Vielä joku vuosi sitten saattoi kaupungin suurimman tavaratalon levyosastolta etsiä klassista musiikkia säveltäjän nimen perusteella.
Nyt ei klassisen musiikin osastoa ole lainkaan. CD-levyt on ahdettu taaimpaan nurkkaan, ja tilan ovat vieneet valtaviksi kasvaneet peli- ja DVD-osastot.
Silmäilen kuitenkin uteliaana ns. levyosastoa, joka näyttää enemmänkin Antti Tuiskun fanimyymälältä. Tuiskuja siellä ja tuiskuja täällä. Kas, löytyyhän jotakin muutakin. Paraatipaikalla seisovan hyllyrivistön jakavat Linda Lampenius, Susan Boyle sekä esiintyjä nimeltään KUOROSOTA. Jos Lampenius-levyn kannesta on turha etsiä sen musiikillista sisältöä, on Kuorosota-levyltä häivytetty jo kuorotkin.
Jostakin löytyy lopulta koristeellinen kolmen CD:n pakkaus nimeltään Chopin. Vieressä on Verdi, Vivaldi, ja jopa Rautavaara. Säveltäjä kelpaa levyhyllylle vain viimeiseen asti tuotteistettuna pakettina, jossa musiikillisen sisällön korvaa brändiksi kelpaava tuttu nimi. Kaikki tarpeeton on karsittu pois myyntiä haittaamasta. Turhia lisukkeita olisivat olleetkin nämä Frédéricit, Giuseppet tai Einojuhanit.
Etunimellisiäkin paketteja löytyy viereiseltä hyllyltä, jossa koreilevat kauniin punaisissa lahjapakkauksissaan tuotteet nimeltä Jorma Hynninen, Soile Isokoski ja Karita Mattila.
Levyfirma on vain jättänyt näiden tuotteistamisen ikävästi kesken. Kyllä lähistöltä pitäisi ehdottomasti löytyä ainakin Soile Isokoski -pehmoleluja, Jorma Hynninen -Tennis Champion Video Game sekä Karita Mattila -barbeja, joille voi alkuperäisen Tosca-rooliasun lisäksi ostaa joka vuosi uutuusrooliin liittyvän vaatetuksen.
Mutta ehkä jo ensi jouluna...
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
maanantai 13. joulukuuta 2010
Joutsenlammen rannalta Pitkäperjantain ihmeeseen
On aina jännittävää nähdä miten konsertti- ja kongressitalo yhtäkkiä muuttuu kuumeisesti hyöriväksi oopperataloksi. Lavasterekkaa seuraavat esiintymisasut ja muu rekvisiitta. Ison salin lava kuorokoppineen muuttuu orkesterimontuksi ja balettinäyttämöksi. Hienossa järjestyksessä telineissään roikkuvat joutsenten tylliunelmat ja prinssien kirjaillut samettipuvut tuovat talon käytäville uudenlaisen ilmeen.
Monikielinen tanssijajoukko ruokailee orkesterin ja muun henkilökunnan lisäksi talon kanttiinissa. Tanssijoiden annokset vain ovat isompia kuin muilla.
Joskus on mielenkiintoisempaa seurata harjoitusta kuin itse esitystä. Voi saada vilahduksen todellisuudesta ja havaita asioita, joita esitystä katsoessa ei tulisi mieleenkään.
Joutsenlammen kenraaliharjoitus paljasti, että joutsenet ja prinssit olivat kuin mikä tahansa hälisevä nuorisojoukko huppareissaan ja löysissä verkkahousuissaan. Vain baletinjohtajan komennoista seurannut äärimmäinen keskittyneisyys ja kurinalaisuus erotti heidät muista.
Kenraaliharjoituksessa tarkistettiin ryhmäkohtausten paikat ja siirtymiset muodostelmasta toiseen. Erityistä huomiota kiinnitettiin liikkeiden samanaikaisuuteen.
Jäin miettimään tätä joukkokohtausten ja samanaikaisen jalannoston vaikuttavuutta. Jotakin erityisen kohottavaahan on siinä, että musiikin pauhatessa suuri väkijoukko liikehtii pilkulleen yhtäaikaisesti. Sama tehokeino on tuttu niin vanhoista amerikkalaisista musikaaleista, kuin olympialaisten avajaisista tai pohjoiskorealaisista sotilasparaateistakin.
Baletti on taidemuotona kaukana kamarimusiikillisesta intiimiydestä, ja sen tarpeisiin ovat monet säveltäjät luoneet näyttävimmät teoksensa. Juuri musiikki onkin koko baletin perusta ja ydin. Mitään Joutsenlampea ei olisi, ellei meillä olisi kaikkia noita tuttuja kohtauksia soivassa muodossaan. Klassisen baletin taituruus, viehätys ja voima lähtee siitä, mitä säveltäjän päässä on liikkunut.
Sama koskee tietysti oopperaa. Oopperamusiikin suurenmoisuutta saatiin hämmästellä viimeksi pari viikkoa sitten, kun Hannu Lintu johti Tampere-talossa kokonaisen konsertillisen Wagneria, Matti Salmisen toimiessa solistina. Parsifalin ”Pitkäperjantain ihme” toimi loistavasti konserttiesityksenä, ilman puvustuksia ja lavastuksia sekä oopperan joskus keinotekoiselta tuntuvaa ohjausta.
Se toimi siksi, että sen musiikki toimii.
Monikielinen tanssijajoukko ruokailee orkesterin ja muun henkilökunnan lisäksi talon kanttiinissa. Tanssijoiden annokset vain ovat isompia kuin muilla.
Joskus on mielenkiintoisempaa seurata harjoitusta kuin itse esitystä. Voi saada vilahduksen todellisuudesta ja havaita asioita, joita esitystä katsoessa ei tulisi mieleenkään.
Joutsenlammen kenraaliharjoitus paljasti, että joutsenet ja prinssit olivat kuin mikä tahansa hälisevä nuorisojoukko huppareissaan ja löysissä verkkahousuissaan. Vain baletinjohtajan komennoista seurannut äärimmäinen keskittyneisyys ja kurinalaisuus erotti heidät muista.
Kenraaliharjoituksessa tarkistettiin ryhmäkohtausten paikat ja siirtymiset muodostelmasta toiseen. Erityistä huomiota kiinnitettiin liikkeiden samanaikaisuuteen.
Jäin miettimään tätä joukkokohtausten ja samanaikaisen jalannoston vaikuttavuutta. Jotakin erityisen kohottavaahan on siinä, että musiikin pauhatessa suuri väkijoukko liikehtii pilkulleen yhtäaikaisesti. Sama tehokeino on tuttu niin vanhoista amerikkalaisista musikaaleista, kuin olympialaisten avajaisista tai pohjoiskorealaisista sotilasparaateistakin.
Baletti on taidemuotona kaukana kamarimusiikillisesta intiimiydestä, ja sen tarpeisiin ovat monet säveltäjät luoneet näyttävimmät teoksensa. Juuri musiikki onkin koko baletin perusta ja ydin. Mitään Joutsenlampea ei olisi, ellei meillä olisi kaikkia noita tuttuja kohtauksia soivassa muodossaan. Klassisen baletin taituruus, viehätys ja voima lähtee siitä, mitä säveltäjän päässä on liikkunut.
Sama koskee tietysti oopperaa. Oopperamusiikin suurenmoisuutta saatiin hämmästellä viimeksi pari viikkoa sitten, kun Hannu Lintu johti Tampere-talossa kokonaisen konsertillisen Wagneria, Matti Salmisen toimiessa solistina. Parsifalin ”Pitkäperjantain ihme” toimi loistavasti konserttiesityksenä, ilman puvustuksia ja lavastuksia sekä oopperan joskus keinotekoiselta tuntuvaa ohjausta.
Se toimi siksi, että sen musiikki toimii.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Alkuvoimaa
Pari viimeistä Tampere Filharmonian konserttia on palauttanut mieleeni yhden vanhimmista kulttuuriperinnöistämme, shamanismin, joka muinaisista ajoista alkaen on toiminut suomensukuisten kansojen kulttuurisena äidinkielenä.
Leif Segerstamin johtama Sibeliuksen neljäs sinfonia toissa viikolla kumpusi ikiaikaisista musiikillisista peruskallioista, kuin samanaikainen manaus, rukous ja loitsu. Leif Segerstamin kapellimestaritaide oli yhteisön edessä suoritettua shamanistista rituaalia alusta loppuun.
Shamaani on henkilö joka tietää, minkä lisäksi hänellä on myös yliluonnollisia taitoja. Suomalaisen kansanperinteen tunnetuin shamaani Väinämöinen oli paitsi tietäjä, myös taiteilija, runonlaulaja ja kanteleensoittaja. Runoudella ja musiikilla on hänen kauttaan ollut erityisasema suomalaisessa mytologiassa.
Shamanistisilla rituaaleilla on parantavia ja yhteisöä vahvistavia voimia. Juuri sellainenhan on Sibeliuksen musiikin vaikutus meihin suomalaisiin. Kun kapellimestari-loitsija uskoo sen voimaan, heräävät alkuvoimaiset, positiivisen täyttymyksen tunteet myös vastaanottajassa.
Viime perjantaina oli Kalevi Ahon ”Minean” vuoro toimia shamanistisena tajunnanräjäyttäjänä.
Rituaalin keskiössä oli kuitenkin Beethovenin Eroica-sinfonia. Sen parissa Hannu Lintu oli itse Väinämöinen, joka loitsi ilmoille uudenlaisen, yhteisöä hämmästyttävän ja lujittavan Eroican. Tähän Eroicaan saattoivat sekä orkesteri että yleisö uskoa, ja sen voima tulee kantamaan vielä pitkiksi ajoiksi eteenpäin.
Väitänkin, että suomalaiset säveltäjät ja kapellimestarit ovat suoraan shamaanien perillisiä.
Leif Segerstamin johtama Sibeliuksen neljäs sinfonia toissa viikolla kumpusi ikiaikaisista musiikillisista peruskallioista, kuin samanaikainen manaus, rukous ja loitsu. Leif Segerstamin kapellimestaritaide oli yhteisön edessä suoritettua shamanistista rituaalia alusta loppuun.
Shamaani on henkilö joka tietää, minkä lisäksi hänellä on myös yliluonnollisia taitoja. Suomalaisen kansanperinteen tunnetuin shamaani Väinämöinen oli paitsi tietäjä, myös taiteilija, runonlaulaja ja kanteleensoittaja. Runoudella ja musiikilla on hänen kauttaan ollut erityisasema suomalaisessa mytologiassa.
Shamanistisilla rituaaleilla on parantavia ja yhteisöä vahvistavia voimia. Juuri sellainenhan on Sibeliuksen musiikin vaikutus meihin suomalaisiin. Kun kapellimestari-loitsija uskoo sen voimaan, heräävät alkuvoimaiset, positiivisen täyttymyksen tunteet myös vastaanottajassa.
Viime perjantaina oli Kalevi Ahon ”Minean” vuoro toimia shamanistisena tajunnanräjäyttäjänä.
Rituaalin keskiössä oli kuitenkin Beethovenin Eroica-sinfonia. Sen parissa Hannu Lintu oli itse Väinämöinen, joka loitsi ilmoille uudenlaisen, yhteisöä hämmästyttävän ja lujittavan Eroican. Tähän Eroicaan saattoivat sekä orkesteri että yleisö uskoa, ja sen voima tulee kantamaan vielä pitkiksi ajoiksi eteenpäin.
Väitänkin, että suomalaiset säveltäjät ja kapellimestarit ovat suoraan shamaanien perillisiä.
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Tähtiä ja tähtiä
Menneellä viikolla ovat lehdet olleet täynnä ilmiötä nimeltä Lady Gaga. Media oli jälleen valveilla, ja saimmekin tietää mm. että neitosen levyjä on myyty 15 miljoonaa ja videoita You Tubessa ladattu yli miljardi kertaa. Kiistellään siitä, kumpi on kovempi, Lady Gaga vai Madonna. Osa Lady Gagan faneista jaksaa edelleen spekuloida sillä onko taiteilijatar mies vai nainen, vai kenties molemmat.
En ihmettele Lady Gagan fanitusta. Omasta mielestänikin hän on visuaalisesti kiinnostava, eivätkä videotkaan ole huonoimmasta päästä. Minään musiikillisena uudistajana häntä tuskin tarvitsee ajatellakaan.
Pari päivää sitten istuin toimistossa muutaman muusikon kanssa palaveeraamassa. Käytävällä istui ujon oloinen, vaatimattoman näköinen nuori nainen näpräämässä kännykkäänsä. Kokouksemme kesti, ja kävin kysymässä oliko hänellä kiireellistä asiaa.
Kävi ilmi, että kyseessä oli viikon viulusolistimme Vilde Frang, joka kärsivällisesti istui odottamassa päästäkseen puheilleni. En tunnistanut häntä, koska emme olleet työmatkani johdosta vielä tavanneet. - En haluaisi mitenkään olla vaivaksi, mutta tahtoisin vain tietää, pääseekö taloon illalla harjoittelemaan, hän kysyi arasti.
Brahmsin viulukonsertto viime perjantaina osoitti että Vilde Frang on tuleva, ellei jo olevakin viulunsoiton maailmantähti. Syystä hänet valittiin EMIn vuoden artistiksi 2010, ja kriitikot ympäri maailmaa ylistävät konsertteja ja levytyksiä. Lady Gaga puolestaan kahmi kahdeksan palkintoa vuoden 2010 MTV-gaalassa.
Maailmantähdet Vilde Frang ja Lady Gaga ovat molemmat syntyneet vuonna 1986. Levy- ja muiden palkintojen lisäksi ei muuta yhteistä sitten näytä olevankaan.
Lady Gaga saapui Helsingin keikalleen yksityiskoneella. Vilde Frang lensi Hampurista Helsinki-Vantaalle ja tuli bussilla aamuyöstä Tampereelle. Tampereen linja-autoasemalta hän otti taksin hotelliin. Nukkua hän ei juurikaan ehtinyt, sillä lavalla oli oltava jo heti aamusta, kapellimestarin laatiman harjoitusjärjestyksen mukaan.
Lady Gagalla on oma vaatemallisto, ja hänellä on tapana hätkähdyttää ihmeellisillä vetimillä ja hiuslaitteilla. Vaatemallisto ei ole järin kovassa käytössä, sillä konserteissa hän esiintyy usein alusvaatteisillaan. Jokin aika sitten hän pukeutui pekoniin.
Vilde Frangilla oli harjoituksessa ruskeat samettifarkut ja villapaita. Esiintymisvaatteena perjantain konsertissa oli yksinkertainen musta iltapuku. Pitkät hiukset liehuivat vapaina eikä meikkiä ollut lainkaan.
Konsertin jälkeen istuimme hetkisen rupattelemassa kapellimestarin ja solistin kanssa. Musiikkimaailman kuuluisuuksia vilahteli taiteilijoiden puheissa, ja muutama juorukin jaettiin.
Tuli puheeksi toinen megaluokan viulisti, Daniel Hope, joka juuri viime keväänä esiintyi Tampereellakin.
Tapasin Danielin jokin aika sitten, kertoi Vilde. Emme ehtineet paljonkaan jutella, koska Sting soitti ja heidän piti puhelimessa ruveta järjestelemään yhteistä keikkaa.
Pieni maailma, jossa tähdet ja tähdet kohtaavat. Joskus jopa samoilla lavoilla.
En ihmettele Lady Gagan fanitusta. Omasta mielestänikin hän on visuaalisesti kiinnostava, eivätkä videotkaan ole huonoimmasta päästä. Minään musiikillisena uudistajana häntä tuskin tarvitsee ajatellakaan.
Pari päivää sitten istuin toimistossa muutaman muusikon kanssa palaveeraamassa. Käytävällä istui ujon oloinen, vaatimattoman näköinen nuori nainen näpräämässä kännykkäänsä. Kokouksemme kesti, ja kävin kysymässä oliko hänellä kiireellistä asiaa.
