Asiakkaana Avery Fischer Hallissa

Paras tapa arvioida oman organisaation palvelua on verrata sitä muuhun vastaavaan.

Muutama päivä sitten asettauduin New Yorkin filharmonikkojen asiakkaaksi. Astuin Lincoln Centerin kulttuuripyhättöön kuuluvan Avery Fischer Hallin ovesta ajatuksenani: palvelkaa minua, palvelukulttuurin kehdossa kun kerran ollaan.

Jo helmikuussa olin ostanut lipun netistä. Ostaminen oli helppoa. Vahvistus sähköpostitse tuli saman tien, samoin voucher jolla saisin varsinaisen lipun paikan päällä.

Konsertti oli suomalaisittain kiinnostava, sillä alkuteoksena oli filharmonikkojen tuoreen nimikkosäveltäjän, Magnus Lindbergin teos Arena. Sibelius-viulukilpailun voittaja Lisa Batiashvili soittaisi Sibeliuksen konserton ja lopuksi kuultaisiin Brahmsin 2. sinfonia. Kapellimestarina toimi Alan Gilbert, joka oli vastikään aloittanut työnsä Lorin Maazelin seuraajana.

Orkesterin nettisivuilla mainittiin konsertin esittelytilaisuus, johon ehdottomasti halusin mennä.

Lipputoimisto oli näkyvällä paikalla pääovea vastapäätä. Lippuluukkuja oli useita ja jonoa varten oli aidatut reitit kuten lentokentillä. Jonoja ei kuitenkaan ollut, sillä konsertin alkuun oli vielä kaksi tuntia.

Lippuni oli kirjekuoressa odottamassa. Nyt vain etsiskelemään keskustelutilaisuuden paikkaa. Olisi parasta olla hyvissä ajoin paikalla.

Lipputoimistoa vastapäätä olevan tiskin yllä luki INFO. Tiedustelin infohenkilöltä missähän olisi ennen konserttia järjestettävä esittelytilaisuus. Näytettyään hetken aikaa hölmistyneeltä hän tiedusteli vieressä pöytään nojaavilta henkilöiltä ”Do we have some pre concert talk today? Toiset pyörittelivät päätään. Tutkittiin hetken aikaa papereita ja todettiin: ”No pre concert talks today. Sorry madam.”

Voi harmin paikka. Olin niin kovasti odottanut näkeväni miten sellainen tilaisuus täällä järjestetään.

Lähdin kohti kahvilaa, mutta jo kolmen metrin päässä törmäsin kylttiin, jossa suurilla kirjaimilla kerrottiin ”Pre Concert Talkin” aika ja paikka. Lipuista ei ollut mainintaa, joten se olisi siis ilmainen.

Minulla olisi sopivasti tunti aikaa nauttia jotakin kahvilassa. Siis sinne.

Arvokkaan näköinen liituraitapukumies ohjasi minut samaan riviin kuuden muun yksinään istuvan naishenkilön kanssa. Tilasin pientä purtavaa ja juhlan kunniaksi lasin viiniä. Kun tarkemmin katsoin ympärilleni, näin kahvilassa kymmenittäin yksin istuvia rouvia, harmaat hiukset huolellisesti kiharrettuina. Joillakin oli keppi tai rollaattori tuolin vieressä. Keski-ikä oli 80:n paremmalla puolella. Nuorta väkeä ei näkynyt missään.

Näky sai mielikuvituksen liikkeelle. Oliko joku näistä naisista nähnyt lapsena Toscaninin tai Stravinskyn johtavan? Kenties Furtwänglerinkin? Olivatko he 50-60-luvuilla tuoneet lapsiaan Leonard Bernsteinin legendaarisiin lastenkonsertteihin? Jätin kysymättä vieressäni istuvalta sataa vuotta lähentelevältä rouvalta, sillä hänellä näytti olevan suuria vaikeuksia kuulla tarjoilijankin puhetta.

Aulaan virtasi yhä lisää vanhuksia, joukossa joku kepin kanssa kulkeva mieskin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään vanhustenkonsertti, vaan kaikille tarjolla oleva perjantai-iltapäivän konsertti, joka selvästikin oli tavoittanut oman yleisönsä. Näillä ihmisillä ei varmaankaan ollut mitään kiirettä siihen aikaan viikosta ja päivästä.

Käytyään ehkä New Yorkin filharmonikkojen konserteissa puoli vuosisataa tai kauemminkin he tulivat nyt vanhasta muistista, mukavasti päiväsaikaan. Todellisia faneja ennen kuin fanikulttuurista edes tiedettiin.

Liityin jonoon, joka kaikesta päätellen oli menossa kohti konsertin esittelytilaisuutta. Tarjosin ovella konserttilippuani, mutta portsari tahtoi toisenlaisen lipun juuri tähän nimenomaiseen tilaisuuteen, ”Haven´t got any. Where can I buy one?” Lippustoimistosta ehtisin vielä saada lipun.

Luukulla kuitenkin pyöriteltiin päätä: ”Sold out”. Voi tuhannen tulimmaista! Juuri tätä varten olin selvittänyt kaiken etukäteen ja tullut paikalle vaikka miten aikaisin.

Lähdin purkamaan kiukkua viereisen Metropolitan-oopperan myymälään, jossa ainakin voi kuulla oopperaa TV-ruudulta ja ihailla kauniita fanituotteita. En ostanut mitään. Otin sen sijaa valokuvia, sekä paljon lisää kuvia rakennusten edustalla sijaitsevasta gayshirin tavoin ilmaan kohoavasta suihkulähteestä. Virtaavan veden katseleminen rauhoitti mieltä.

Konsertti alkoi lopulta. Salissa oli ikäihmisten lisäksi jonkin verran muita turisteja sekä muutamia koululuokkia.

Olin viimeksi kuullut filharmonikkoja kaksi vuotta sitten. Silloin häikäistyin jousien samettisesta soinnista ja taiturillisista puhallinsooloista. Nyt orkesteri kuulosti vieläkin paremmalta. Lindbergin teos sai varmaankin säveltäjän kannalta unelmatoteutuksen. Heti teoksen päätyttyä yleisö aloitti innostuneen puheenporinan, ja Magnus ilmestyi itsekin lavalle kiittämään. ”This young man is a good composer”, nyökytteli iäkäs rouva vierelläni puolen vuosisadan konserttikokemuksella ja newyorkilaisyleisön asiantuntemuksella.

Batiasvilin Sibelius-tulkinta sai yleisön ponnahtamaan pystyyn. Konsertin päättyessä innostus oli niin valtavaa ja reagointi nopeaa, että bravo-huudot alkoivat jo kolmea tahtia ennen Brahmsin sinfonian päättymistä. Jähmeänä suomalaisena olisin mieluummin kuullut teoksen häiriöttä loppuun.

Palvelututkimukseni oli läpäissyt testin, sillä itse tuote ylitti laadullaan kaikki odotukseni. En enää jaksanut muistella alun töppäilyä ja sitä että asiakkaiden informointi oli (kenties säästösyitä?) ulkoistettu ystävällisille mutta täysin tietämättömille ystäväyhdistyksen rouville.

Seisoskelin vielä hetken Lincoln Centerin edustalla konsertin tunnelmia makustelemassa. Samassa näin Magnus Lindbergin harppovan suojatietä kadun ylitse. Säntäsin perään ja sain vielä välitettyä kiitokseni hänelle. Käteltyämme hillitysti jatkoimme vastakkaisiin suuntiin.

Suomalainen kohtaaminen amerikkalaisessa suurkaupungissa.