Nyt on ihan pakko tehdä rakkaudentunnustus. Olen aina ollut äärimmäisen vaikuttunut kaikesta mitä Maurice Ravel koskaan ehti säveltää.
Hallintohenkilönä tulisi tietysti suhtautua kylmän tasapuolisesti ohjelmistoasioihin. Ravel tekee minusta kuitenkin kyvyttömän kaikenlaiseen objektiivisuuteen ja viileään harkintaan.
Kun aikanaan pikkupianistina sain Ravelia soitettavakseni, jouduin täydellisen euforian valtaan. Miten mitään näin kipeän kaunista on koskaan voitu säveltää.
Ostin pinkan levyjä ja etsin kaikki tilaisuudet päästä kuulemaan Ravelin pianoteoksia, kamarimusiikkia, orkesteriteoksia. Ylimpänä listallani olivat G-duuripianokonsertto, La Valse sekä Daphnis et Chloé.
Halusin tietää Ravelista kaiken. Asuessani 70-luvulla sattuneesta syystä Budapestissa, oli ainoa käsillä oleva elämäkerta unkarinkielinen. Tankkasin sen lävitse sanakirjan avulla ja sain selville, että vain 162 senttiä pitkä säveltäjä oli kiintynyt kissoihin, pieniin mekaanisiin esineisiin sekä näyttäviin silkkipaitoihin ja kravatteihin.
Hänen vähät ihmissuhteensa löytyivät enimmäkseen Pariisin alamaailmasta. Jos hän olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, hän olisi luontevasti solahtanut vaikka helsinkiläisten burleskiharrastajien joukkoon.
Ravel jäi uransa alkupuolella vaille apurahoja ja palkintoja, ja vanhempana hän kieltäytyi ottamasta niitä vastaan. Lääkärien yritys korjata mystistä aivossairautta leikkauksella vei hänet koomaan ja kuolemaan 62-vuotiaana.
Mikä ilo olikaan tarjota viime viikolla tamperelaisyleisön kuultavaksi täyslaidallinen Ravelia. Kaikki kolme lempiteostani tulivat konsertin ohjelmaan kapellimestarin ehdotuksesta, tilaamatta ja pyytämättä kuin entiselle tytölle presidentinkanslian faksit.
Elämä on joskus ihmeellistä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti