborgin teos soi juuri kuten piti, Juha Alan ja Kari Nikkasen taituroidessa kiinalaisoboeilla lavan molemmin puolin sijaitsevilta parvekkeilta.
Oli päivänselvää, että mahdoton oli pitänyt tehdä mahdolliseksi, tälläkin kertaa.
lauantai 22. toukokuuta 2010
Ohjelmasuunnittelun voima
Viime torstaina istuin Tampere-talon Isossa salissa yhdessä illan kapellimestarin Paul Watkinsin agentin kanssa. Ihailimme Daniel Hopen huikean taiturillista ja äärimmäisen koskettavaa tulkintaa Benjamin Brittenin viulukonsertosta. - ”Meille briteille tämä konsertto on jotenkin vaikea ja sen sijoittaminen ohjelmistoihin tuntuu edelleenkin hankalalta”, harmitteli Thomas-ystäväni.
Anteeksi kuinka? Britten vaikeaa?
Tamperelaisyleisö otti teoksen poikkeuksellisen lämpimästi vastaan. Ehkä se koki siinä itseni tavoin jotakin tutun sibeliaanista, tummia sävyjä, syvyyttä ja aitoutta.
Maailman konserttisaleja työkseen koluava agentti ilahtui kuullessaan Tampereella toisenkin maanmiehensä teoksen, Mark-Anthony Turnagen rokkaavan Scherzoidin, jota Britteniäkin harvemmin soitetaan kotimaassa. Kumma juttu sinänsä, sillä Turnage on ikäpolvensa arvostetuimpia säveltäjiä maailmassa.
Saatoin ylpeänä kertoa, että Tampereella kyllä voi Turnagea kuulla silloin tällöin ja että olemme jopa tilanneet säveltäjältä sellokonserton parin vuoden päähän. Hauska sattuma oli sekin, että teoksen tulisi kantaesittämään juuri saman illan kapellimestarimme, loistavana sellistinä tunnettu Paul Watkins.
Istuin puolestani viikko sitten Lontoon South Bank Centerissä kuulemassa mainion Philharmonia Orchestran konserttia. Orkesterihan on viime aikoina ollut esillä siksi, että Esa-Pekka Salonen siirtyi sen taiteelliseksi johtajaksi jätettyään Los Angelesin.
Konsertin johti meilläkin taannoin vieraillut Alexander Lazarev. Solistina oli Nikolai Luganski, jonka tamperelaiset muistavat loisteliaasta Tshaikovskin pianokonserton tulkinnasta muutaman vuoden takaa. Tuttuja olivat miehet, mutta tuttua oli myös ohjelma: Tshaikovskin Jousiserenadi, Rahmaninovin Paganini-muunnelmat, Shostakovitshin kuudes sinfonia.
Pelkästään venäläisistä perusklassikoista koostunut ohjelma lienee ollut osa jotakin teemallista konserttisarjaa, ja orkesterin koko ohjelmistossa varmaan on runsaasti haasteellisempiakin konserttikokonaisuuksia.
En voinut kuitenkaan olla vertaamatta suomalaista ja brittiläistä konserttitraditiota sekä pohdiskelematta innovatiivisen ohjelmasuunnittelun merkitystä.
Miten hienosti Turnagen kirpeä ja rytminen teos johdattelikaan Brittenin konserton henkistyneeseen maailmaan, ja miten tuoreena kuuloelämyksenä konsertin päätteeksi soitettu Brahmsin 1. sinfonia avautui alkupuolen teosten jälkeen.
Yleisö on tämän elämyksen mielestäni ansainnut, aivan kuin se on ansainnut parhaat mahdolliset kapellimestari- ja solistivieraat.
Kun konsertti toimii, inspiroituvat myös kuulijat. Pian konsertin jälkeen sain seuraavanlaisen viestin: ”Daniel Hope soitti suoraan sieluun. Hän oli kuin ilmielävä Marc Shagallin taulujen viulunsoittaja, joka soittaa katoilla, lentää taivaalla ja saa kuulijansakin leijumaan.”
Anteeksi kuinka? Britten vaikeaa?
Tamperelaisyleisö otti teoksen poikkeuksellisen lämpimästi vastaan. Ehkä se koki siinä itseni tavoin jotakin tutun sibeliaanista, tummia sävyjä, syvyyttä ja aitoutta.
Maailman konserttisaleja työkseen koluava agentti ilahtui kuullessaan Tampereella toisenkin maanmiehensä teoksen, Mark-Anthony Turnagen rokkaavan Scherzoidin, jota Britteniäkin harvemmin soitetaan kotimaassa. Kumma juttu sinänsä, sillä Turnage on ikäpolvensa arvostetuimpia säveltäjiä maailmassa.