Kävi ilmi, että kyseessä oli viikon viulusolistimme Vilde Frang, joka kärsivällisesti istui odottamassa päästäkseen puheilleni. En tunnistanut häntä, koska emme olleet työmatkani johdosta vielä tavanneet. - En haluaisi mitenkään olla vaivaksi, mutta tahtoisin vain tietää, pääseekö taloon illalla harjoittelemaan, hän kysyi arasti.
Brahmsin viulukonsertto viime perjantaina osoitti että Vilde Frang on tuleva, ellei jo olevakin viulunsoiton maailmantähti. Syystä hänet valittiin EMIn vuoden artistiksi 2010, ja kriitikot ympäri maailmaa ylistävät konsertteja ja levytyksiä. Lady Gaga puolestaan kahmi kahdeksan palkintoa vuoden 2010 MTV-gaalassa.
Maailmantähdet Vilde Frang ja Lady Gaga ovat molemmat syntyneet vuonna 1986. Levy- ja muiden palkintojen lisäksi ei muuta yhteistä sitten näytä olevankaan.
Lady Gaga saapui Helsingin keikalleen yksityiskoneella. Vilde Frang lensi Hampurista Helsinki-Vantaalle ja tuli bussilla aamuyöstä Tampereelle. Tampereen linja-autoasemalta hän otti taksin hotelliin. Nukkua hän ei juurikaan ehtinyt, sillä lavalla oli oltava jo heti aamusta, kapellimestarin laatiman harjoitusjärjestyksen mukaan.
Lady Gagalla on oma vaatemallisto, ja hänellä on tapana hätkähdyttää ihmeellisillä vetimillä ja hiuslaitteilla. Vaatemallisto ei ole järin kovassa käytössä, sillä konserteissa hän esiintyy usein alusvaatteisillaan. Jokin aika sitten hän pukeutui pekoniin.
Vilde Frangilla oli harjoituksessa ruskeat samettifarkut ja villapaita. Esiintymisvaatteena perjantain konsertissa oli yksinkertainen musta iltapuku. Pitkät hiukset liehuivat vapaina eikä meikkiä ollut lainkaan.
Konsertin jälkeen istuimme hetkisen rupattelemassa kapellimestarin ja solistin kanssa. Musiikkimaailman kuuluisuuksia vilahteli taiteilijoiden puheissa, ja muutama juorukin jaettiin.
Tuli puheeksi toinen megaluokan viulisti, Daniel Hope, joka juuri viime keväänä esiintyi Tampereellakin.
Tapasin Danielin jokin aika sitten, kertoi Vilde. Emme ehtineet paljonkaan jutella, koska Sting soitti ja heidän piti puhelimessa ruveta järjestelemään yhteistä keikkaa.
Pieni maailma, jossa tähdet ja tähdet kohtaavat. Joskus jopa samoilla lavoilla.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Yhdessä 100 vuotta
Eräs ystäväni osui alkusyksystä ensimmäistä kertaa elämässään Tampere-talon ala-aulaan. Talo näytti hänen mielestään juhlavalta ja hieman pelottavalta, sellaiselta mikä ei ole häntä, tavallista ihmistä, varten.
Tampere-taloa ei rakennettu vanhaan teollisuuslaitokseen, jo olemassa olevien perinteisten aktiviteettien äärelle, vaan se syntyi arkkitehtikilpailun tuloksena, omaksi taideteoksekseen, tamperelaisille rakkaan ja perinteisen Sorsapuiston laidalle.
Koko Tampere-talon 20-vuotisen olemassaolon ajan ovat tänä vuonna 80 vuotta täyttänyt orkesteri sekä talon toimijat kantaneet huolta siitä, että kaikki tamperelaiset kykenisivät ottamaan sen omakseen. Syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli talo täynnä, kun avoimien ovien päivä tarjosi niin karaokea, humppatansseja kuin filharmonista kamarimusisointiakin.
Saatiin paljon innostunutta palautetta. - Voiko jotakin näin hienoa olla olemassakaan, ja ilmaiseksi vielä, kommentoi joku alun perin karaokeen aikonut henkilö osuttuaan vahingossa kuulemaan Bachia ja Šostakovitšia Pieneen saliin.
Tampere-talon 20-vuotishistoriikki julkistettiin pari viikkoa sitten. Siitä käy ilmi, miten monien vaiheiden ja täpärien päätösten kautta talo lopulta rakentui Sorsapuiston laidalle.
Vaikka ei saatukaan haaveiltua konserttitaloa, saatiin hyvin toimiva monitoimitalo, Tampere Filharmonian koti ja useana vuonna maan parhaaksi valittu kongressitalo. Talo mahdollistaa lisäksi niin oopperat kuin balettivierailutkin, sekä oman ohjelmatoimiston ja ulkopuolisten järjestämien vuokrakonserttien runsaan kirjon.
Kun taloa katsoo nyt, syksyn väreissä hehkuvien istutuksien ympäröimänä, näyttää se siltä kuin se olisi kasvanut paikalleen, osaksi puistoa, ja ollut siinä aina. ”Öhmanin kylppäri” näyttää jopa kauniilta lasisessa ja sinivalkoisessa keveydessään
Talon tekevät kuitenkin ihmiset, jokainen omalta osaltaan. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn, miten paljon yksilöllistä ja yhteistä osaamista, sitoutumista ja antautumista Tampere-talo pitää sisällään.
Oma orkesterimme esitteli Hannu Linnun johdolla osaamistaan soittamalla Mahlerin 1. sinfonian häikäisevän hienosti avajaiskonsertissa. Näytöt jatkuivat edelleen Einojuhani Rautavaaran Kaivos-oopperan historiallisella konserttiesityksellä, kun 60-luvulla poliittisten ja taiteellisten suhdanteiden hautaama merkkiteos sai lopulta elävän ensiesityksensä Tampereella.
Kaivoksen teknisen toteutuksen varmistivat Tampere-talon teknisen osaston kovan luokan ammattilaiset. Kun samanaikainen levytys ja Marika Vapaavuoren visualisointi asettivat uusia ja yllättäviä haasteita lähes päivittäin, eivät nämä miehet olleet moksiskaan, vaan kehittelivät joustavia ratkaisuja sitä mukaa kun niitä tarvittiin, lähes mahdottomassa aikataulussa.
Orkesterin historian tärkeimpiin päätöksiin kuulunut Hannu Linnun jatkokiinnitys ensimmäisen kolmevuotiskauden jälkeen julkistettiin juuri Tampereen päivän alla. Kun vielä Isoon saliin jollakin aikataululla saadaan tarvittava akustinen korjaus, ovat orkesterin kehityksen peruselementit koossa. Aiomme olla kunniaksi niin Tampereelle kuin sen nimeä kantavalle talollekin.
Onnittelut yhdessä 100-vuotiaille, talolle sekä orkesterille!
Tampere-taloa ei rakennettu vanhaan teollisuuslaitokseen, jo olemassa olevien perinteisten aktiviteettien äärelle, vaan se syntyi arkkitehtikilpailun tuloksena, omaksi taideteoksekseen, tamperelaisille rakkaan ja perinteisen Sorsapuiston laidalle.
Koko Tampere-talon 20-vuotisen olemassaolon ajan ovat tänä vuonna 80 vuotta täyttänyt orkesteri sekä talon toimijat kantaneet huolta siitä, että kaikki tamperelaiset kykenisivät ottamaan sen omakseen. Syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli talo täynnä, kun avoimien ovien päivä tarjosi niin karaokea, humppatansseja kuin filharmonista kamarimusisointiakin.
Saatiin paljon innostunutta palautetta. - Voiko jotakin näin hienoa olla olemassakaan, ja ilmaiseksi vielä, kommentoi joku alun perin karaokeen aikonut henkilö osuttuaan vahingossa kuulemaan Bachia ja Šostakovitšia Pieneen saliin.
Tampere-talon 20-vuotishistoriikki julkistettiin pari viikkoa sitten. Siitä käy ilmi, miten monien vaiheiden ja täpärien päätösten kautta talo lopulta rakentui Sorsapuiston laidalle.
Vaikka ei saatukaan haaveiltua konserttitaloa, saatiin hyvin toimiva monitoimitalo, Tampere Filharmonian koti ja useana vuonna maan parhaaksi valittu kongressitalo. Talo mahdollistaa lisäksi niin oopperat kuin balettivierailutkin, sekä oman ohjelmatoimiston ja ulkopuolisten järjestämien vuokrakonserttien runsaan kirjon.
Kun taloa katsoo nyt, syksyn väreissä hehkuvien istutuksien ympäröimänä, näyttää se siltä kuin se olisi kasvanut paikalleen, osaksi puistoa, ja ollut siinä aina. ”Öhmanin kylppäri” näyttää jopa kauniilta lasisessa ja sinivalkoisessa keveydessään
Talon tekevät kuitenkin ihmiset, jokainen omalta osaltaan. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn, miten paljon yksilöllistä ja yhteistä osaamista, sitoutumista ja antautumista Tampere-talo pitää sisällään.
Oma orkesterimme esitteli Hannu Linnun johdolla osaamistaan soittamalla Mahlerin 1. sinfonian häikäisevän hienosti avajaiskonsertissa. Näytöt jatkuivat edelleen Einojuhani Rautavaaran Kaivos-oopperan historiallisella konserttiesityksellä, kun 60-luvulla poliittisten ja taiteellisten suhdanteiden hautaama merkkiteos sai lopulta elävän ensiesityksensä Tampereella.
Kaivoksen teknisen toteutuksen varmistivat Tampere-talon teknisen osaston kovan luokan ammattilaiset. Kun samanaikainen levytys ja Marika Vapaavuoren visualisointi asettivat uusia ja yllättäviä haasteita lähes päivittäin, eivät nämä miehet olleet moksiskaan, vaan kehittelivät joustavia ratkaisuja sitä mukaa kun niitä tarvittiin, lähes mahdottomassa aikataulussa.
Orkesterin historian tärkeimpiin päätöksiin kuulunut Hannu Linnun jatkokiinnitys ensimmäisen kolmevuotiskauden jälkeen julkistettiin juuri Tampereen päivän alla. Kun vielä Isoon saliin jollakin aikataululla saadaan tarvittava akustinen korjaus, ovat orkesterin kehityksen peruselementit koossa. Aiomme olla kunniaksi niin Tampereelle kuin sen nimeä kantavalle talollekin.
Onnittelut yhdessä 100-vuotiaille, talolle sekä orkesterille!
torstai 17. kesäkuuta 2010
Asiakkaana Avery Fischer Hallissa
Paras tapa arvioida oman organisaation palvelua on verrata sitä muuhun vastaavaan.
Muutama päivä sitten asettauduin New Yorkin filharmonikkojen asiakkaaksi. Astuin Lincoln Centerin kulttuuripyhättöön kuuluvan Avery Fischer Hallin ovesta ajatuksenani: palvelkaa minua, palvelukulttuurin kehdossa kun kerran ollaan.
Jo helmikuussa olin ostanut lipun netistä. Ostaminen oli helppoa. Vahvistus sähköpostitse tuli saman tien, samoin voucher jolla saisin varsinaisen lipun paikan päällä.
Konsertti oli suomalaisittain kiinnostava, sillä alkuteoksena oli filharmonikkojen tuoreen nimikkosäveltäjän, Magnus Lindbergin teos Arena. Sibelius-viulukilpailun voittaja Lisa Batiashvili soittaisi Sibeliuksen konserton ja lopuksi kuultaisiin Brahmsin 2. sinfonia. Kapellimestarina toimi Alan Gilbert, joka oli vastikään aloittanut työnsä Lorin Maazelin seuraajana.
Orkesterin nettisivuilla mainittiin konsertin esittelytilaisuus, johon ehdottomasti halusin mennä.
Lipputoimisto oli näkyvällä paikalla pääovea vastapäätä. Lippuluukkuja oli useita ja jonoa varten oli aidatut reitit kuten lentokentillä. Jonoja ei kuitenkaan ollut, sillä konsertin alkuun oli vielä kaksi tuntia.
Lippuni oli kirjekuoressa odottamassa. Nyt vain etsiskelemään keskustelutilaisuuden paikkaa. Olisi parasta olla hyvissä ajoin paikalla.
Lipputoimistoa vastapäätä olevan tiskin yllä luki INFO. Tiedustelin infohenkilöltä missähän olisi ennen konserttia järjestettävä esittelytilaisuus. Näytettyään hetken aikaa hölmistyneeltä hän tiedusteli vieressä pöytään nojaavilta henkilöiltä ”Do we have some pre concert talk today? Toiset pyörittelivät päätään. Tutkittiin hetken aikaa papereita ja todettiin: ”No pre concert talks today. Sorry madam.”
Voi harmin paikka. Olin niin kovasti odottanut näkeväni miten sellainen tilaisuus täällä järjestetään.
Lähdin kohti kahvilaa, mutta jo kolmen metrin päässä törmäsin kylttiin, jossa suurilla kirjaimilla kerrottiin ”Pre Concert Talkin” aika ja paikka. Lipuista ei ollut mainintaa, joten se olisi siis ilmainen.
Minulla olisi sopivasti tunti aikaa nauttia jotakin kahvilassa. Siis sinne.
Arvokkaan näköinen liituraitapukumies ohjasi minut samaan riviin kuuden muun yksinään istuvan naishenkilön kanssa. Tilasin pientä purtavaa ja juhlan kunniaksi lasin viiniä. Kun tarkemmin katsoin ympärilleni, näin kahvilassa kymmenittäin yksin istuvia rouvia, harmaat hiukset huolellisesti kiharrettuina. Joillakin oli keppi tai rollaattori tuolin vieressä. Keski-ikä oli 80:n paremmalla puolella. Nuorta väkeä ei näkynyt missään.
Näky sai mielikuvituksen liikkeelle. Oliko joku näistä naisista nähnyt lapsena Toscaninin tai Stravinskyn johtavan? Kenties Furtwänglerinkin? Olivatko he 50-60-luvuilla tuoneet lapsiaan Leonard Bernsteinin legendaarisiin lastenkonsertteihin? Jätin kysymättä vieressäni istuvalta sataa vuotta lähentelevältä rouvalta, sillä hänellä näytti olevan suuria vaikeuksia kuulla tarjoilijankin puhetta.
Aulaan virtasi yhä lisää vanhuksia, joukossa joku kepin kanssa kulkeva mieskin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään vanhustenkonsertti, vaan kaikille tarjolla oleva perjantai-iltapäivän konsertti, joka selvästikin oli tavoittanut oman yleisönsä. Näillä ihmisillä ei varmaankaan ollut mitään kiirettä siihen aikaan viikosta ja päivästä.
Käytyään ehkä New Yorkin filharmonikkojen konserteissa puoli vuosisataa tai kauemminkin he tulivat nyt vanhasta muistista, mukavasti päiväsaikaan. Todellisia faneja ennen kuin fanikulttuurista edes tiedettiin.
Liityin jonoon, joka kaikesta päätellen oli menossa kohti konsertin esittelytilaisuutta. Tarjosin ovella konserttilippuani, mutta portsari tahtoi toisenlaisen lipun juuri tähän nimenomaiseen tilaisuuteen, ”Haven´t got any. Where can I buy one?” Lippustoimistosta ehtisin vielä saada lipun.
Luukulla kuitenkin pyöriteltiin päätä: ”Sold out”. Voi tuhannen tulimmaista! Juuri tätä varten olin selvittänyt kaiken etukäteen ja tullut paikalle vaikka miten aikaisin.
Lähdin purkamaan kiukkua viereisen Metropolitan-oopperan myymälään, jossa ainakin voi kuulla oopperaa TV-ruudulta ja ihailla kauniita fanituotteita. En ostanut mitään. Otin sen sijaa valokuvia, sekä paljon lisää kuvia rakennusten edustalla sijaitsevasta gayshirin tavoin ilmaan kohoavasta suihkulähteestä. Virtaavan veden katseleminen rauhoitti mieltä.