Saatoin ylpeänä kertoa, että Tampereella kyllä voi Turnagea kuulla silloin tällöin ja että olemme jopa tilanneet säveltäjältä sellokonserton parin vuoden päähän. Hauska sattuma oli sekin, että teoksen tulisi kantaesittämään juuri saman illan kapellimestarimme, loistavana sellistinä tunnettu Paul Watkins.
Istuin puolestani viikko sitten Lontoon South Bank Centerissä kuulemassa mainion Philharmonia Orchestran konserttia. Orkesterihan on viime aikoina ollut esillä siksi, että Esa-Pekka Salonen siirtyi sen taiteelliseksi johtajaksi jätettyään Los Angelesin.
Konsertin johti meilläkin taannoin vieraillut Alexander Lazarev. Solistina oli Nikolai Luganski, jonka tamperelaiset muistavat loisteliaasta Tshaikovskin pianokonserton tulkinnasta muutaman vuoden takaa. Tuttuja olivat miehet, mutta tuttua oli myös ohjelma: Tshaikovskin Jousiserenadi, Rahmaninovin Paganini-muunnelmat, Shostakovitshin kuudes sinfonia.
Pelkästään venäläisistä perusklassikoista koostunut ohjelma lienee ollut osa jotakin teemallista konserttisarjaa, ja orkesterin koko ohjelmistossa varmaan on runsaasti haasteellisempiakin konserttikokonaisuuksia.
En voinut kuitenkaan olla vertaamatta suomalaista ja brittiläistä konserttitraditiota sekä pohdiskelematta innovatiivisen ohjelmasuunnittelun merkitystä.
Miten hienosti Turnagen kirpeä ja rytminen teos johdattelikaan Brittenin konserton henkistyneeseen maailmaan, ja miten tuoreena kuuloelämyksenä konsertin päätteeksi soitettu Brahmsin 1. sinfonia avautui alkupuolen teosten jälkeen.
Yleisö on tämän elämyksen mielestäni ansainnut, aivan kuin se on ansainnut parhaat mahdolliset kapellimestari- ja solistivieraat.
Kun konsertti toimii, inspiroituvat myös kuulijat. Pian konsertin jälkeen sain seuraavanlaisen viestin: ”Daniel Hope soitti suoraan sieluun. Hän oli kuin ilmielävä Marc Shagallin taulujen viulunsoittaja, joka soittaa katoilla, lentää taivaalla ja saa kuulijansakin leijumaan.”
tiistai 11. toukokuuta 2010
Tšaikovski ja tuottavuus
Viime aikoina olen joutunut pohtimaan taidelaitoksen tuottavuutta. Joku veitikka on myös keksinyt, että osana ensi syksyn tulopoliittista ratkaisua pitäisi muusikoiden järjestelyvarat jakaa tuloksellisuuden mukaan.
Mittareita ei kuitenkaan ole olemassa. On siis yritettävä itse.
Voisiko tuloksellisin muusikko olla se joka konsertissa soittaa eniten ja nopeimmin ääniä? Ykkösviulistit saattaisivat tässä tapauksessa olla vahvoilla. Jos desibelimittarin annettaisiin määrätä, löytyisivät tuloksen tekijät helposti vaski- ja lyömäsoittajien rivistöistä.
Vai pitäisikö huomioida ne, joilla on itkettävimmät soolot ja siirtääkin katse yleisöön? Kausikorttilaisten paikoilla voisi olla sykemittari valmiina sekä erityinen sensori mittaamassa mahdollisia kyyneleitä.
Mikään näistä ei vain tunnu kovin oikeudenmukaiselta, sillä muusikothan eivät ole millään lailla voineet vaikuttaa siihen mitä säveltäjä on keksinyt heille kirjoittaa.
On siis pureuduttava todellisiin vaativuustekijöihin ja tarkasteltava eri instrumenttien soittajille asettamia haasteita. Osana sitä voitaisiin myös mitata miten kauan ennen harjoituksen tai konsertin alkua on kunkin tartuttava soittimeensa virittämistä varten tai hyvää ääntä tuottaakseen.
Mutta tässäkin tulee seinä vastaan. Jokaisen orkesterimuusikon oma soitin on hänen mielestään se kaikkein vaikein. Lyömäsoittajien kohdalla on huomioitava myös soitinvalikoiman laajuus. Ovathan perinteisesti lyömäsoittimia kaikki joita ”muut eivät osaa tai kehtaa soittaa”.