Konsertti alkoi lopulta. Salissa oli ikäihmisten lisäksi jonkin verran muita turisteja sekä muutamia koululuokkia.
Olin viimeksi kuullut filharmonikkoja kaksi vuotta sitten. Silloin häikäistyin jousien samettisesta soinnista ja taiturillisista puhallinsooloista. Nyt orkesteri kuulosti vieläkin paremmalta. Lindbergin teos sai varmaankin säveltäjän kannalta unelmatoteutuksen. Heti teoksen päätyttyä yleisö aloitti innostuneen puheenporinan, ja Magnus ilmestyi itsekin lavalle kiittämään. ”This young man is a good composer”, nyökytteli iäkäs rouva vierelläni puolen vuosisadan konserttikokemuksella ja newyorkilaisyleisön asiantuntemuksella.
Batiasvilin Sibelius-tulkinta sai yleisön ponnahtamaan pystyyn. Konsertin päättyessä innostus oli niin valtavaa ja reagointi nopeaa, että bravo-huudot alkoivat jo kolmea tahtia ennen Brahmsin sinfonian päättymistä. Jähmeänä suomalaisena olisin mieluummin kuullut teoksen häiriöttä loppuun.
Palvelututkimukseni oli läpäissyt testin, sillä itse tuote ylitti laadullaan kaikki odotukseni. En enää jaksanut muistella alun töppäilyä ja sitä että asiakkaiden informointi oli (kenties säästösyitä?) ulkoistettu ystävällisille mutta täysin tietämättömille ystäväyhdistyksen rouville.
Seisoskelin vielä hetken Lincoln Centerin edustalla konsertin tunnelmia makustelemassa. Samassa näin Magnus Lindbergin harppovan suojatietä kadun ylitse. Säntäsin perään ja sain vielä välitettyä kiitokseni hänelle. Käteltyämme hillitysti jatkoimme vastakkaisiin suuntiin.
Suomalainen kohtaaminen amerikkalaisessa suurkaupungissa.
Muutama päivä sitten asettauduin New Yorkin filharmonikkojen asiakkaaksi. Astuin Lincoln Centerin kulttuuripyhättöön kuuluvan Avery Fischer Hallin ovesta ajatuksenani: palvelkaa minua, palvelukulttuurin kehdossa kun kerran ollaan.
Jo helmikuussa olin ostanut lipun netistä. Ostaminen oli helppoa. Vahvistus sähköpostitse tuli saman tien, samoin voucher jolla saisin varsinaisen lipun paikan päällä.
Konsertti oli suomalaisittain kiinnostava, sillä alkuteoksena oli filharmonikkojen tuoreen nimikkosäveltäjän, Magnus Lindbergin teos Arena. Sibelius-viulukilpailun voittaja Lisa Batiashvili soittaisi Sibeliuksen konserton ja lopuksi kuultaisiin Brahmsin 2. sinfonia. Kapellimestarina toimi Alan Gilbert, joka oli vastikään aloittanut työnsä Lorin Maazelin seuraajana.
Orkesterin nettisivuilla mainittiin konsertin esittelytilaisuus, johon ehdottomasti halusin mennä.
Lipputoimisto oli näkyvällä paikalla pääovea vastapäätä. Lippuluukkuja oli useita ja jonoa varten oli aidatut reitit kuten lentokentillä. Jonoja ei kuitenkaan ollut, sillä konsertin alkuun oli vielä kaksi tuntia.
Lippuni oli kirjekuoressa odottamassa. Nyt vain etsiskelemään keskustelutilaisuuden paikkaa. Olisi parasta olla hyvissä ajoin paikalla.
Lipputoimistoa vastapäätä olevan tiskin yllä luki INFO. Tiedustelin infohenkilöltä missähän olisi ennen konserttia järjestettävä esittelytilaisuus. Näytettyään hetken aikaa hölmistyneeltä hän tiedusteli vieressä pöytään nojaavilta henkilöiltä ”Do we have some pre concert talk today? Toiset pyörittelivät päätään. Tutkittiin hetken aikaa papereita ja todettiin: ”No pre concert talks today. Sorry madam.”
Voi harmin paikka. Olin niin kovasti odottanut näkeväni miten sellainen tilaisuus täällä järjestetään.
Lähdin kohti kahvilaa, mutta jo kolmen metrin päässä törmäsin kylttiin, jossa suurilla kirjaimilla kerrottiin ”Pre Concert Talkin” aika ja paikka. Lipuista ei ollut mainintaa, joten se olisi siis ilmainen.
Minulla olisi sopivasti tunti aikaa nauttia jotakin kahvilassa. Siis sinne.
Arvokkaan näköinen liituraitapukumies ohjasi minut samaan riviin kuuden muun yksinään istuvan naishenkilön kanssa. Tilasin pientä purtavaa ja juhlan kunniaksi lasin viiniä. Kun tarkemmin katsoin ympärilleni, näin kahvilassa kymmenittäin yksin istuvia rouvia, harmaat hiukset huolellisesti kiharrettuina. Joillakin oli keppi tai rollaattori tuolin vieressä. Keski-ikä oli 80:n paremmalla puolella. Nuorta väkeä ei näkynyt missään.
Näky sai mielikuvituksen liikkeelle. Oliko joku näistä naisista nähnyt lapsena Toscaninin tai Stravinskyn johtavan? Kenties Furtwänglerinkin? Olivatko he 50-60-luvuilla tuoneet lapsiaan Leonard Bernsteinin legendaarisiin lastenkonsertteihin? Jätin kysymättä vieressäni istuvalta sataa vuotta lähentelevältä rouvalta, sillä hänellä näytti olevan suuria vaikeuksia kuulla tarjoilijankin puhetta.
Aulaan virtasi yhä lisää vanhuksia, joukossa joku kepin kanssa kulkeva mieskin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään vanhustenkonsertti, vaan kaikille tarjolla oleva perjantai-iltapäivän konsertti, joka selvästikin oli tavoittanut oman yleisönsä. Näillä ihmisillä ei varmaankaan ollut mitään kiirettä siihen aikaan viikosta ja päivästä.
Käytyään ehkä New Yorkin filharmonikkojen konserteissa puoli vuosisataa tai kauemminkin he tulivat nyt vanhasta muistista, mukavasti päiväsaikaan. Todellisia faneja ennen kuin fanikulttuurista edes tiedettiin.
Liityin jonoon, joka kaikesta päätellen oli menossa kohti konsertin esittelytilaisuutta. Tarjosin ovella konserttilippuani, mutta portsari tahtoi toisenlaisen lipun juuri tähän nimenomaiseen tilaisuuteen, ”Haven´t got any. Where can I buy one?” Lippustoimistosta ehtisin vielä saada lipun.
Luukulla kuitenkin pyöriteltiin päätä: ”Sold out”. Voi tuhannen tulimmaista! Juuri tätä varten olin selvittänyt kaiken etukäteen ja tullut paikalle vaikka miten aikaisin.
Lähdin purkamaan kiukkua viereisen Metropolitan-oopperan myymälään, jossa ainakin voi kuulla oopperaa TV-ruudulta ja ihailla kauniita fanituotteita. En ostanut mitään. Otin sen sijaa valokuvia, sekä paljon lisää kuvia rakennusten edustalla sijaitsevasta gayshirin tavoin ilmaan kohoavasta suihkulähteestä. Virtaavan veden katseleminen rauhoitti mieltä.
Konsertti alkoi lopulta. Salissa oli ikäihmisten lisäksi jonkin verran muita turisteja sekä muutamia koululuokkia.
Olin viimeksi kuullut filharmonikkoja kaksi vuotta sitten. Silloin häikäistyin jousien samettisesta soinnista ja taiturillisista puhallinsooloista. Nyt orkesteri kuulosti vieläkin paremmalta. Lindbergin teos sai varmaankin säveltäjän kannalta unelmatoteutuksen. Heti teoksen päätyttyä yleisö aloitti innostuneen puheenporinan, ja Magnus ilmestyi itsekin lavalle kiittämään. ”This young man is a good composer”, nyökytteli iäkäs rouva vierelläni puolen vuosisadan konserttikokemuksella ja newyorkilaisyleisön asiantuntemuksella.
Batiasvilin Sibelius-tulkinta sai yleisön ponnahtamaan pystyyn. Konsertin päättyessä innostus oli niin valtavaa ja reagointi nopeaa, että bravo-huudot alkoivat jo kolmea tahtia ennen Brahmsin sinfonian päättymistä. Jähmeänä suomalaisena olisin mieluummin kuullut teoksen häiriöttä loppuun.
Palvelututkimukseni oli läpäissyt testin, sillä itse tuote ylitti laadullaan kaikki odotukseni. En enää jaksanut muistella alun töppäilyä ja sitä että asiakkaiden informointi oli (kenties säästösyitä?) ulkoistettu ystävällisille mutta täysin tietämättömille ystäväyhdistyksen rouville.
Seisoskelin vielä hetken Lincoln Centerin edustalla konsertin tunnelmia makustelemassa. Samassa näin Magnus Lindbergin harppovan suojatietä kadun ylitse. Säntäsin perään ja sain vielä välitettyä kiitokseni hänelle. Käteltyämme hillitysti jatkoimme vastakkaisiin suuntiin.
Suomalainen kohtaaminen amerikkalaisessa suurkaupungissa.
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
Kiinalaisempi juttu
Kun säveltäjä keksii värittää teostaan harvinaisilla etnisillä soittimilla, on konsertin tuottajalla edessään todennäköinen ongelma.
Alkukeväästä tuli ruotsalaisen Anders Hillborgin nuottikustantamolta lyhytsanainen viesti: olemme pahoillamme, mutta Dreaming River -nuottimateriaaliin kuuluvia kiinalaisia oboeita ei enää kyetä toimittamaan nuottien mukana.
Sehän ikävää, ajattelin, mutta kuinka ystävällistä kustantajalta informoida, että teokseen kuuluu eriskummallisia soittimia joita meillä ei ole ja joista emme olleet kuulleetkaan. Koska teosta oli kuitenkin soitettu jossakin, jopa Suomen Turussa, oli jonkun siellä tiedettävä niistä jotakin.
Soitin oboisti Satu Alalle, joka kertoi tosiaan soittaneensa samassa teoksessa toista kiinalaisoboeta eli suonaa. Soittimeen oli syytä päästä tutustumaan paria kuukautta ennen konserttia, sillä äänen tuottaminen ei ollut helppoa, eikä sormituksistakaan ollut oikein tietoa. Soittimet olivat tulleet Turkuun nuottipaketin mukana. Mistä muualta niitä saisi, ei turkulaisilla ollut hajuakaan. Eikä kellään muullakaan.
Oli otettava yhteys koko ongelman aiheuttajaan eli säveltäjään. Anders Hillborg oli ilahtunut kuullessaan, että teos esitettäisiin Tampereella. Kiinalaisia oboeita kannattaisi kenties kysyä Göteborgista.
Kului pari viikkoa, ennen kuin saimme jäljitettyä potentiaalisen omistajan. Olisi jo kiire saada soittimet oboisteillemme harjoittelua varten. Lopulta tuli tieto Tukholmasta, että siellä olisi nyt meitä varten kaksi kaivattua suonaa. Aika oli kuitenkin käymässä vähiin. Nopein konsti eli lentorahti ei kuitenkaan tullut kyseeseen, sillä taivas oli täynnä tuhkaa ja pohjoismaiset kentät suljettuina.
Nyt oli yritettävä mitä tahansa keinoa. Facebook oli ennenkin pelastanut kummallisissa tilanteissa, joten laitoin viestin ”Onko joku lähiaikoina tulossa Tukholmasta Suomeen mitä tahansa reittiä ja pystyisikö tuomaan mukanaan Tampereella kiireesti tarvittavat kaksi puhallinsoitinta?”
Parin tunnin päästä tuli vastaus Ruotsissa asuneelta Jari Eskolalta, joka oli juuri kiinnitetty Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen palvelu- ja kehityspäälliköksi Helsinkiin. ”Muuttokuorma tulossa muutaman päivän kuluttua. Voin ottaa soittimet mukaani”.
Kun kiinalaisoboet olivat vihdoin Suomessa, oli enää saatava ne Tampereelle. Kuljetus järjestyi Hannu Linnun avulla, kun maestromme oli tulossa kuulemaan toukokuun ensimmäisen viikon konserttia.
Odotin näkeväni mustan soitinkotelon, jonka silkkivuorauksen sisältä löytyisi kaksi juhlavan näköistä soitinta. Hannulla oli kuitenkin mukanaan vaatimaton muovikassi ja sen sisällä lähinnä muovilelua muistuttavat soittimet palasina. Oboeen elimellisesti kuuluvat käsintehdyt suukappaleet eli röörit olivat kyllä hienon näköisiä.
Muovikassi toimitettiin oboisteille saman tien, olihan heillä vain pari viikkoa aikaa opetella niiden soittamista. Pian tuli kuitenkin kohtalokkaalta kuulostava viesti: röörit ovat rikki, eikä ilman niitä saisi edes ääntä aikaiseksi.
Tilanne alkoi näyttää mahdottomalta.
Koska ”mahdoton” on ikävä sana, päätimme kollegani Eijan kanssa vielä yrittää. Eija jäljitti amerikkalaisen rööriverstaan ja sieltä oboistin joka tiesi soittimista jotakin. Röörejä olisi saatavana, mutta ne olivat kalliita.
Emme myöskään tienneet minkä vireisiä soittimet olivat ja ainoalta mahdollisuudelta näytti tilata suuri määrä kaikenvireisiä röörejä. Soittimien koon perusteella tehtiin lopulta arvailuja niiden vireestä, ja tilaus saatettiin matkaan peukkuja pitäen.
Oboistit lupasivat urheasti yrittää, mikäli röörit saataisiin pikalähetyksenä konserttiviikkoa edeltävän viikon maanantaiksi. Viikonlopun elin jännityksessä, samalla miettien oliko tässä kaikessa mitään järkeä. Maanantaina lähetys kuitenkin tuli, ja oboistit pääsivät harjoittelemaan.
Koska viikko oli tavanomaisen työntäyteinen, en vaivannut päätäni kiinalaisilla, ennen kuin istuin kuulemassa konsertin alkuteosta viime torstaina.
Kauden päätöskonsertin solistina oli musiikillista ja teknistä täydellisyyttä edustava mezzosopraano Olga Borodina, orkesterin ja kuoron tehdessä parhaansa täydellisyyteen pyrkivän kapellimestari Hannu Linnun johdolla. Hillborgin teos soi juuri kuten piti, Juha Alan ja Kari Nikkasen taituroidessa kiinalaisoboeilla lavan molemmin puolin sijaitsevilta parvekkeilta.
Oli päivänselvää, että mahdoton oli pitänyt tehdä mahdolliseksi, tälläkin kertaa.
Alkukeväästä tuli ruotsalaisen Anders Hillborgin nuottikustantamolta lyhytsanainen viesti: olemme pahoillamme, mutta Dreaming River -nuottimateriaaliin kuuluvia kiinalaisia oboeita ei enää kyetä toimittamaan nuottien mukana.
Sehän ikävää, ajattelin, mutta kuinka ystävällistä kustantajalta informoida, että teokseen kuuluu eriskummallisia soittimia joita meillä ei ole ja joista emme olleet kuulleetkaan. Koska teosta oli kuitenkin soitettu jossakin, jopa Suomen Turussa, oli jonkun siellä tiedettävä niistä jotakin.
Soitin oboisti Satu Alalle, joka kertoi tosiaan soittaneensa samassa teoksessa toista kiinalaisoboeta eli suonaa. Soittimeen oli syytä päästä tutustumaan paria kuukautta ennen konserttia, sillä äänen tuottaminen ei ollut helppoa, eikä sormituksistakaan ollut oikein tietoa. Soittimet olivat tulleet Turkuun nuottipaketin mukana. Mistä muualta niitä saisi, ei turkulaisilla ollut hajuakaan. Eikä kellään muullakaan.
Oli otettava yhteys koko ongelman aiheuttajaan eli säveltäjään. Anders Hillborg oli ilahtunut kuullessaan, että teos esitettäisiin Tampereella. Kiinalaisia oboeita kannattaisi kenties kysyä Göteborgista.
Kului pari viikkoa, ennen kuin saimme jäljitettyä potentiaalisen omistajan. Olisi jo kiire saada soittimet oboisteillemme harjoittelua varten. Lopulta tuli tieto Tukholmasta, että siellä olisi nyt meitä varten kaksi kaivattua suonaa. Aika oli kuitenkin käymässä vähiin. Nopein konsti eli lentorahti ei kuitenkaan tullut kyseeseen, sillä taivas oli täynnä tuhkaa ja pohjoismaiset kentät suljettuina.
Nyt oli yritettävä mitä tahansa keinoa. Facebook oli ennenkin pelastanut kummallisissa tilanteissa, joten laitoin viestin ”Onko joku lähiaikoina tulossa Tukholmasta Suomeen mitä tahansa reittiä ja pystyisikö tuomaan mukanaan Tampereella kiireesti tarvittavat kaksi puhallinsoitinta?”
Parin tunnin päästä tuli vastaus Ruotsissa asuneelta Jari Eskolalta, joka oli juuri kiinnitetty Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen palvelu- ja kehityspäälliköksi Helsinkiin. ”Muuttokuorma tulossa muutaman päivän kuluttua. Voin ottaa soittimet mukaani”.
Kun kiinalaisoboet olivat vihdoin Suomessa, oli enää saatava ne Tampereelle. Kuljetus järjestyi Hannu Linnun avulla, kun maestromme oli tulossa kuulemaan toukokuun ensimmäisen viikon konserttia.
Odotin näkeväni mustan soitinkotelon, jonka silkkivuorauksen sisältä löytyisi kaksi juhlavan näköistä soitinta. Hannulla oli kuitenkin mukanaan vaatimaton muovikassi ja sen sisällä lähinnä muovilelua muistuttavat soittimet palasina. Oboeen elimellisesti kuuluvat käsintehdyt suukappaleet eli röörit olivat kyllä hienon näköisiä.
Muovikassi toimitettiin oboisteille saman tien, olihan heillä vain pari viikkoa aikaa opetella niiden soittamista. Pian tuli kuitenkin kohtalokkaalta kuulostava viesti: röörit ovat rikki, eikä ilman niitä saisi edes ääntä aikaiseksi.
Tilanne alkoi näyttää mahdottomalta.
Koska ”mahdoton” on ikävä sana, päätimme kollegani Eijan kanssa vielä yrittää. Eija jäljitti amerikkalaisen rööriverstaan ja sieltä oboistin joka tiesi soittimista jotakin. Röörejä olisi saatavana, mutta ne olivat kalliita.
Emme myöskään tienneet minkä vireisiä soittimet olivat ja ainoalta mahdollisuudelta näytti tilata suuri määrä kaikenvireisiä röörejä. Soittimien koon perusteella tehtiin lopulta arvailuja niiden vireestä, ja tilaus saatettiin matkaan peukkuja pitäen.
Oboistit lupasivat urheasti yrittää, mikäli röörit saataisiin pikalähetyksenä konserttiviikkoa edeltävän viikon maanantaiksi. Viikonlopun elin jännityksessä, samalla miettien oliko tässä kaikessa mitään järkeä. Maanantaina lähetys kuitenkin tuli, ja oboistit pääsivät harjoittelemaan.
Koska viikko oli tavanomaisen työntäyteinen, en vaivannut päätäni kiinalaisilla, ennen kuin istuin kuulemassa konsertin alkuteosta viime torstaina.
Kauden päätöskonsertin solistina oli musiikillista ja teknistä täydellisyyttä edustava mezzosopraano Olga Borodina, orkesterin ja kuoron tehdessä parhaansa täydellisyyteen pyrkivän kapellimestari Hannu Linnun johdolla. Hillborgin teos soi juuri kuten piti, Juha Alan ja Kari Nikkasen taituroidessa kiinalaisoboeilla lavan molemmin puolin sijaitsevilta parvekkeilta.
Oli päivänselvää, että mahdoton oli pitänyt tehdä mahdolliseksi, tälläkin kertaa.
lauantai 22. toukokuuta 2010
Ohjelmasuunnittelun voima
Viime torstaina istuin Tampere-talon Isossa salissa yhdessä illan kapellimestarin Paul Watkinsin agentin kanssa. Ihailimme Daniel Hopen huikean taiturillista ja äärimmäisen koskettavaa tulkintaa Benjamin Brittenin viulukonsertosta. - ”Meille briteille tämä konsertto on jotenkin vaikea ja sen sijoittaminen ohjelmistoihin tuntuu edelleenkin hankalalta”, harmitteli Thomas-ystäväni.
Anteeksi kuinka? Britten vaikeaa?
Tamperelaisyleisö otti teoksen poikkeuksellisen lämpimästi vastaan. Ehkä se koki siinä itseni tavoin jotakin tutun sibeliaanista, tummia sävyjä, syvyyttä ja aitoutta.
Maailman konserttisaleja työkseen koluava agentti ilahtui kuullessaan Tampereella toisenkin maanmiehensä teoksen, Mark-Anthony Turnagen rokkaavan Scherzoidin, jota Britteniäkin harvemmin soitetaan kotimaassa. Kumma juttu sinänsä, sillä Turnage on ikäpolvensa arvostetuimpia säveltäjiä maailmassa.
Saatoin ylpeänä kertoa, että Tampereella kyllä voi Turnagea kuulla silloin tällöin ja että olemme jopa tilanneet säveltäjältä sellokonserton parin vuoden päähän. Hauska sattuma oli sekin, että teoksen tulisi kantaesittämään juuri saman illan kapellimestarimme, loistavana sellistinä tunnettu Paul Watkins.
Istuin puolestani viikko sitten Lontoon South Bank Centerissä kuulemassa mainion Philharmonia Orchestran konserttia. Orkesterihan on viime aikoina ollut esillä siksi, että Esa-Pekka Salonen siirtyi sen taiteelliseksi johtajaksi jätettyään Los Angelesin.
Konsertin johti meilläkin taannoin vieraillut Alexander Lazarev. Solistina oli Nikolai Luganski, jonka tamperelaiset muistavat loisteliaasta Tshaikovskin pianokonserton tulkinnasta muutaman vuoden takaa. Tuttuja olivat miehet, mutta tuttua oli myös ohjelma: Tshaikovskin Jousiserenadi, Rahmaninovin Paganini-muunnelmat, Shostakovitshin kuudes sinfonia.
Pelkästään venäläisistä perusklassikoista koostunut ohjelma lienee ollut osa jotakin teemallista konserttisarjaa, ja orkesterin koko ohjelmistossa varmaan on runsaasti haasteellisempiakin konserttikokonaisuuksia.
En voinut kuitenkaan olla vertaamatta suomalaista ja brittiläistä konserttitraditiota sekä pohdiskelematta innovatiivisen ohjelmasuunnittelun merkitystä.
Miten hienosti Turnagen kirpeä ja rytminen teos johdattelikaan Brittenin konserton henkistyneeseen maailmaan, ja miten tuoreena kuuloelämyksenä konsertin päätteeksi soitettu Brahmsin 1. sinfonia avautui alkupuolen teosten jälkeen.
Yleisö on tämän elämyksen mielestäni ansainnut, aivan kuin se on ansainnut parhaat mahdolliset kapellimestari- ja solistivieraat.
Kun konsertti toimii, inspiroituvat myös kuulijat. Pian konsertin jälkeen sain seuraavanlaisen viestin: ”Daniel Hope soitti suoraan sieluun. Hän oli kuin ilmielävä Marc Shagallin taulujen viulunsoittaja, joka soittaa katoilla, lentää taivaalla ja saa kuulijansakin leijumaan.”
Anteeksi kuinka? Britten vaikeaa?
Tamperelaisyleisö otti teoksen poikkeuksellisen lämpimästi vastaan. Ehkä se koki siinä itseni tavoin jotakin tutun sibeliaanista, tummia sävyjä, syvyyttä ja aitoutta.
Maailman konserttisaleja työkseen koluava agentti ilahtui kuullessaan Tampereella toisenkin maanmiehensä teoksen, Mark-Anthony Turnagen rokkaavan Scherzoidin, jota Britteniäkin harvemmin soitetaan kotimaassa. Kumma juttu sinänsä, sillä Turnage on ikäpolvensa arvostetuimpia säveltäjiä maailmassa.
Saatoin ylpeänä kertoa, että Tampereella kyllä voi Turnagea kuulla silloin tällöin ja että olemme jopa tilanneet säveltäjältä sellokonserton parin vuoden päähän. Hauska sattuma oli sekin, että teoksen tulisi kantaesittämään juuri saman illan kapellimestarimme, loistavana sellistinä tunnettu Paul Watkins.
Istuin puolestani viikko sitten Lontoon South Bank Centerissä kuulemassa mainion Philharmonia Orchestran konserttia. Orkesterihan on viime aikoina ollut esillä siksi, että Esa-Pekka Salonen siirtyi sen taiteelliseksi johtajaksi jätettyään Los Angelesin.
Konsertin johti meilläkin taannoin vieraillut Alexander Lazarev. Solistina oli Nikolai Luganski, jonka tamperelaiset muistavat loisteliaasta Tshaikovskin pianokonserton tulkinnasta muutaman vuoden takaa. Tuttuja olivat miehet, mutta tuttua oli myös ohjelma: Tshaikovskin Jousiserenadi, Rahmaninovin Paganini-muunnelmat, Shostakovitshin kuudes sinfonia.
Pelkästään venäläisistä perusklassikoista koostunut ohjelma lienee ollut osa jotakin teemallista konserttisarjaa, ja orkesterin koko ohjelmistossa varmaan on runsaasti haasteellisempiakin konserttikokonaisuuksia.
En voinut kuitenkaan olla vertaamatta suomalaista ja brittiläistä konserttitraditiota sekä pohdiskelematta innovatiivisen ohjelmasuunnittelun merkitystä.
Miten hienosti Turnagen kirpeä ja rytminen teos johdattelikaan Brittenin konserton henkistyneeseen maailmaan, ja miten tuoreena kuuloelämyksenä konsertin päätteeksi soitettu Brahmsin 1. sinfonia avautui alkupuolen teosten jälkeen.
Yleisö on tämän elämyksen mielestäni ansainnut, aivan kuin se on ansainnut parhaat mahdolliset kapellimestari- ja solistivieraat.
Kun konsertti toimii, inspiroituvat myös kuulijat. Pian konsertin jälkeen sain seuraavanlaisen viestin: ”Daniel Hope soitti suoraan sieluun. Hän oli kuin ilmielävä Marc Shagallin taulujen viulunsoittaja, joka soittaa katoilla, lentää taivaalla ja saa kuulijansakin leijumaan.”
tiistai 11. toukokuuta 2010
Tšaikovski ja tuottavuus
Viime aikoina olen joutunut pohtimaan taidelaitoksen tuottavuutta. Joku veitikka on myös keksinyt, että osana ensi syksyn tulopoliittista ratkaisua pitäisi muusikoiden järjestelyvarat jakaa tuloksellisuuden mukaan.
Mittareita ei kuitenkaan ole olemassa. On siis yritettävä itse.
Voisiko tuloksellisin muusikko olla se joka konsertissa soittaa eniten ja nopeimmin ääniä? Ykkösviulistit saattaisivat tässä tapauksessa olla vahvoilla. Jos desibelimittarin annettaisiin määrätä, löytyisivät tuloksen tekijät helposti vaski- ja lyömäsoittajien rivistöistä.
Vai pitäisikö huomioida ne, joilla on itkettävimmät soolot ja siirtääkin katse yleisöön? Kausikorttilaisten paikoilla voisi olla sykemittari valmiina sekä erityinen sensori mittaamassa mahdollisia kyyneleitä.
Mikään näistä ei vain tunnu kovin oikeudenmukaiselta, sillä muusikothan eivät ole millään lailla voineet vaikuttaa siihen mitä säveltäjä on keksinyt heille kirjoittaa.
On siis pureuduttava todellisiin vaativuustekijöihin ja tarkasteltava eri instrumenttien soittajille asettamia haasteita. Osana sitä voitaisiin myös mitata miten kauan ennen harjoituksen tai konsertin alkua on kunkin tartuttava soittimeensa virittämistä varten tai hyvää ääntä tuottaakseen.
Mutta tässäkin tulee seinä vastaan. Jokaisen orkesterimuusikon oma soitin on hänen mielestään se kaikkein vaikein. Lyömäsoittajien kohdalla on huomioitava myös soitinvalikoiman laajuus. Ovathan perinteisesti lyömäsoittimia kaikki joita ”muut eivät osaa tai kehtaa soittaa”.
Ergonomiankin perusteella voisi pisteyttää soittimia. Kenellä on mahdottomimmat soittoasennot. Missä alkavat korvat ensimmäisenä tinnittää. Sadan hengen orkesterista löytyisi nopeasti satakunta hyvää ehdokasta.
Orkesterin kollektiivinen tuottavuus on sekin vaikeasti mitattavissa, kun kyseessä ei ole kappaletavara tai palvelu joka päivästä päivään toistuu aina samanlaisena.
Jokaisessa konsertissa on eri ohjelma, eri solisti, kapellimestari ja yleisö. Jokainen vuorovaikutustilanne yleisön kanssa on erilainen. Aplodien määrään voi vaikuttaa paitsi esityksen onnistuminen, myös solistin kuuluisuus ja oletettu erinomaisuus tai kapellimestarin hurmaava kekkalointi lavalla.
Miten lie säveltäjien tuottavuuden laita?
Viime perjantaina oli Tampere-talossa mahdollisuus vertailla säveltaidetuotteita kolmelta eri vuosisadalta, kun ohjelmassa oli Mozartin Haffner-sinfonia, Schnittken pianokonsertto nro 1 sekä Tšaikovskin neljäs sinfonia.
Yritykset arvioida säveltäjän tuottavuutta johtavat vähintään yhtä absurdeihin johtopäätöksiin kuin muusikoiden tai taidelaitosten kohdalla.
Yksikään viime perjantain mestariteoksista ei syntynyt tuottavuusohjelman tai luovuusyliopiston ansiosta, vaan elämässään monenlaisia uhrauksia tehneen lahjakkaan taiteilijan työn tuloksena. Taiteen tekeminen on hyvin henkilökohtainen asia, eikä nerouden tai intohimon tuotoksia voi kuvata minkäänlaisilla laatumittareilla.
Joten eikö nyt olisi aika haudata tämä tuottavuushömpötys ainakin sinfoniaorkestereiden osalta. Sen sijasta voisimme vakuuttua siitä, että taidelaitostemme laatu ja määrä sinänsä kertoo menestyvästä ja tuloksellisesta Suomesta maailmalle ja markkinoille. Lisätessään ihmisten hyvinvointia ja elämänhallintaa taide lisää samalla kokonaisen kansakunnan tuottavuutta.
Mittareita ei kuitenkaan ole olemassa. On siis yritettävä itse.
Voisiko tuloksellisin muusikko olla se joka konsertissa soittaa eniten ja nopeimmin ääniä? Ykkösviulistit saattaisivat tässä tapauksessa olla vahvoilla. Jos desibelimittarin annettaisiin määrätä, löytyisivät tuloksen tekijät helposti vaski- ja lyömäsoittajien rivistöistä.
Vai pitäisikö huomioida ne, joilla on itkettävimmät soolot ja siirtääkin katse yleisöön? Kausikorttilaisten paikoilla voisi olla sykemittari valmiina sekä erityinen sensori mittaamassa mahdollisia kyyneleitä.
Mikään näistä ei vain tunnu kovin oikeudenmukaiselta, sillä muusikothan eivät ole millään lailla voineet vaikuttaa siihen mitä säveltäjä on keksinyt heille kirjoittaa.