Ergonomiankin perusteella voisi pisteyttää soittimia. Kenellä on mahdottomimmat soittoasennot. Missä alkavat korvat ensimmäisenä tinnittää. Sadan hengen orkesterista löytyisi nopeasti satakunta hyvää ehdokasta.
Orkesterin kollektiivinen tuottavuus on sekin vaikeasti mitattavissa, kun kyseessä ei ole kappaletavara tai palvelu joka päivästä päivään toistuu aina samanlaisena.
Jokaisessa konsertissa on eri ohjelma, eri solisti, kapellimestari ja yleisö. Jokainen vuorovaikutustilanne yleisön kanssa on erilainen. Aplodien määrään voi vaikuttaa paitsi esityksen onnistuminen, myös solistin kuuluisuus ja oletettu erinomaisuus tai kapellimestarin hurmaava kekkalointi lavalla.
Miten lie säveltäjien tuottavuuden laita?
Viime perjantaina oli Tampere-talossa mahdollisuus vertailla säveltaidetuotteita kolmelta eri vuosisadalta, kun ohjelmassa oli Mozartin Haffner-sinfonia, Schnittken pianokonsertto nro 1 sekä Tšaikovskin neljäs sinfonia.
Yritykset arvioida säveltäjän tuottavuutta johtavat vähintään yhtä absurdeihin johtopäätöksiin kuin muusikoiden tai taidelaitosten kohdalla.
Yksikään viime perjantain mestariteoksista ei syntynyt tuottavuusohjelman tai luovuusyliopiston ansiosta, vaan elämässään monenlaisia uhrauksia tehneen lahjakkaan taiteilijan työn tuloksena. Taiteen tekeminen on hyvin henkilökohtainen asia, eikä nerouden tai intohimon tuotoksia voi kuvata minkäänlaisilla laatumittareilla.
Joten eikö nyt olisi aika haudata tämä tuottavuushömpötys ainakin sinfoniaorkestereiden osalta. Sen sijasta voisimme vakuuttua siitä, että taidelaitostemme laatu ja määrä sinänsä kertoo menestyvästä ja tuloksellisesta Suomesta maailmalle ja markkinoille. Lisätessään ihmisten hyvinvointia ja elämänhallintaa taide lisää samalla kokonaisen kansakunnan tuottavuutta.
Mittareita ei kuitenkaan ole olemassa. On siis yritettävä itse.
Voisiko tuloksellisin muusikko olla se joka konsertissa soittaa eniten ja nopeimmin ääniä? Ykkösviulistit saattaisivat tässä tapauksessa olla vahvoilla. Jos desibelimittarin annettaisiin määrätä, löytyisivät tuloksen tekijät helposti vaski- ja lyömäsoittajien rivistöistä.
Vai pitäisikö huomioida ne, joilla on itkettävimmät soolot ja siirtääkin katse yleisöön? Kausikorttilaisten paikoilla voisi olla sykemittari valmiina sekä erityinen sensori mittaamassa mahdollisia kyyneleitä.
Mikään näistä ei vain tunnu kovin oikeudenmukaiselta, sillä muusikothan eivät ole millään lailla voineet vaikuttaa siihen mitä säveltäjä on keksinyt heille kirjoittaa.
On siis pureuduttava todellisiin vaativuustekijöihin ja tarkasteltava eri instrumenttien soittajille asettamia haasteita. Osana sitä voitaisiin myös mitata miten kauan ennen harjoituksen tai konsertin alkua on kunkin tartuttava soittimeensa virittämistä varten tai hyvää ääntä tuottaakseen.
Mutta tässäkin tulee seinä vastaan. Jokaisen orkesterimuusikon oma soitin on hänen mielestään se kaikkein vaikein. Lyömäsoittajien kohdalla on huomioitava myös soitinvalikoiman laajuus. Ovathan perinteisesti lyömäsoittimia kaikki joita ”muut eivät osaa tai kehtaa soittaa”.
Ergonomiankin perusteella voisi pisteyttää soittimia. Kenellä on mahdottomimmat soittoasennot. Missä alkavat korvat ensimmäisenä tinnittää. Sadan hengen orkesterista löytyisi nopeasti satakunta hyvää ehdokasta.
Orkesterin kollektiivinen tuottavuus on sekin vaikeasti mitattavissa, kun kyseessä ei ole kappaletavara tai palvelu joka päivästä päivään toistuu aina samanlaisena.