On siis pureuduttava todellisiin vaativuustekijöihin ja tarkasteltava eri instrumenttien soittajille asettamia haasteita. Osana sitä voitaisiin myös mitata miten kauan ennen harjoituksen tai konsertin alkua on kunkin tartuttava soittimeensa virittämistä varten tai hyvää ääntä tuottaakseen.
Mutta tässäkin tulee seinä vastaan. Jokaisen orkesterimuusikon oma soitin on hänen mielestään se kaikkein vaikein. Lyömäsoittajien kohdalla on huomioitava myös soitinvalikoiman laajuus. Ovathan perinteisesti lyömäsoittimia kaikki joita ”muut eivät osaa tai kehtaa soittaa”.
Ergonomiankin perusteella voisi pisteyttää soittimia. Kenellä on mahdottomimmat soittoasennot. Missä alkavat korvat ensimmäisenä tinnittää. Sadan hengen orkesterista löytyisi nopeasti satakunta hyvää ehdokasta.
Orkesterin kollektiivinen tuottavuus on sekin vaikeasti mitattavissa, kun kyseessä ei ole kappaletavara tai palvelu joka päivästä päivään toistuu aina samanlaisena.
Jokaisessa konsertissa on eri ohjelma, eri solisti, kapellimestari ja yleisö. Jokainen vuorovaikutustilanne yleisön kanssa on erilainen. Aplodien määrään voi vaikuttaa paitsi esityksen onnistuminen, myös solistin kuuluisuus ja oletettu erinomaisuus tai kapellimestarin hurmaava kekkalointi lavalla.
Miten lie säveltäjien tuottavuuden laita?
Viime perjantaina oli Tampere-talossa mahdollisuus vertailla säveltaidetuotteita kolmelta eri vuosisadalta, kun ohjelmassa oli Mozartin Haffner-sinfonia, Schnittken pianokonsertto nro 1 sekä Tšaikovskin neljäs sinfonia.
Yritykset arvioida säveltäjän tuottavuutta johtavat vähintään yhtä absurdeihin johtopäätöksiin kuin muusikoiden tai taidelaitosten kohdalla.
Yksikään viime perjantain mestariteoksista ei syntynyt tuottavuusohjelman tai luovuusyliopiston ansiosta, vaan elämässään monenlaisia uhrauksia tehneen lahjakkaan taiteilijan työn tuloksena. Taiteen tekeminen on hyvin henkilökohtainen asia, eikä nerouden tai intohimon tuotoksia voi kuvata minkäänlaisilla laatumittareilla.
Joten eikö nyt olisi aika haudata tämä tuottavuushömpötys ainakin sinfoniaorkestereiden osalta. Sen sijasta voisimme vakuuttua siitä, että taidelaitostemme laatu ja määrä sinänsä kertoo menestyvästä ja tuloksellisesta Suomesta maailmalle ja markkinoille. Lisätessään ihmisten hyvinvointia ja elämänhallintaa taide lisää samalla kokonaisen kansakunnan tuottavuutta.
maanantai 26. huhtikuuta 2010
Koesoittoja
Viikko sitten etsittiin orkesteriin uusia soittajia.
Koesoittojen sihteerinä toimiminen on mielenkiintoista puuhaa, erityisesti kun kyseessä jokin itselle tuntemattomampi soitin. Kun raati pui hakijoiden teknisiä ja tulkinnallisia ominaisuuksia, oppii soittimista ja soittotavoista paljon. Usein jaamme työn apulaisintendentti Eija Oravuon kanssa
Maanantaina kisasivat lyömäsoittajat varaäänenjohtajan paikasta. En voinut taaskaan olla hämmästelemättä miten monen erilaisen soittimen erinomaista hallintaa lyöjiltä edellytetään.
Tiistain koesoitossa haettiin 1-viulun varaäänenjohtajaa. Yhdentoista paikalle saapuneen hakijan joukossa oli viisi omaa soittajaa.
Sihteereillä piti kiirettä muiden töiden ja velvollisuuksien välissä. Suunnitelmana oli vaihtaa Eijan kanssa vuoroa ensimmäisen ja toisen soittokierroksen välissä.
Ensimmäisellä kierroksella hakijat soittivat sermin takana, ja sihteerit pitivät yhteyttä tekstiviestein seuraavasti:
”Hei, pidätkö minut ajan tasalla koesoiton etenemisessä. Lähden juuri ajamaan Hämeenpuistosta Kalevaa kohti. Eija”
”Viides hakija aloitti juuri. Kuudennen jälkeen nopea äänestys, minkä jälkeen vielä viisi. Maritta”
”OK. Kiitos. Matkalla jo takaisin. Eija”
”Kolme jäljellä. M”
”OK. Valmiudessa ollaan. E”
”Jos sulla on koneella koesoiton perustiedot raateineen, niin oo kiltti ja mailaa mulle pöytäkirjan pohjaksi. Ehdin ainakin aloittaa sitä ennen kuin pitää mennä. M”
”(Toimiston yhteisellä) T-asemallla on koesoittokansio. Siellä ko. koesoiton raati ja hakijalistat. E”
”Hienoa. Sieltäpä sitten. On muuten aika korkeatasoinen koesoitto. Tulee enemmän jatkoon menijöitä kuin karsittavia. Lähes loisteliastakin soittoa joukossa. Mutta tämähän on toisaalta vasta konserttokierros. M”
”Viimeinen aloitti nyt. Menee noin 6 minuuttia. Sitten äänestykset ja paussi. M”
”Merci! E”
”Por Favor. Tää nro 11 on ihan sairaan hyvä. M”
Sihteerit vaihtavat vuoroa, ja viimeiset viestit vaihdetaan.
”Pöytis siellä T-asemalla täydennystä varten. Nyt menossa (kotiin koiraa juoksuttamaan). M”
”OK. Hyvät lenkit Pyryn kera. E”
Koesoiton voittaja oli oma viulistimme Liina Nuora-Loijas, hakija numero 11.
Koesoittojen sihteerinä toimiminen on mielenkiintoista puuhaa, erityisesti kun kyseessä jokin itselle tuntemattomampi soitin. Kun raati pui hakijoiden teknisiä ja tulkinnallisia ominaisuuksia, oppii soittimista ja soittotavoista paljon. Usein jaamme työn apulaisintendentti Eija Oravuon kanssa
Maanantaina kisasivat lyömäsoittajat varaäänenjohtajan paikasta. En voinut taaskaan olla hämmästelemättä miten monen erilaisen soittimen erinomaista hallintaa lyöjiltä edellytetään.
Tiistain koesoitossa haettiin 1-viulun varaäänenjohtajaa. Yhdentoista paikalle saapuneen hakijan joukossa oli viisi omaa soittajaa.
Sihteereillä piti kiirettä muiden töiden ja velvollisuuksien välissä. Suunnitelmana oli vaihtaa Eijan kanssa vuoroa ensimmäisen ja toisen soittokierroksen välissä.
Ensimmäisellä kierroksella hakijat soittivat sermin takana, ja sihteerit pitivät yhteyttä tekstiviestein seuraavasti:
”Hei, pidätkö minut ajan tasalla koesoiton etenemisessä. Lähden juuri ajamaan Hämeenpuistosta Kalevaa kohti. Eija”
”Viides hakija aloitti juuri. Kuudennen jälkeen nopea äänestys, minkä jälkeen vielä viisi. Maritta”
”OK. Kiitos. Matkalla jo takaisin. Eija”
”Kolme jäljellä. M”
”OK. Valmiudessa ollaan. E”
”Jos sulla on koneella koesoiton perustiedot raateineen, niin oo kiltti ja mailaa mulle pöytäkirjan pohjaksi. Ehdin ainakin aloittaa sitä ennen kuin pitää mennä. M”
”(Toimiston yhteisellä) T-asemallla on koesoittokansio. Siellä ko. koesoiton raati ja hakijalistat. E”
”Hienoa. Sieltäpä sitten. On muuten aika korkeatasoinen koesoitto. Tulee enemmän jatkoon menijöitä kuin karsittavia. Lähes loisteliastakin soittoa joukossa. Mutta tämähän on toisaalta vasta konserttokierros. M”
”Viimeinen aloitti nyt. Menee noin 6 minuuttia. Sitten äänestykset ja paussi. M”
”Merci! E”
”Por Favor. Tää nro 11 on ihan sairaan hyvä. M”
Sihteerit vaihtavat vuoroa, ja viimeiset viestit vaihdetaan.
”Pöytis siellä T-asemalla täydennystä varten. Nyt menossa (kotiin koiraa juoksuttamaan). M”
”OK. Hyvät lenkit Pyryn kera. E”
Koesoiton voittaja oli oma viulistimme Liina Nuora-Loijas, hakija numero 11.
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Palaneita helmoja, tuhkaa taivaalla
Ennen viime viikkoa en koskaan kuvitellut, että joutuisimme jonakin päivänä panemaan täytäntöön sen uskomattomalta kuulostavan sopimuskohdan, jonka mukaan taiteilijan esiintymisen voi estää vain sota, maanjäristys tai tulivuorenpurkaus.
Edelliset konserttiviikot olivat sujuneet kuin tanssi - tai ainakin melkein. Okko Kamun johtamassa konsertissa kaksi viikkoa sitten tuntui kaikki olevan kohdallaan. Olihan tiedossa mm. Brahmsin sinfonia sekä Nystroemin laulusarja Sånger vid Havet suurenmoisen ruotsalaismezzon Katarina Karnéuksen laulamana.
Konserttipäivänä Katarina soitti kännykkääni vähän kello neljän jälkeen iltapäivällä. - ”Maritta, on tapahtunut katastrofi. Poltin silitysraudalla suuren reiän pukuuni. Nyt ei ole esiintymisasua.”
Neuvoin nopeasti muutaman liikkeen, josta kannattaisi lähteä etsiskelemään iltapukuja, ja Katarina säntäsi matkaan 11-vuotias poikansa avustajanaan. Vähän kuuden jälkeen sain tekstiviestin puhelimeen: ”Found it!” Eikä yleisöllä ollut aavistustakaan merensinisen silkkipuvun epätavallisesta tiestä Tampere-talon lavalle.
Biennale-konsertin tanssisolisti Virpi Pahkinen puolestaan ehti tuhkapilven vuoksi Tampereelle vasta myöhään torstai-iltana, sillä koneet jo myöhästelivät.
Hän ehti juuri käydä koreografiansa läpi Tampere-talon lavalla. Valosuunnittelu täydentyi siten, että viikon tuottaja, kollegani Eija Oravuo siirtyili suunnitelman mukaan paikasta toiseen Virpin liehuvat esiintymisasut yllään. Näin saatiin oikeat sävyt sekä hehkuvan oranssille että hopeanharmaalle vaatteelle.
Eija myös mahdollisti valojen toteutumisen itse konsertin aikana istumalla valotarkkaamossa partituuri edessään ja antamalla iskuja valomiehelle. Ei mikään helppo tehtävä, sillä varsinkin Jukka Tiensuun ”Soma” vilahtaa ohitse melko nopeasti.
Perjantain aikana tulivuoriongelma alkoi vakavoitua. Kapellimestari Josep Caballé-Domenechin piti lentää maanantaina Madridista ja klarinettisolisti Michael Collinsin keskiviikkona Lontoosta. Tarvittiin pikainen varasuunnitelma.
Sattumalta vapaana ollut Ari Rasilainen lupasi olla käytettävissä, jos espanjalaisemme ei pääse tulemaan. Partituurit olin jättänyt hänelle Tampere-talon puhelinvaihteeseen perjantai-iltana, konsertin jälkeen.
Sinfoniaorkesterit ry:n kalenteri osoittautui jälleen kullan arvoiseksi. Sieltä kävi mm. ilmi, että Eero Heinonen soittaa muutamaa päivää aiemmin Mozartin konserton nro 13 Kokkolassa. Ja mikä onni, hänkin olisi käytettävissä.
Konserttiviikon maanantaina oli orkesteri ja lipputoimisto informoitu, oikeat nuotit kaivettu esiin ja tiedote lähdössä maailmalle. Muutokset käsiohjelmaan, lehti-ilmoituksiin, nettisivuille jne. teettivät työtä orkesterin pienellä markkinointiosastolla. Oli onnekasta sattumaa, että juuri seuraava viikko oli jouduttu jättämään säästöviikoksi ilman konserttia.
Monella eurooppalaisella taiteilijalla oli tuon viikon aikana voittoisa ”tuhkakeikka”, ja yleisöt saivat toinen toistaan hienompia yllätysesiintyjiä.
Meitähän eivät lannista tulivuoretkaan.
Edelliset konserttiviikot olivat sujuneet kuin tanssi - tai ainakin melkein. Okko Kamun johtamassa konsertissa kaksi viikkoa sitten tuntui kaikki olevan kohdallaan. Olihan tiedossa mm. Brahmsin sinfonia sekä Nystroemin laulusarja Sånger vid Havet suurenmoisen ruotsalaismezzon Katarina Karnéuksen laulamana.
Konserttipäivänä Katarina soitti kännykkääni vähän kello neljän jälkeen iltapäivällä. - ”Maritta, on tapahtunut katastrofi. Poltin silitysraudalla suuren reiän pukuuni. Nyt ei ole esiintymisasua.”
Neuvoin nopeasti muutaman liikkeen, josta kannattaisi lähteä etsiskelemään iltapukuja, ja Katarina säntäsi matkaan 11-vuotias poikansa avustajanaan. Vähän kuuden jälkeen sain tekstiviestin puhelimeen: ”Found it!” Eikä yleisöllä ollut aavistustakaan merensinisen silkkipuvun epätavallisesta tiestä Tampere-talon lavalle.
Biennale-konsertin tanssisolisti Virpi Pahkinen puolestaan ehti tuhkapilven vuoksi Tampereelle vasta myöhään torstai-iltana, sillä koneet jo myöhästelivät.
Hän ehti juuri käydä koreografiansa läpi Tampere-talon lavalla. Valosuunnittelu täydentyi siten, että viikon tuottaja, kollegani Eija Oravuo siirtyili suunnitelman mukaan paikasta toiseen Virpin liehuvat esiintymisasut yllään. Näin saatiin oikeat sävyt sekä hehkuvan oranssille että hopeanharmaalle vaatteelle.
Eija myös mahdollisti valojen toteutumisen itse konsertin aikana istumalla valotarkkaamossa partituuri edessään ja antamalla iskuja valomiehelle. Ei mikään helppo tehtävä, sillä varsinkin Jukka Tiensuun ”Soma” vilahtaa ohitse melko nopeasti.
Perjantain aikana tulivuoriongelma alkoi vakavoitua. Kapellimestari Josep Caballé-Domenechin piti lentää maanantaina Madridista ja klarinettisolisti Michael Collinsin keskiviikkona Lontoosta. Tarvittiin pikainen varasuunnitelma.
Sattumalta vapaana ollut Ari Rasilainen lupasi olla käytettävissä, jos espanjalaisemme ei pääse tulemaan. Partituurit olin jättänyt hänelle Tampere-talon puhelinvaihteeseen perjantai-iltana, konsertin jälkeen.
Sinfoniaorkesterit ry:n kalenteri osoittautui jälleen kullan arvoiseksi. Sieltä kävi mm. ilmi, että Eero Heinonen soittaa muutamaa päivää aiemmin Mozartin konserton nro 13 Kokkolassa. Ja mikä onni, hänkin olisi käytettävissä.
Konserttiviikon maanantaina oli orkesteri ja lipputoimisto informoitu, oikeat nuotit kaivettu esiin ja tiedote lähdössä maailmalle. Muutokset käsiohjelmaan, lehti-ilmoituksiin, nettisivuille jne. teettivät työtä orkesterin pienellä markkinointiosastolla. Oli onnekasta sattumaa, että juuri seuraava viikko oli jouduttu jättämään säästöviikoksi ilman konserttia.
Monella eurooppalaisella taiteilijalla oli tuon viikon aikana voittoisa ”tuhkakeikka”, ja yleisöt saivat toinen toistaan hienompia yllätysesiintyjiä.
Meitähän eivät lannista tulivuoretkaan.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Laulun voimaa
”Käy yrttitarhasta polku, se Golgatalle vie.” Ensimmäisiä lapsuudenmuistojani on äidinäiti laulamassa vanhaa pääsiäisvirttä ja polkemassa singeriään laulun tahdissa.
Molemmat mummoni lauloivat. Viipurilaisen evakkomummon repertuaarin kuuluivat kaihoisat kansanlaulut, ja erityisesti kaikki Karjalaan liittyvä. Nokialaisen mummoni suuri suku oli erikoistunut isänmaallishenkisiin työväenlauluihin. ”Seiso vankkana suomalainen” oli sen tunnuslaulu.
Virsien laulaminen oli molempien mummojen yhteistä perinnettä.
Nokian suvulla oli erikoinen tapa kerääntyä täysiä vuosia täyttävän jäsenensä ikkunan alle laulamaan keskiyön hetkellä. Laulettiin ”seiso vankkana” sekä pari muuta laulua, ja sen jälkeen poistuttiin yhtä hiljaa kuin oli tultukin. Päivänsankarin kuului vain avata ikkuna ja kiittää onnittelusta.
Jokin aika sitten ihmettelin äidilleni, millä keinoin nokialainen laulusakki tuli keskellä yötä Tampereen Petsamoon, kun kenelläkään ei ollut autoa. - No, nehän vuokrasivat bussin jos matka oli pitempi, kuului vastaus.
Hiljaisessa yössä uljaana kajahtava laulu jäi lapsena mieleeni ihmeellisenä kokemuksena.
Olen vakuuttunut siitä, että parasta mitä isoäidit voivat tarjota lapsenlapsilleen on laulu. Ja hienoin yhteisöllinen musiikkikokemus lienee suuri kuoroteos täydelle salille kansalliseen tai kirkolliseen juhlaan liittyen.
Kiirastorstaina kuultiin Tampereella Beethovenin Missa Solemnis Hannu Linnun johtamana.
Viikko sisälsi taas jännitystekijöitä, sillä molemmat naissolistit, Gunnel Boman ja Anneli Peebo, onnistuivat sairastumaan. Koska pääsiäisviikko tunnetusti työllistää laulajat kaikkialla, seurasi peruutuksista muutama piinallinen päivä ennen kuin päästiin ratkaisuun.
Pelastus tuli tällä kertaa pohjoismaista, kun ruotsalainen Kristina Hansson sattui olemaan vapaana ja Tuija Knihtilällä oli muutama välipäivä Oslon oopperassa. Miessolisteina taituroivat Tuomas Katajala ja Simon Bailey.
Lisävärinsä esitykseen toi Tampereen Filharmonisen kuoron ystävyyskuoro Friedrich Spee -kuoro Saksasta. Vaativa kuoro-osuus hoitui lopulta tyylikkäästi tuplakuoron voimin.
Kuten aina pääsiäisen ajan konserteissa, oli tunnelma salissa tälläkin kertaa käsin kosketeltava. Kokonainen konsertillinen laulun iloa ja voimaa näytti menevän suoraan kuulijoiden sydämiin.
Yksi asia vain jäi itseäni askarruttamaan. Eräs saksalaiskuoron jäsenistä oli tuonut omalta viinitilaltaan autolastillisen punaviiniä, jonka laadusta hän oli erityisen ylpeä. Viininviljelyn ohella mies toimi myös oman kaupunkinsa pormestarina.
Suunnitelmana oli tarjota maljat koko esiintyjäjoukolle Tampere-talossa konsertin jälkeen. Mutta voi! Suomalaiset säädökset eivät sallineetkaan ulkopuolisten järjestämää anniskelua talossa.
Mitä viineille tapahtui? Joutuiko pormestari viemään lastin takaisin Saksaan? Saivatko tamperelaiset edes maistiaisia? Vai nauttiko Friedrich Spee -kuoro kenties paluumatkallaan kaiken?
Molemmat mummoni lauloivat. Viipurilaisen evakkomummon repertuaarin kuuluivat kaihoisat kansanlaulut, ja erityisesti kaikki Karjalaan liittyvä. Nokialaisen mummoni suuri suku oli erikoistunut isänmaallishenkisiin työväenlauluihin. ”Seiso vankkana suomalainen” oli sen tunnuslaulu.
Virsien laulaminen oli molempien mummojen yhteistä perinnettä.
Nokian suvulla oli erikoinen tapa kerääntyä täysiä vuosia täyttävän jäsenensä ikkunan alle laulamaan keskiyön hetkellä. Laulettiin ”seiso vankkana” sekä pari muuta laulua, ja sen jälkeen poistuttiin yhtä hiljaa kuin oli tultukin. Päivänsankarin kuului vain avata ikkuna ja kiittää onnittelusta.
Jokin aika sitten ihmettelin äidilleni, millä keinoin nokialainen laulusakki tuli keskellä yötä Tampereen Petsamoon, kun kenelläkään ei ollut autoa. - No, nehän vuokrasivat bussin jos matka oli pitempi, kuului vastaus.
Hiljaisessa yössä uljaana kajahtava laulu jäi lapsena mieleeni ihmeellisenä kokemuksena.
Olen vakuuttunut siitä, että parasta mitä isoäidit voivat tarjota lapsenlapsilleen on laulu. Ja hienoin yhteisöllinen musiikkikokemus lienee suuri kuoroteos täydelle salille kansalliseen tai kirkolliseen juhlaan liittyen.
Kiirastorstaina kuultiin Tampereella Beethovenin Missa Solemnis Hannu Linnun johtamana.
Viikko sisälsi taas jännitystekijöitä, sillä molemmat naissolistit, Gunnel Boman ja Anneli Peebo, onnistuivat sairastumaan. Koska pääsiäisviikko tunnetusti työllistää laulajat kaikkialla, seurasi peruutuksista muutama piinallinen päivä ennen kuin päästiin ratkaisuun.
Pelastus tuli tällä kertaa pohjoismaista, kun ruotsalainen Kristina Hansson sattui olemaan vapaana ja Tuija Knihtilällä oli muutama välipäivä Oslon oopperassa. Miessolisteina taituroivat Tuomas Katajala ja Simon Bailey.
Lisävärinsä esitykseen toi Tampereen Filharmonisen kuoron ystävyyskuoro Friedrich Spee -kuoro Saksasta. Vaativa kuoro-osuus hoitui lopulta tyylikkäästi tuplakuoron voimin.
Kuten aina pääsiäisen ajan konserteissa, oli tunnelma salissa tälläkin kertaa käsin kosketeltava. Kokonainen konsertillinen laulun iloa ja voimaa näytti menevän suoraan kuulijoiden sydämiin.
Yksi asia vain jäi itseäni askarruttamaan. Eräs saksalaiskuoron jäsenistä oli tuonut omalta viinitilaltaan autolastillisen punaviiniä, jonka laadusta hän oli erityisen ylpeä. Viininviljelyn ohella mies toimi myös oman kaupunkinsa pormestarina.
Suunnitelmana oli tarjota maljat koko esiintyjäjoukolle Tampere-talossa konsertin jälkeen. Mutta voi! Suomalaiset säädökset eivät sallineetkaan ulkopuolisten järjestämää anniskelua talossa.
Mitä viineille tapahtui? Joutuiko pormestari viemään lastin takaisin Saksaan? Saivatko tamperelaiset edes maistiaisia? Vai nauttiko Friedrich Spee -kuoro kenties paluumatkallaan kaiken?
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Mitä Sveitsistä tulee?
Mäkihyppykisojen korkeimmalla palkintopallilla on viime aikoina nähty useimmiten mies nimeltä Ammann, samalla kun omat hyppääjämme näyttävät ainakin väliaikaisesti menettäneen pääroolin tässä perinteisessä suomalaislajissa.
Ammann hyppäsi yllättäen myös Lohengrin-oopperan päärooliin viime viikon torstaina, kun alkuperäinen Elsa, Kirsi Tiihonen, sairastui ja sopraano Marion Ammann tuli pikahälytyksellä paikkaamaan häntä.
Sekä voittoisa mäkimies että samanniminen sopraano tulevat Sveitsistä.
Sveitsiläisyys oli esillä myös perjantain konsertissamme Tuomiokirkossa, jossa Jaana Haanterä johti Wagnerin ja Mozartin ohella Sveitsin harvalukuisiin säveltäjiin kuuluvan Frank Martinin konserton puhaltimille, lyömäsoittimille ja jousille.
Martin on kohtalaisen kiinnostava säveltäjä, kuten myös maanmiehensä Bloch. Harvoin soitettua Martiniä kuultiin Tampereella viime syksynä, jolloin Jokamies-monologin solistina oli Gabriel Suovanen. Edellinen Martinin teos orkesterin ohjelmistossa oli joskus 90-luvun alkupuolella pääsiäiskonsertissa esitetty Polyptique viulusolistille ja kahteen osaan jaetulle orkesterille.
Tuomiokirkon konsertin harjoitukset aloitettiin Tampere-talon Pienessä salissa tiistaina. Kaikki näytti toimivan normaalisti. Myöhään samana iltana tuli kuitenkin tieto, että Martinin klarinettisolisti oli loukannut kätensä eikä missään tapauksessa pystyisi soittamaan.
Ongelmaa oli ryhdyttävä saman tien ratkaisemaan, vaikka kello läheni jo puolta yötä. Pienen puhelin- ja tekstiviestirumban jälkeen päädyttiin siihen, että klarinetin varaäänenjohtaja Janne Pesonen hyppäisi tehtävään. Jannella oli edessään parin vuorokauden tiivis harjoittelu.
Koska yllätykset tulevat harvoin yksin, riitti klarinetistillamme jännitystä viikon kaikille päiville. Moottoritiellä sattui kuuden auton ketjukolari tuntia ennen torstain oopperaesitystä. Janne oli viulistivaimoineen niiden joukossa, jotka juuttuivat ruuhkaan tietämättä milloin suma saataisiin purettua. Välitin saamani tekstiviestin edelleen oopperan tuottajalle, joka puolestaan kertoi sen kapellimestarille, vain hetkeä ennen esityksen alkua. Esitys pääsi juuri ja juuri alkamaan aikataulussa, kun pariskunta kurvasi suoraan henkilökunnan ovelle ja sieltä juosten oopperamonttuun.
Perjantain konsertissa ajatukseni veivät väkisinkin alppimaahan. Anteeksi vain Wagner, mutta keskellä Siegfried-idylliä pohdiskelin kelloja, suklaata ja maukkaita juustoja. Millainen musiikkimaa oli Sveitsi? Millaisia rikkauksia oli Euroopan vauraimpiin maihin lukeutuvalla maalla, jodlauksen lisäksi?
Martin ja Bloch olivat ainoat tuntemani säveltäjät. Tiesin, että 50-luvun laulajatähti Lys Assia oli ensimmäisten euroviisujen voittaja. Perheen koulunuorison soittimissa soi 90-luvulla jokin DJ Bobo.
Pienen pinnistelyn jälkeen muistin oboisti Heinz Holligerin sekä muinoin maailman suurimpiin pianisteihin lukeutuneen Alfred Cortot´n. Kun joku vuosi sitten soitin Matti Salmiselle, kertoi hän istuvansa terassillaan, Genevejärven rannalla. Salminen, kuten moni muukin suomalaislaulaja on laulanut Zürichin kuulussa oopperatalossa.
Yhtään sveitsiläistä kapellimestaria ei tullut mieleeni. Seuraavana päivänä oli pakko mennä tietolähteiden äärelle. Löytyihän sieltä muutama: Ernest Ansermet, Michel Tabachnik, Mario Venzago…Lista on kuitenkin paljon lyhyempi kuin kansainvälisellä tasolla toimineiden suomalaisten kollegojen.
Olkoonkin, että Sveitsi on vienyt meiltä mäkikuninkuuden, musiikin suurvallaksi siitä ei silti ole. Vaikka sveitsiläisiä on miljoona enemmän kuin suomalaisia, on maalla paljon vaatimattomampi musiikkitarjonta kuin meillä.
Tosiasiassa maailmasta ei löydy maata, jossa niin pientä väkimäärää kohden olisi yhtä paljon orkestereita, säveltäjiä ja maailmanluokan muusikoita kuin Suomessa.
Mutta miten sujui Janne Pesoselta Martinin yllätyskonsertto? Kerrassaan hienosti, niin kuin muiltakin solisteilta. Koko konsertti oli oman orkesterin voimannäyttö, kun solistien lisäksi myös kapellimestari Jaana Haanterä oli orkesterin omista riveistä.
Hyvä Suomi, ja hyvä Tampere!
Ammann hyppäsi yllättäen myös Lohengrin-oopperan päärooliin viime viikon torstaina, kun alkuperäinen Elsa, Kirsi Tiihonen, sairastui ja sopraano Marion Ammann tuli pikahälytyksellä paikkaamaan häntä.
Sekä voittoisa mäkimies että samanniminen sopraano tulevat Sveitsistä.
Sveitsiläisyys oli esillä myös perjantain konsertissamme Tuomiokirkossa, jossa Jaana Haanterä johti Wagnerin ja Mozartin ohella Sveitsin harvalukuisiin säveltäjiin kuuluvan Frank Martinin konserton puhaltimille, lyömäsoittimille ja jousille.
Martin on kohtalaisen kiinnostava säveltäjä, kuten myös maanmiehensä Bloch. Harvoin soitettua Martiniä kuultiin Tampereella viime syksynä, jolloin Jokamies-monologin solistina oli Gabriel Suovanen. Edellinen Martinin teos orkesterin ohjelmistossa oli joskus 90-luvun alkupuolella pääsiäiskonsertissa esitetty Polyptique viulusolistille ja kahteen osaan jaetulle orkesterille.
Tuomiokirkon konsertin harjoitukset aloitettiin Tampere-talon Pienessä salissa tiistaina. Kaikki näytti toimivan normaalisti. Myöhään samana iltana tuli kuitenkin tieto, että Martinin klarinettisolisti oli loukannut kätensä eikä missään tapauksessa pystyisi soittamaan.
Ongelmaa oli ryhdyttävä saman tien ratkaisemaan, vaikka kello läheni jo puolta yötä. Pienen puhelin- ja tekstiviestirumban jälkeen päädyttiin siihen, että klarinetin varaäänenjohtaja Janne Pesonen hyppäisi tehtävään. Jannella oli edessään parin vuorokauden tiivis harjoittelu.
Koska yllätykset tulevat harvoin yksin, riitti klarinetistillamme jännitystä viikon kaikille päiville. Moottoritiellä sattui kuuden auton ketjukolari tuntia ennen torstain oopperaesitystä. Janne oli viulistivaimoineen niiden joukossa, jotka juuttuivat ruuhkaan tietämättä milloin suma saataisiin purettua. Välitin saamani tekstiviestin edelleen oopperan tuottajalle, joka puolestaan kertoi sen kapellimestarille, vain hetkeä ennen esityksen alkua. Esitys pääsi juuri ja juuri alkamaan aikataulussa, kun pariskunta kurvasi suoraan henkilökunnan ovelle ja sieltä juosten oopperamonttuun.
Perjantain konsertissa ajatukseni veivät väkisinkin alppimaahan. Anteeksi vain Wagner, mutta keskellä Siegfried-idylliä pohdiskelin kelloja, suklaata ja maukkaita juustoja. Millainen musiikkimaa oli Sveitsi? Millaisia rikkauksia oli Euroopan vauraimpiin maihin lukeutuvalla maalla, jodlauksen lisäksi?
Martin ja Bloch olivat ainoat tuntemani säveltäjät. Tiesin, että 50-luvun laulajatähti Lys Assia oli ensimmäisten euroviisujen voittaja. Perheen koulunuorison soittimissa soi 90-luvulla jokin DJ Bobo.