Jokaisessa konsertissa on eri ohjelma, eri solisti, kapellimestari ja yleisö. Jokainen vuorovaikutustilanne yleisön kanssa on erilainen. Aplodien määrään voi vaikuttaa paitsi esityksen onnistuminen, myös solistin kuuluisuus ja oletettu erinomaisuus tai kapellimestarin hurmaava kekkalointi lavalla.
Miten lie säveltäjien tuottavuuden laita?
Viime perjantaina oli Tampere-talossa mahdollisuus vertailla säveltaidetuotteita kolmelta eri vuosisadalta, kun ohjelmassa oli Mozartin Haffner-sinfonia, Schnittken pianokonsertto nro 1 sekä Tšaikovskin neljäs sinfonia.
Yritykset arvioida säveltäjän tuottavuutta johtavat vähintään yhtä absurdeihin johtopäätöksiin kuin muusikoiden tai taidelaitosten kohdalla.
Yksikään viime perjantain mestariteoksista ei syntynyt tuottavuusohjelman tai luovuusyliopiston ansiosta, vaan elämässään monenlaisia uhrauksia tehneen lahjakkaan taiteilijan työn tuloksena. Taiteen tekeminen on hyvin henkilökohtainen asia, eikä nerouden tai intohimon tuotoksia voi kuvata minkäänlaisilla laatumittareilla.
Joten eikö nyt olisi aika haudata tämä tuottavuushömpötys ainakin sinfoniaorkestereiden osalta. Sen sijasta voisimme vakuuttua siitä, että taidelaitostemme laatu ja määrä sinänsä kertoo menestyvästä ja tuloksellisesta Suomesta maailmalle ja markkinoille. Lisätessään ihmisten hyvinvointia ja elämänhallintaa taide lisää samalla kokonaisen kansakunnan tuottavuutta.
maanantai 26. huhtikuuta 2010
Koesoittoja
Viikko sitten etsittiin orkesteriin uusia soittajia.
Koesoittojen sihteerinä toimiminen on mielenkiintoista puuhaa, erityisesti kun kyseessä jokin itselle tuntemattomampi soitin. Kun raati pui hakijoiden teknisiä ja tulkinnallisia ominaisuuksia, oppii soittimista ja soittotavoista paljon. Usein jaamme työn apulaisintendentti Eija Oravuon kanssa
Maanantaina kisasivat lyömäsoittajat varaäänenjohtajan paikasta. En voinut taaskaan olla hämmästelemättä miten monen erilaisen soittimen erinomaista hallintaa lyöjiltä edellytetään.
Tiistain koesoitossa haettiin 1-viulun varaäänenjohtajaa. Yhdentoista paikalle saapuneen hakijan joukossa oli viisi omaa soittajaa.
Sihteereillä piti kiirettä muiden töiden ja velvollisuuksien välissä. Suunnitelmana oli vaihtaa Eijan kanssa vuoroa ensimmäisen ja toisen soittokierroksen välissä.
Ensimmäisellä kierroksella hakijat soittivat sermin takana, ja sihteerit pitivät yhteyttä tekstiviestein seuraavasti:
”Hei, pidätkö minut ajan tasalla koesoiton etenemisessä. Lähden juuri ajamaan Hämeenpuistosta Kalevaa kohti. Eija”
”Viides hakija aloitti juuri. Kuudennen jälkeen nopea äänestys, minkä jälkeen vielä viisi. Maritta”
”OK. Kiitos. Matkalla jo takaisin. Eija”
”Kolme jäljellä. M”
”OK. Valmiudessa ollaan. E”
”Jos sulla on koneella koesoiton perustiedot raateineen, niin oo kiltti ja mailaa mulle pöytäkirjan pohjaksi. Ehdin ainakin aloittaa sitä ennen kuin pitää mennä. M”
”(Toimiston yhteisellä) T-asemallla on koesoittokansio. Siellä ko. koesoiton raati ja hakijalistat. E”
”Hienoa. Sieltäpä sitten. On muuten aika korkeatasoinen koesoitto. Tulee enemmän jatkoon menijöitä kuin karsittavia. Lähes loisteliastakin soittoa joukossa. Mutta tämähän on toisaalta vasta konserttokierros. M”
”Viimeinen aloitti nyt. Menee noin 6 minuuttia. Sitten äänestykset ja paussi. M”
”Merci! E”
”Por Favor. Tää nro 11 on ihan sairaan hyvä. M”
Sihteerit vaihtavat vuoroa, ja viimeiset viestit vaihdetaan.