Pienen pinnistelyn jälkeen muistin oboisti Heinz Holligerin sekä muinoin maailman suurimpiin pianisteihin lukeutuneen Alfred Cortot´n. Kun joku vuosi sitten soitin Matti Salmiselle, kertoi hän istuvansa terassillaan, Genevejärven rannalla. Salminen, kuten moni muukin suomalaislaulaja on laulanut Zürichin kuulussa oopperatalossa.
Yhtään sveitsiläistä kapellimestaria ei tullut mieleeni. Seuraavana päivänä oli pakko mennä tietolähteiden äärelle. Löytyihän sieltä muutama: Ernest Ansermet, Michel Tabachnik, Mario Venzago…Lista on kuitenkin paljon lyhyempi kuin kansainvälisellä tasolla toimineiden suomalaisten kollegojen.
Olkoonkin, että Sveitsi on vienyt meiltä mäkikuninkuuden, musiikin suurvallaksi siitä ei silti ole. Vaikka sveitsiläisiä on miljoona enemmän kuin suomalaisia, on maalla paljon vaatimattomampi musiikkitarjonta kuin meillä.
Tosiasiassa maailmasta ei löydy maata, jossa niin pientä väkimäärää kohden olisi yhtä paljon orkestereita, säveltäjiä ja maailmanluokan muusikoita kuin Suomessa.
Mutta miten sujui Janne Pesoselta Martinin yllätyskonsertto? Kerrassaan hienosti, niin kuin muiltakin solisteilta. Koko konsertti oli oman orkesterin voimannäyttö, kun solistien lisäksi myös kapellimestari Jaana Haanterä oli orkesterin omista riveistä.
Hyvä Suomi, ja hyvä Tampere!
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Kohtaamisia
Tampereella pari viikkoa sitten vieraillut Vadim Gluzman on yksi lempisolisteistani. Usein tähtivierailijoiden saapumista edeltää kuukausia kestävä sähköpostitulva mitä ihmeellisimpine vaatimuksineen. Pukuhuoneen ovella pitää olla vartija. On vietävä viisi pulloa ranskalaista mineraalivettä pöydälle päivittäin, tarkasti määritellyn hedelmälajitelman viereen. Haastattelu- ja kuvauspyynnöt on hyväksytettävä agentilla kahta kuukautta ennen konserttia…
Mutta sellaiset kuin Vadim Gluzman vain tulevat ja soittavat, ilman minkäänlaisia tähden elkeitä lavalla tai lavan takana.
Aiemmin meillä kuultujen Tšaikovskin konserton ja Bernsteinin Serenadin jälkeen oli tällä kertaa vuorossa ensi vuonna 80 vuotta täyttävän tataarilaissyntyisen Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium. Juuri tämän teoksen avulla murtautui Neuvostoliitossa marginaaliin jätetty säveltäjä läntisen maailman tietoisuuteen ja sävellysmaailman huipulle kolmisenkymmentä vuotta sitten. Wienissä tapahtuneen kantaesityksen solistina oli Gidon Kremer ja kapellimestarina Leif Segerstam.
Olin hotellissa solistia vastassa, kun luottotaksimme Kai toi hänet Pirkkalan lentoasemalta keskiviikkoaamuna. Vadimilla oli kaikki hyvin niin kuin aina, vaikka takana oli pitkä matka Chicagosta Tukholman kautta Tampereelle. Laukut jäivät harmillisesti Tukholmaan, mutta mitäs siitä kun 320-vuotias Stradivarius oli turvallisesti mukana. Puolitoista vuorokautta matkustanut taiteilija oli siltä istumalta valmis lähtemään Tampere-taloon tapaamaan Hannu Lintua ja ystäviään orkesterissa.
Viime syksynä aloitimme uusien teosten esittelyn yleisölle ennen konserttia. Mukana on ollut useimmiten Hannu Lintu, toisinaan myös säveltäjiä. Kun kysyin Gluzmanilta tulisiko hän mukaan keskusteluun, vastasi hän nimenomaan toivoneensakin, että sellainen tilaisuus järjestyisi.
Ravintola Fuugaan kerääntynyt yleisö kuunteli keskittyneesti, kun herrat Hannu Linnun johdattelemana keskustelivat Gubaidulinasta. Miten teos rakentuu. Mikä siitä tekee nimenomaan Offertoriumin, ”uhrauksen”. Mitä tekemistä Fredrik Suurella ja Bachilla on sen kanssa. Miten säveltäjän hengellisyys ja harras uskonnollisuus näkyy teoksessa.
Offertorium toteutui konsertissa hienoimmalla mahdollisella tavalla ja puhkisoitetusta Tšaikovskin vitosesta kuultiin hämmästyttävä, tuore esitys. Kaksi Venäjää, joiden välillä oli sata vuotta, kohtasivat toisensa, ja edelleen tamperelaisyleisön.
Vadim Gluzman oli salissa kuuntelemassa sinfoniaa. En malttanut olla kysymättä hänen mielipidettään siitä. - ”Tämä oli minulle täysin uusi kohtaaminen Tšaikovskin 5. sinfonian kanssa. Oli todella mielenkiintoista kuulla niin monia asioita paljastuvan tutusta partituurista.”
Konsertin jälkeen istuimme hetken Tampere-talon kahvila Soolossa rupattelemassa. Konsertissa ollut Jouni Kaipainen muisteli tapaamistaan Sofia Gubaidulinan kanssa kahdella eri säveltäjäfestivaalilla. - ”Musiikin kuuntelemisen ohessa tyydyimme vain hymyilemään ystävällisesti toisillemme. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, kun minun saksani ei riittänyt kommunikointiin hänen kanssaan, eikä hän puolestaan osannut riittävästi englantia.”
Jaana Haanterä kertoi sattumuksesta aikojen takaa, kun kaksi neuvostoliittolaista merkkisäveltäjää Alfred Schnittke ja Sofia Gubaidulina olivat yllättäen kysyneet häneltä tietä Helsingin rautatieasemalla. - ”Kun tajusin keitä he olivat, en hämmennyksissäni osannut sanoa heille yhtään mitään.”
Itselleni jäi viikolta päällimmäiseksi mieleen Vadim Gluzmanin kommentti konserttia edeltävässä keskustelussa. Kun Hannu Lintu kysyi häneltä miten hän juutalaisena koki täysin eri maailmasta tulevan, hartaan ortodoksisäveltäjän teoksen, kuului vastaus:
”Tämä teos on opettanut minulle, että hyvän, pahan tai kärsimyksen kokeminen on kaikille yhteistä, ja että me kaikki olemme lopulta samanlaisia, uskonnosta ja taustasta riippumatta. Musiikin kautta me kaikki olemme yhtä.”
Mutta sellaiset kuin Vadim Gluzman vain tulevat ja soittavat, ilman minkäänlaisia tähden elkeitä lavalla tai lavan takana.
Aiemmin meillä kuultujen Tšaikovskin konserton ja Bernsteinin Serenadin jälkeen oli tällä kertaa vuorossa ensi vuonna 80 vuotta täyttävän tataarilaissyntyisen Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium. Juuri tämän teoksen avulla murtautui Neuvostoliitossa marginaaliin jätetty säveltäjä läntisen maailman tietoisuuteen ja sävellysmaailman huipulle kolmisenkymmentä vuotta sitten. Wienissä tapahtuneen kantaesityksen solistina oli Gidon Kremer ja kapellimestarina Leif Segerstam.
Olin hotellissa solistia vastassa, kun luottotaksimme Kai toi hänet Pirkkalan lentoasemalta keskiviikkoaamuna. Vadimilla oli kaikki hyvin niin kuin aina, vaikka takana oli pitkä matka Chicagosta Tukholman kautta Tampereelle. Laukut jäivät harmillisesti Tukholmaan, mutta mitäs siitä kun 320-vuotias Stradivarius oli turvallisesti mukana. Puolitoista vuorokautta matkustanut taiteilija oli siltä istumalta valmis lähtemään Tampere-taloon tapaamaan Hannu Lintua ja ystäviään orkesterissa.
Viime syksynä aloitimme uusien teosten esittelyn yleisölle ennen konserttia. Mukana on ollut useimmiten Hannu Lintu, toisinaan myös säveltäjiä. Kun kysyin Gluzmanilta tulisiko hän mukaan keskusteluun, vastasi hän nimenomaan toivoneensakin, että sellainen tilaisuus järjestyisi.
Ravintola Fuugaan kerääntynyt yleisö kuunteli keskittyneesti, kun herrat Hannu Linnun johdattelemana keskustelivat Gubaidulinasta. Miten teos rakentuu. Mikä siitä tekee nimenomaan Offertoriumin, ”uhrauksen”. Mitä tekemistä Fredrik Suurella ja Bachilla on sen kanssa. Miten säveltäjän hengellisyys ja harras uskonnollisuus näkyy teoksessa.
Offertorium toteutui konsertissa hienoimmalla mahdollisella tavalla ja puhkisoitetusta Tšaikovskin vitosesta kuultiin hämmästyttävä, tuore esitys. Kaksi Venäjää, joiden välillä oli sata vuotta, kohtasivat toisensa, ja edelleen tamperelaisyleisön.
Vadim Gluzman oli salissa kuuntelemassa sinfoniaa. En malttanut olla kysymättä hänen mielipidettään siitä. - ”Tämä oli minulle täysin uusi kohtaaminen Tšaikovskin 5. sinfonian kanssa. Oli todella mielenkiintoista kuulla niin monia asioita paljastuvan tutusta partituurista.”
Konsertin jälkeen istuimme hetken Tampere-talon kahvila Soolossa rupattelemassa. Konsertissa ollut Jouni Kaipainen muisteli tapaamistaan Sofia Gubaidulinan kanssa kahdella eri säveltäjäfestivaalilla. - ”Musiikin kuuntelemisen ohessa tyydyimme vain hymyilemään ystävällisesti toisillemme. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, kun minun saksani ei riittänyt kommunikointiin hänen kanssaan, eikä hän puolestaan osannut riittävästi englantia.”
Jaana Haanterä kertoi sattumuksesta aikojen takaa, kun kaksi neuvostoliittolaista merkkisäveltäjää Alfred Schnittke ja Sofia Gubaidulina olivat yllättäen kysyneet häneltä tietä Helsingin rautatieasemalla. - ”Kun tajusin keitä he olivat, en hämmennyksissäni osannut sanoa heille yhtään mitään.”
Itselleni jäi viikolta päällimmäiseksi mieleen Vadim Gluzmanin kommentti konserttia edeltävässä keskustelussa. Kun Hannu Lintu kysyi häneltä miten hän juutalaisena koki täysin eri maailmasta tulevan, hartaan ortodoksisäveltäjän teoksen, kuului vastaus:
”Tämä teos on opettanut minulle, että hyvän, pahan tai kärsimyksen kokeminen on kaikille yhteistä, ja että me kaikki olemme lopulta samanlaisia, uskonnosta ja taustasta riippumatta. Musiikin kautta me kaikki olemme yhtä.”
maanantai 15. helmikuuta 2010
Rakkaudesta Raveliin
Nyt on ihan pakko tehdä rakkaudentunnustus. Olen aina ollut äärimmäisen vaikuttunut kaikesta mitä Maurice Ravel koskaan ehti säveltää.
Hallintohenkilönä tulisi tietysti suhtautua kylmän tasapuolisesti ohjelmistoasioihin. Ravel tekee minusta kuitenkin kyvyttömän kaikenlaiseen objektiivisuuteen ja viileään harkintaan.
Kun aikanaan pikkupianistina sain Ravelia soitettavakseni, jouduin täydellisen euforian valtaan. Miten mitään näin kipeän kaunista on koskaan voitu säveltää.
Ostin pinkan levyjä ja etsin kaikki tilaisuudet päästä kuulemaan Ravelin pianoteoksia, kamarimusiikkia, orkesteriteoksia. Ylimpänä listallani olivat G-duuripianokonsertto, La Valse sekä Daphnis et Chloé.
Halusin tietää Ravelista kaiken. Asuessani 70-luvulla sattuneesta syystä Budapestissa, oli ainoa käsillä oleva elämäkerta unkarinkielinen. Tankkasin sen lävitse sanakirjan avulla ja sain selville, että vain 162 senttiä pitkä säveltäjä oli kiintynyt kissoihin, pieniin mekaanisiin esineisiin sekä näyttäviin silkkipaitoihin ja kravatteihin.
Hänen vähät ihmissuhteensa löytyivät enimmäkseen Pariisin alamaailmasta. Jos hän olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, hän olisi luontevasti solahtanut vaikka helsinkiläisten burleskiharrastajien joukkoon.
Ravel jäi uransa alkupuolella vaille apurahoja ja palkintoja, ja vanhempana hän kieltäytyi ottamasta niitä vastaan. Lääkärien yritys korjata mystistä aivossairautta leikkauksella vei hänet koomaan ja kuolemaan 62-vuotiaana.
Mikä ilo olikaan tarjota viime viikolla tamperelaisyleisön kuultavaksi täyslaidallinen Ravelia. Kaikki kolme lempiteostani tulivat konsertin ohjelmaan kapellimestarin ehdotuksesta, tilaamatta ja pyytämättä kuin entiselle tytölle presidentinkanslian faksit.
Elämä on joskus ihmeellistä.
Hallintohenkilönä tulisi tietysti suhtautua kylmän tasapuolisesti ohjelmistoasioihin. Ravel tekee minusta kuitenkin kyvyttömän kaikenlaiseen objektiivisuuteen ja viileään harkintaan.
Kun aikanaan pikkupianistina sain Ravelia soitettavakseni, jouduin täydellisen euforian valtaan. Miten mitään näin kipeän kaunista on koskaan voitu säveltää.
Ostin pinkan levyjä ja etsin kaikki tilaisuudet päästä kuulemaan Ravelin pianoteoksia, kamarimusiikkia, orkesteriteoksia. Ylimpänä listallani olivat G-duuripianokonsertto, La Valse sekä Daphnis et Chloé.
Halusin tietää Ravelista kaiken. Asuessani 70-luvulla sattuneesta syystä Budapestissa, oli ainoa käsillä oleva elämäkerta unkarinkielinen. Tankkasin sen lävitse sanakirjan avulla ja sain selville, että vain 162 senttiä pitkä säveltäjä oli kiintynyt kissoihin, pieniin mekaanisiin esineisiin sekä näyttäviin silkkipaitoihin ja kravatteihin.
Hänen vähät ihmissuhteensa löytyivät enimmäkseen Pariisin alamaailmasta. Jos hän olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, hän olisi luontevasti solahtanut vaikka helsinkiläisten burleskiharrastajien joukkoon.
Ravel jäi uransa alkupuolella vaille apurahoja ja palkintoja, ja vanhempana hän kieltäytyi ottamasta niitä vastaan. Lääkärien yritys korjata mystistä aivossairautta leikkauksella vei hänet koomaan ja kuolemaan 62-vuotiaana.
Mikä ilo olikaan tarjota viime viikolla tamperelaisyleisön kuultavaksi täyslaidallinen Ravelia. Kaikki kolme lempiteostani tulivat konsertin ohjelmaan kapellimestarin ehdotuksesta, tilaamatta ja pyytämättä kuin entiselle tytölle presidentinkanslian faksit.
Elämä on joskus ihmeellistä.
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Mitä näistä nuorista tulee?
Kun jokin vuosi sitten toiveikkaasti lähestyin Esa-Pekka Salosen agenttia, oli vastaus brittiläisen sarkastinen: ”Dear Mrs Hirvonen, I do admire your enthusiasm, but I can tell you that he will not be available for your orchestra, at any time,”
Muistan 18-vuotiaan Salosen, joka kerran kävi johtamassa orkesteriamme yliopiston juhlasalissa. Nokkelasta ja varhaiskypsän oloisesta nuoresta miehestä ei muutoin olisi arvannut, että hän vain kymmenen vuoden kuluttua on useimpien suomalaisorkestereiden ulottumattomissa, agenttien tarkkaan vartioimana.