”Pöytis siellä T-asemalla täydennystä varten. Nyt menossa (kotiin koiraa juoksuttamaan). M”
”OK. Hyvät lenkit Pyryn kera. E”
Koesoiton voittaja oli oma viulistimme Liina Nuora-Loijas, hakija numero 11.
Koesoittojen sihteerinä toimiminen on mielenkiintoista puuhaa, erityisesti kun kyseessä jokin itselle tuntemattomampi soitin. Kun raati pui hakijoiden teknisiä ja tulkinnallisia ominaisuuksia, oppii soittimista ja soittotavoista paljon. Usein jaamme työn apulaisintendentti Eija Oravuon kanssa
Maanantaina kisasivat lyömäsoittajat varaäänenjohtajan paikasta. En voinut taaskaan olla hämmästelemättä miten monen erilaisen soittimen erinomaista hallintaa lyöjiltä edellytetään.
Tiistain koesoitossa haettiin 1-viulun varaäänenjohtajaa. Yhdentoista paikalle saapuneen hakijan joukossa oli viisi omaa soittajaa.
Sihteereillä piti kiirettä muiden töiden ja velvollisuuksien välissä. Suunnitelmana oli vaihtaa Eijan kanssa vuoroa ensimmäisen ja toisen soittokierroksen välissä.
Ensimmäisellä kierroksella hakijat soittivat sermin takana, ja sihteerit pitivät yhteyttä tekstiviestein seuraavasti:
”Hei, pidätkö minut ajan tasalla koesoiton etenemisessä. Lähden juuri ajamaan Hämeenpuistosta Kalevaa kohti. Eija”
”Viides hakija aloitti juuri. Kuudennen jälkeen nopea äänestys, minkä jälkeen vielä viisi. Maritta”
”OK. Kiitos. Matkalla jo takaisin. Eija”
”Kolme jäljellä. M”
”OK. Valmiudessa ollaan. E”
”Jos sulla on koneella koesoiton perustiedot raateineen, niin oo kiltti ja mailaa mulle pöytäkirjan pohjaksi. Ehdin ainakin aloittaa sitä ennen kuin pitää mennä. M”
”(Toimiston yhteisellä) T-asemallla on koesoittokansio. Siellä ko. koesoiton raati ja hakijalistat. E”
”Hienoa. Sieltäpä sitten. On muuten aika korkeatasoinen koesoitto. Tulee enemmän jatkoon menijöitä kuin karsittavia. Lähes loisteliastakin soittoa joukossa. Mutta tämähän on toisaalta vasta konserttokierros. M”
”Viimeinen aloitti nyt. Menee noin 6 minuuttia. Sitten äänestykset ja paussi. M”
”Merci! E”
”Por Favor. Tää nro 11 on ihan sairaan hyvä. M”
Sihteerit vaihtavat vuoroa, ja viimeiset viestit vaihdetaan.
”Pöytis siellä T-asemalla täydennystä varten. Nyt menossa (kotiin koiraa juoksuttamaan). M”
”OK. Hyvät lenkit Pyryn kera. E”
Koesoiton voittaja oli oma viulistimme Liina Nuora-Loijas, hakija numero 11.
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Palaneita helmoja, tuhkaa taivaalla
Ennen viime viikkoa en koskaan kuvitellut, että joutuisimme jonakin päivänä panemaan täytäntöön sen uskomattomalta kuulostavan sopimuskohdan, jonka mukaan taiteilijan esiintymisen voi estää vain sota, maanjäristys tai tulivuorenpurkaus.
Edelliset konserttiviikot olivat sujuneet kuin tanssi - tai ainakin melkein. Okko Kamun johtamassa konsertissa kaksi viikkoa sitten tuntui kaikki olevan kohdallaan. Olihan tiedossa mm. Brahmsin sinfonia sekä Nystroemin laulusarja Sånger vid Havet suurenmoisen ruotsalaismezzon Katarina Karnéuksen laulamana.
Konserttipäivänä Katarina soitti kännykkääni vähän kello neljän jälkeen iltapäivällä. - ”Maritta, on tapahtunut katastrofi. Poltin silitysraudalla suuren reiän pukuuni. Nyt ei ole esiintymisasua.”
Neuvoin nopeasti muutaman liikkeen, josta kannattaisi lähteä etsiskelemään iltapukuja, ja Katarina säntäsi matkaan 11-vuotias poikansa avustajanaan. Vähän kuuden jälkeen sain tekstiviestin puhelimeen: ”Found it!” Eikä yleisöllä ollut aavistustakaan merensinisen silkkipuvun epätavallisesta tiestä Tampere-talon lavalle.
Biennale-konsertin tanssisolisti Virpi Pahkinen puolestaan ehti tuhkapilven vuoksi Tampereelle vasta myöhään torstai-iltana, sillä koneet jo myöhästelivät.
Hän ehti juuri käydä koreografiansa läpi Tampere-talon lavalla. Valosuunnittelu täydentyi siten, että viikon tuottaja, kollegani Eija Oravuo siirtyili suunnitelman mukaan paikasta toiseen Virpin liehuvat esiintymisasut yllään. Näin saatiin oikeat sävyt sekä hehkuvan oranssille että hopeanharmaalle vaatteelle.
Eija myös mahdollisti valojen toteutumisen itse konsertin aikana istumalla valotarkkaamossa partituuri edessään ja antamalla iskuja valomiehelle. Ei mikään helppo tehtävä, sillä varsinkin Jukka Tiensuun ”Soma” vilahtaa ohitse melko nopeasti.
Perjantain aikana tulivuoriongelma alkoi vakavoitua. Kapellimestari Josep Caballé-Domenechin piti lentää maanantaina Madridista ja klarinettisolisti Michael Collinsin keskiviikkona Lontoosta. Tarvittiin pikainen varasuunnitelma.
Sattumalta vapaana ollut Ari Rasilainen lupasi olla käytettävissä, jos espanjalaisemme ei pääse tulemaan. Partituurit olin jättänyt hänelle Tampere-talon puhelinvaihteeseen perjantai-iltana, konsertin jälkeen.
Sinfoniaorkesterit ry:n kalenteri osoittautui jälleen kullan arvoiseksi. Sieltä kävi mm. ilmi, että Eero Heinonen soittaa muutamaa päivää aiemmin Mozartin konserton nro 13 Kokkolassa. Ja mikä onni, hänkin olisi käytettävissä.
Konserttiviikon maanantaina oli orkesteri ja lipputoimisto informoitu, oikeat nuotit kaivettu esiin ja tiedote lähdössä maailmalle. Muutokset käsiohjelmaan, lehti-ilmoituksiin, nettisivuille jne. teettivät työtä orkesterin pienellä markkinointiosastolla. Oli onnekasta sattumaa, että juuri seuraava viikko oli jouduttu jättämään säästöviikoksi ilman konserttia.
Monella eurooppalaisella taiteilijalla oli tuon viikon aikana voittoisa ”tuhkakeikka”, ja yleisöt saivat toinen toistaan hienompia yllätysesiintyjiä.
Meitähän eivät lannista tulivuoretkaan.
Edelliset konserttiviikot olivat sujuneet kuin tanssi - tai ainakin melkein. Okko Kamun johtamassa konsertissa kaksi viikkoa sitten tuntui kaikki olevan kohdallaan. Olihan tiedossa mm. Brahmsin sinfonia sekä Nystroemin laulusarja Sånger vid Havet suurenmoisen ruotsalaismezzon Katarina Karnéuksen laulamana.
Konserttipäivänä Katarina soitti kännykkääni vähän kello neljän jälkeen iltapäivällä. - ”Maritta, on tapahtunut katastrofi. Poltin silitysraudalla suuren reiän pukuuni. Nyt ei ole esiintymisasua.”
Neuvoin nopeasti muutaman liikkeen, josta kannattaisi lähteä etsiskelemään iltapukuja, ja Katarina säntäsi matkaan 11-vuotias poikansa avustajanaan. Vähän kuuden jälkeen sain tekstiviestin puhelimeen: ”Found it!” Eikä yleisöllä ollut aavistustakaan merensinisen silkkipuvun epätavallisesta tiestä Tampere-talon lavalle.
Biennale-konsertin tanssisolisti Virpi Pahkinen puolestaan ehti tuhkapilven vuoksi Tampereelle vasta myöhään torstai-iltana, sillä koneet jo myöhästelivät.
Hän ehti juuri käydä koreografiansa läpi Tampere-talon lavalla. Valosuunnittelu täydentyi siten, että viikon tuottaja, kollegani Eija Oravuo siirtyili suunnitelman mukaan paikasta toiseen Virpin liehuvat esiintymisasut yllään. Näin saatiin oikeat sävyt sekä hehkuvan oranssille että hopeanharmaalle vaatteelle.
Eija myös mahdollisti valojen toteutumisen itse konsertin aikana istumalla valotarkkaamossa partituuri edessään ja antamalla iskuja valomiehelle. Ei mikään helppo tehtävä, sillä varsinkin Jukka Tiensuun ”Soma” vilahtaa ohitse melko nopeasti.