Jokin aika sitten orkesteriamme johtanut ukrainalainen Kirill Karabits muisteli konsertin jälkeen edellistä vierailuaan Tampereella. - ”Olin kauhusta jäykkänä, kun suuresti kunnioittamani Eri Klas oli kutsunut minut johtamaan tänne syksyllä 1999, vähän yli parikymppisenä ilman minkäänlaista kokemusta. Kun vielä sain konsertista murskakritiikin, kesti siitä toipuminen pitkään.”
Karabitsin parin viikon takaisen vierailun solisti Sharon Bezaly on tänään maailmannimi, joka hänkin oli saanut tilaisuutensa jo 14-vuotiaana, Zubin Mehtan kutsuessa hänet Israelin filharmonikkojen solistiksi.
Muistan hyvin Kirill Karabitsin edellisen vierailun. Mukana oli säveltäjäisä, nyt jo edesmennyt Ivan Karabits. Konsertin ohjelmassa oli hänen teoksensa ”Lamentations”, Bartókin Konsertto orkesterille sekä Bachin konsertto kolmelle viululle. Konserton solisteina taituroivat Henrik Perelló, Janne Marttila ja Eduard Ideltshuk, joista Janne ja Eduard elävät Ivan Karabitsin tavoin muistoissamme.
”Eetuksi” kutsumamme Ideltshuk oli ahkera järjestämään tilaisuuksia nuoremmille kollegoille, ja hän lienee ollut Karabitsinkin ensivierailun kummisetänä.
Vaikka kriitikot eivät Karabitsia tuolloin juhlineetkaan, on hänet vastikään valittu maineikkaan Bournemouthin sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Lähes samanaikaisesti ovat ikätoverit Vasily Petrenko ja Andris Nelsons aloittaneet Liverpoolissa ja Bournemouthissa. Lähivuodet tulevat näyttämään mikä on tämän trion todellinen osaaminen.
Edellisen viikon kapellimestarimme Santtu Rouvali oli varsin nuori hänkin. ”Onko hän tuleva Esa-Pekka Salonen?” kysyvät otsikot, ja isoja juttuja tehdään vielä uransa alussa olevasta nuorukaisesta.
Maailma on näköjään mennyt sellaiseksi, että taiteilijasta leivotaan tuotetta jo ennen kuin kansainvälinen ura on varsinaisesti käynnistynytkään. Santun uskon kyllä pitävän päänsä kylmänä, mutta vähänkin pienemmällä ymmärryksellä on vaarassa joutua ikuiseksi kyykkyviulistiksi julkisuuden hampaisiin.
Median taas toivoisi ymmärtävän, että kapellimestareita ei synny kuin Idols-tähtiä yhdessä yössä, vaan enemmänkin pitkän kaavan kautta, kovalla työllä ja itsekurilla, sekä kokemuksesta oppimalla. Kummisedistä ja hyvistä agenteista tuskin on haittaa, hyvästä koulutuksesta puhumattakaan. Työ on kuitenkin tehtävä itse.
”Hyviä kapellimestareita on loppujen lopuksi yllättävän vähän”, totesi pitkän orkesteriuran tehnyt lyömäsoittajamme Esko Vuorinen, kun olimme juuri arvioineet viime viikon mestarin, Miguel Harth-Bedoyan varsin mainioksi sellaiseksi.
Esa-Pekka, hei! Meillä on täällä Hannu Linnun johdolla huimaa vauhtia kehittyvä orkesteri. Emme ole kiinnostuneita tähdistä ja mediahypetyksestä, vaan oikeista osaajista. Sellaisten edessä annamme kaikkemme, ja vielä vähän lisää.
Eikö sittenkin löytyisi jollekin vuodelle jokin pikku projekti? Olemme valmiita keskustelemaan - ”at any time”.
Muistan 18-vuotiaan Salosen, joka kerran kävi johtamassa orkesteriamme yliopiston juhlasalissa. Nokkelasta ja varhaiskypsän oloisesta nuoresta miehestä ei muutoin olisi arvannut, että hän vain kymmenen vuoden kuluttua on useimpien suomalaisorkestereiden ulottumattomissa, agenttien tarkkaan vartioimana.
Jokin aika sitten orkesteriamme johtanut ukrainalainen Kirill Karabits muisteli konsertin jälkeen edellistä vierailuaan Tampereella. - ”Olin kauhusta jäykkänä, kun suuresti kunnioittamani Eri Klas oli kutsunut minut johtamaan tänne syksyllä 1999, vähän yli parikymppisenä ilman minkäänlaista kokemusta. Kun vielä sain konsertista murskakritiikin, kesti siitä toipuminen pitkään.”
Karabitsin parin viikon takaisen vierailun solisti Sharon Bezaly on tänään maailmannimi, joka hänkin oli saanut tilaisuutensa jo 14-vuotiaana, Zubin Mehtan kutsuessa hänet Israelin filharmonikkojen solistiksi.
Muistan hyvin Kirill Karabitsin edellisen vierailun. Mukana oli säveltäjäisä, nyt jo edesmennyt Ivan Karabits. Konsertin ohjelmassa oli hänen teoksensa ”Lamentations”, Bartókin Konsertto orkesterille sekä Bachin konsertto kolmelle viululle. Konserton solisteina taituroivat Henrik Perelló, Janne Marttila ja Eduard Ideltshuk, joista Janne ja Eduard elävät Ivan Karabitsin tavoin muistoissamme.
”Eetuksi” kutsumamme Ideltshuk oli ahkera järjestämään tilaisuuksia nuoremmille kollegoille, ja hän lienee ollut Karabitsinkin ensivierailun kummisetänä.
Vaikka kriitikot eivät Karabitsia tuolloin juhlineetkaan, on hänet vastikään valittu maineikkaan Bournemouthin sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Lähes samanaikaisesti ovat ikätoverit Vasily Petrenko ja Andris Nelsons aloittaneet Liverpoolissa ja Bournemouthissa. Lähivuodet tulevat näyttämään mikä on tämän trion todellinen osaaminen.
Edellisen viikon kapellimestarimme Santtu Rouvali oli varsin nuori hänkin. ”Onko hän tuleva Esa-Pekka Salonen?” kysyvät otsikot, ja isoja juttuja tehdään vielä uransa alussa olevasta nuorukaisesta.
Maailma on näköjään mennyt sellaiseksi, että taiteilijasta leivotaan tuotetta jo ennen kuin kansainvälinen ura on varsinaisesti käynnistynytkään. Santun uskon kyllä pitävän päänsä kylmänä, mutta vähänkin pienemmällä ymmärryksellä on vaarassa joutua ikuiseksi kyykkyviulistiksi julkisuuden hampaisiin.
Median taas toivoisi ymmärtävän, että kapellimestareita ei synny kuin Idols-tähtiä yhdessä yössä, vaan enemmänkin pitkän kaavan kautta, kovalla työllä ja itsekurilla, sekä kokemuksesta oppimalla. Kummisedistä ja hyvistä agenteista tuskin on haittaa, hyvästä koulutuksesta puhumattakaan. Työ on kuitenkin tehtävä itse.
”Hyviä kapellimestareita on loppujen lopuksi yllättävän vähän”, totesi pitkän orkesteriuran tehnyt lyömäsoittajamme Esko Vuorinen, kun olimme juuri arvioineet viime viikon mestarin, Miguel Harth-Bedoyan varsin mainioksi sellaiseksi.
Esa-Pekka, hei! Meillä on täällä Hannu Linnun johdolla huimaa vauhtia kehittyvä orkesteri. Emme ole kiinnostuneita tähdistä ja mediahypetyksestä, vaan oikeista osaajista. Sellaisten edessä annamme kaikkemme, ja vielä vähän lisää.
Eikö sittenkin löytyisi jollekin vuodelle jokin pikku projekti? Olemme valmiita keskustelemaan - ”at any time”.
torstai 28. tammikuuta 2010
Mitäänsanomatonta kunnanviihdettä tyhjille seinille?
Pari viikkoa sitten tuore Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobsson hämmästytti kyseenalaistamalla kulttuurirakennusten tarpeellisuuden ja epäilemällä jopa Helsingin tulevan musiikkitalon järkevyyttä.
Provokatiivista puheenvuoroa seurasi monenlaista kommentointia. Eräissä niistä epäiltiin, että maamme on täynnä kalliita kulttuuritaloja jotka lähinnä kumisevat tyhjyyttään.
Jonkun asiaan vihkiytyneen mukaan laitoksissa tehty taide ”johtaa yleisön kosiskeluun ja riskien karttamiseen”.
Koreografi Sanna Kekäläisen mielestä pönäkät instituutiot seinineen ”tuottavat ja ovat aina tuottaneet eräänlaista kiltistettyä ja mitäänsanomatonta valtion- ja kunnanviihdettä”, ja kaikki merkittävä taide on perinteisesti tehty näiden rakenteiden ulkopuolella.
Näin silmissäni nuoren itseni, kirkas- mutta ryppyotsaisena inttämässä jotakin samansuuntaista.
Koska tämänhetkinen kokemukseni kuitenkin kertoi toista, päätin seurata loppiaisesta tähän päivään millaista tyhjäkäyntiä Tampere-talo edustaa ja minkä sortin kunnanviihdettä siellä osin veronmaksajienkin euroilla tarjotaan.
Samanaikaisesti kun orkesterimme levytti Hannu Linnun johdolla Veli-Matti Puumalan musiikkia, valmistautui talo Sound of Musicin ensi-iltaan. Tampereen Komediateatterin ja Tampere-talon ohjelmatoimiston yhteisproduktiossa soittanut kamariorkesteri koostui orkesterimme muusikoista. Loppuunmyytyjä esityksiä 1800-paikkaisessa salissa oli kahden viikon sisällä kaksitoista.
Puhdasta kunnanviihdettä edustava orkesterimme soitti tänä aikana kaksi Ison salin konserttia.
Yleisöä kosiskeltiin Debussyn, Ravelin, R. Straussin, Kaipaisen, Bartókin, Salosen, Brittenin ja Respighin musiikilla ja pitkästytettiin keskinkertaisilla ja riskinottokyvyttömillä solisteilla kuten Li Wei Qin, Mihail Slobodianjuk, Lilli Paasikivi ja Olli Mustonen. Oikean taiteen päälle ymmärtämätön yleisö juhli huutaen bravoota orkesterille, solisteille ja Hannu Linnulle.
Orkesterin yhteisharjoitusten lomassa valmistautuivat Tampere Filharmonian pienyhtyeet kamarikonserttia varten. Naftaliinista oli kaivettu paitsi Telemannia ja Saint-Saënsia, myös Williamsia, Piazzollaa ja Kaipaista. Talossa harjoiteltu ohjelma esitettiin Tampereen Raatihuoneella.
Samalla kun seniorilaulantaa sisältäneen kuorokonsertin lavasteita purettiin Isossa salissa, harjoitteli oma orkesterimme Pienessä salissa Santtu Rouvalin johdolla lauantain lastenkonsertteja varten. Ohjelmassa on Pattersonin musiikkisatu Pieni Punahilkka Suomen ensiesityksenä. Muissa teoksissa pääsevät Tampereen konservatorion lapsisolistit kokeilemaan siipiään ammattiorkesterin kanssa. Nuorin esiintyjä on 9-vuotias.
Parhaillaan on alkamassa koko talon täyttävä kansainvälinen Beatles-tapahtuma konsertteineen ja symposiumeineen.
Niinä iltoina jolloin Isossa salissa ei ole ollut muita tilaisuuksia, on Tampereen oopperan kuoro harjoitellut Heikki Liimolan johdolla muutaman viikon päästä käynnistyvää Lohengrinia varten.
Päällekkäin ohjelmatoiminnan kanssa on talossa ollut lukuisia kokouksia, seminaareja, näyttelyjä ja juhlatilaisuuksia.
Missähän ne mahtavat olla, ne tyhjyyttään kumisevat talot? Missä pönäkät instituutiot?
Ja missä lienee se laitostunut taide? Ei välttämättä ainakaan taidelaitoksessa.
Provokatiivista puheenvuoroa seurasi monenlaista kommentointia. Eräissä niistä epäiltiin, että maamme on täynnä kalliita kulttuuritaloja jotka lähinnä kumisevat tyhjyyttään.
Jonkun asiaan vihkiytyneen mukaan laitoksissa tehty taide ”johtaa yleisön kosiskeluun ja riskien karttamiseen”.
Koreografi Sanna Kekäläisen mielestä pönäkät instituutiot seinineen ”tuottavat ja ovat aina tuottaneet eräänlaista kiltistettyä ja mitäänsanomatonta valtion- ja kunnanviihdettä”, ja kaikki merkittävä taide on perinteisesti tehty näiden rakenteiden ulkopuolella.
Näin silmissäni nuoren itseni, kirkas- mutta ryppyotsaisena inttämässä jotakin samansuuntaista.
Koska tämänhetkinen kokemukseni kuitenkin kertoi toista, päätin seurata loppiaisesta tähän päivään millaista tyhjäkäyntiä Tampere-talo edustaa ja minkä sortin kunnanviihdettä siellä osin veronmaksajienkin euroilla tarjotaan.
Samanaikaisesti kun orkesterimme levytti Hannu Linnun johdolla Veli-Matti Puumalan musiikkia, valmistautui talo Sound of Musicin ensi-iltaan. Tampereen Komediateatterin ja Tampere-talon ohjelmatoimiston yhteisproduktiossa soittanut kamariorkesteri koostui orkesterimme muusikoista. Loppuunmyytyjä esityksiä 1800-paikkaisessa salissa oli kahden viikon sisällä kaksitoista.
Puhdasta kunnanviihdettä edustava orkesterimme soitti tänä aikana kaksi Ison salin konserttia.
Yleisöä kosiskeltiin Debussyn, Ravelin, R. Straussin, Kaipaisen, Bartókin, Salosen, Brittenin ja Respighin musiikilla ja pitkästytettiin keskinkertaisilla ja riskinottokyvyttömillä solisteilla kuten Li Wei Qin, Mihail Slobodianjuk, Lilli Paasikivi ja Olli Mustonen. Oikean taiteen päälle ymmärtämätön yleisö juhli huutaen bravoota orkesterille, solisteille ja Hannu Linnulle.
Orkesterin yhteisharjoitusten lomassa valmistautuivat Tampere Filharmonian pienyhtyeet kamarikonserttia varten. Naftaliinista oli kaivettu paitsi Telemannia ja Saint-Saënsia, myös Williamsia, Piazzollaa ja Kaipaista. Talossa harjoiteltu ohjelma esitettiin Tampereen Raatihuoneella.
Samalla kun seniorilaulantaa sisältäneen kuorokonsertin lavasteita purettiin Isossa salissa, harjoitteli oma orkesterimme Pienessä salissa Santtu Rouvalin johdolla lauantain lastenkonsertteja varten. Ohjelmassa on Pattersonin musiikkisatu Pieni Punahilkka Suomen ensiesityksenä. Muissa teoksissa pääsevät Tampereen konservatorion lapsisolistit kokeilemaan siipiään ammattiorkesterin kanssa. Nuorin esiintyjä on 9-vuotias.
Parhaillaan on alkamassa koko talon täyttävä kansainvälinen Beatles-tapahtuma konsertteineen ja symposiumeineen.
Niinä iltoina jolloin Isossa salissa ei ole ollut muita tilaisuuksia, on Tampereen oopperan kuoro harjoitellut Heikki Liimolan johdolla muutaman viikon päästä käynnistyvää Lohengrinia varten.
Päällekkäin ohjelmatoiminnan kanssa on talossa ollut lukuisia kokouksia, seminaareja, näyttelyjä ja juhlatilaisuuksia.
Missähän ne mahtavat olla, ne tyhjyyttään kumisevat talot? Missä pönäkät instituutiot?
Ja missä lienee se laitostunut taide? Ei välttämättä ainakaan taidelaitoksessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)