Perjantain aikana tulivuoriongelma alkoi vakavoitua. Kapellimestari Josep Caballé-Domenechin piti lentää maanantaina Madridista ja klarinettisolisti Michael Collinsin keskiviikkona Lontoosta. Tarvittiin pikainen varasuunnitelma.
Sattumalta vapaana ollut Ari Rasilainen lupasi olla käytettävissä, jos espanjalaisemme ei pääse tulemaan. Partituurit olin jättänyt hänelle Tampere-talon puhelinvaihteeseen perjantai-iltana, konsertin jälkeen.
Sinfoniaorkesterit ry:n kalenteri osoittautui jälleen kullan arvoiseksi. Sieltä kävi mm. ilmi, että Eero Heinonen soittaa muutamaa päivää aiemmin Mozartin konserton nro 13 Kokkolassa. Ja mikä onni, hänkin olisi käytettävissä.
Konserttiviikon maanantaina oli orkesteri ja lipputoimisto informoitu, oikeat nuotit kaivettu esiin ja tiedote lähdössä maailmalle. Muutokset käsiohjelmaan, lehti-ilmoituksiin, nettisivuille jne. teettivät työtä orkesterin pienellä markkinointiosastolla. Oli onnekasta sattumaa, että juuri seuraava viikko oli jouduttu jättämään säästöviikoksi ilman konserttia.
Monella eurooppalaisella taiteilijalla oli tuon viikon aikana voittoisa ”tuhkakeikka”, ja yleisöt saivat toinen toistaan hienompia yllätysesiintyjiä.
Meitähän eivät lannista tulivuoretkaan.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Laulun voimaa
”Käy yrttitarhasta polku, se Golgatalle vie.” Ensimmäisiä lapsuudenmuistojani on äidinäiti laulamassa vanhaa pääsiäisvirttä ja polkemassa singeriään laulun tahdissa.
Molemmat mummoni lauloivat. Viipurilaisen evakkomummon repertuaarin kuuluivat kaihoisat kansanlaulut, ja erityisesti kaikki Karjalaan liittyvä. Nokialaisen mummoni suuri suku oli erikoistunut isänmaallishenkisiin työväenlauluihin. ”Seiso vankkana suomalainen” oli sen tunnuslaulu.
Virsien laulaminen oli molempien mummojen yhteistä perinnettä.
Nokian suvulla oli erikoinen tapa kerääntyä täysiä vuosia täyttävän jäsenensä ikkunan alle laulamaan keskiyön hetkellä. Laulettiin ”seiso vankkana” sekä pari muuta laulua, ja sen jälkeen poistuttiin yhtä hiljaa kuin oli tultukin. Päivänsankarin kuului vain avata ikkuna ja kiittää onnittelusta.
Jokin aika sitten ihmettelin äidilleni, millä keinoin nokialainen laulusakki tuli keskellä yötä Tampereen Petsamoon, kun kenelläkään ei ollut autoa. - No, nehän vuokrasivat bussin jos matka oli pitempi, kuului vastaus.
Hiljaisessa yössä uljaana kajahtava laulu jäi lapsena mieleeni ihmeellisenä kokemuksena.
Olen vakuuttunut siitä, että parasta mitä isoäidit voivat tarjota lapsenlapsilleen on laulu. Ja hienoin yhteisöllinen musiikkikokemus lienee suuri kuoroteos täydelle salille kansalliseen tai kirkolliseen juhlaan liittyen.
Kiirastorstaina kuultiin Tampereella Beethovenin Missa Solemnis Hannu Linnun johtamana.
Viikko sisälsi taas jännitystekijöitä, sillä molemmat naissolistit, Gunnel Boman ja Anneli Peebo, onnistuivat sairastumaan. Koska pääsiäisviikko tunnetusti työllistää laulajat kaikkialla, seurasi peruutuksista muutama piinallinen päivä ennen kuin päästiin ratkaisuun.
Pelastus tuli tällä kertaa pohjoismaista, kun ruotsalainen Kristina Hansson sattui olemaan vapaana ja Tuija Knihtilällä oli muutama välipäivä Oslon oopperassa. Miessolisteina taituroivat Tuomas Katajala ja Simon Bailey.
Lisävärinsä esitykseen toi Tampereen Filharmonisen kuoron ystävyyskuoro Friedrich Spee -kuoro Saksasta. Vaativa kuoro-osuus hoitui lopulta tyylikkäästi tuplakuoron voimin.
Kuten aina pääsiäisen ajan konserteissa, oli tunnelma salissa tälläkin kertaa käsin kosketeltava. Kokonainen konsertillinen laulun iloa ja voimaa näytti menevän suoraan kuulijoiden sydämiin.
Yksi asia vain jäi itseäni askarruttamaan. Eräs saksalaiskuoron jäsenistä oli tuonut omalta viinitilaltaan autolastillisen punaviiniä, jonka laadusta hän oli erityisen ylpeä. Viininviljelyn ohella mies toimi myös oman kaupunkinsa pormestarina.
Suunnitelmana oli tarjota maljat koko esiintyjäjoukolle Tampere-talossa konsertin jälkeen. Mutta voi! Suomalaiset säädökset eivät sallineetkaan ulkopuolisten järjestämää anniskelua talossa.
Mitä viineille tapahtui? Joutuiko pormestari viemään lastin takaisin Saksaan? Saivatko tamperelaiset edes maistiaisia? Vai nauttiko Friedrich Spee -kuoro kenties paluumatkallaan kaiken?
Molemmat mummoni lauloivat. Viipurilaisen evakkomummon repertuaarin kuuluivat kaihoisat kansanlaulut, ja erityisesti kaikki Karjalaan liittyvä. Nokialaisen mummoni suuri suku oli erikoistunut isänmaallishenkisiin työväenlauluihin. ”Seiso vankkana suomalainen” oli sen tunnuslaulu.
Virsien laulaminen oli molempien mummojen yhteistä perinnettä.
Nokian suvulla oli erikoinen tapa kerääntyä täysiä vuosia täyttävän jäsenensä ikkunan alle laulamaan keskiyön hetkellä. Laulettiin ”seiso vankkana” sekä pari muuta laulua, ja sen jälkeen poistuttiin yhtä hiljaa kuin oli tultukin. Päivänsankarin kuului vain avata ikkuna ja kiittää onnittelusta.
Jokin aika sitten ihmettelin äidilleni, millä keinoin nokialainen laulusakki tuli keskellä yötä Tampereen Petsamoon, kun kenelläkään ei ollut autoa. - No, nehän vuokrasivat bussin jos matka oli pitempi, kuului vastaus.
Hiljaisessa yössä uljaana kajahtava laulu jäi lapsena mieleeni ihmeellisenä kokemuksena.
Olen vakuuttunut siitä, että parasta mitä isoäidit voivat tarjota lapsenlapsilleen on laulu. Ja hienoin yhteisöllinen musiikkikokemus lienee suuri kuoroteos täydelle salille kansalliseen tai kirkolliseen juhlaan liittyen.
Kiirastorstaina kuultiin Tampereella Beethovenin Missa Solemnis Hannu Linnun johtamana.
Viikko sisälsi taas jännitystekijöitä, sillä molemmat naissolistit, Gunnel Boman ja Anneli Peebo, onnistuivat sairastumaan. Koska pääsiäisviikko tunnetusti työllistää laulajat kaikkialla, seurasi peruutuksista muutama piinallinen päivä ennen kuin päästiin ratkaisuun.
Pelastus tuli tällä kertaa pohjoismaista, kun ruotsalainen Kristina Hansson sattui olemaan vapaana ja Tuija Knihtilällä oli muutama välipäivä Oslon oopperassa. Miessolisteina taituroivat Tuomas Katajala ja Simon Bailey.
Lisävärinsä esitykseen toi Tampereen Filharmonisen kuoron ystävyyskuoro Friedrich Spee -kuoro Saksasta. Vaativa kuoro-osuus hoitui lopulta tyylikkäästi tuplakuoron voimin.
Kuten aina pääsiäisen ajan konserteissa, oli tunnelma salissa tälläkin kertaa käsin kosketeltava. Kokonainen konsertillinen laulun iloa ja voimaa näytti menevän suoraan kuulijoiden sydämiin.
Yksi asia vain jäi itseäni askarruttamaan. Eräs saksalaiskuoron jäsenistä oli tuonut omalta viinitilaltaan autolastillisen punaviiniä, jonka laadusta hän oli erityisen ylpeä. Viininviljelyn ohella mies toimi myös oman kaupunkinsa pormestarina.
Suunnitelmana oli tarjota maljat koko esiintyjäjoukolle Tampere-talossa konsertin jälkeen. Mutta voi! Suomalaiset säädökset eivät sallineetkaan ulkopuolisten järjestämää anniskelua talossa.
Mitä viineille tapahtui? Joutuiko pormestari viemään lastin takaisin Saksaan? Saivatko tamperelaiset edes maistiaisia? Vai nauttiko Friedrich Spee -kuoro kenties paluumatkallaan kaiken?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)