Helmiä kaupanpäällisiksi

Elävä konsertti yllättää aina. Kun Jouni Kaipaisen viime perjantaille aiottu kantaesitys siirtyi tuonnemmaksi, jouduimme alkukesästä harkitsemaan koko ohjelman uudelleen. Ajatuksena oli pitää mukana molemmat Kaipaisen teokseen sisältyneet solistit. Kiireisten taiteilijoiden aikataulu ei mahdollistanut uusien teosten opiskelua ja pyysimmekin ehdotuksia heiltä itseltään.

Baritoni Jaakko Kortekangas oli vastikään levyttänyt Schumannin oratorion Szenen aus Goethes Faust ja sopraano Soile Isokoski Hindemithin laulusarjan Das Marienleben. Molemmista oli erotettavissa solistiteokseksi sopiva kokonaisuus. Teokset olisivat tuskin tulleet ohjelmaan vuosikausiin, kenties eivät milloinkaan, eivätkä missään tapauksessa ainakaan samassa konsertissa.

Nyt meillä oli kaksi harvinaista solistiteosta, mutta konserttiin tarvittiin vielä kolmas. Koska kesän Aplodi-lehti oli menossa painoon, pyysin Hannu Lintua miettimään uuden ohjelmakokonaisuuden viikon sisällä. Ehdotus tuli sähköpostitse kahden tunnin kuluttua ja sisälsi kaikki tarvittavat tiedot kokoonpanoineen, kestoineen ja ohjelmajärjestyksineen.

Odottamattoman muutoksen seurauksena saisimme nyt kuulla myös Hindemithin Mathis der Maler -sinfonian. Teos sopi kauden teemaan “1900-luvun alun merkkiteokset” ja muodosti kahden solistiteoksen kanssa toimivan kokonaisuuden.

Konsertti toteutui lopulta onnellisissa merkeissä, vaikka olikin kovan työn takana. Varsinkin Mathis der Maler oli vaativa koko orkesterille, mutta erityisesti jousille. Vaikka Mathis on säveltäjänsä suositumpia teoksia, se ei kuitenkaan kuulu siihen orkesterien perusohjelmistoon, jota jatkuvasti soitetaan 2-3 vuoden välein. Edellisestä esityksestä Tampereella oli jo ikuisuus.

Orkesterin toimintasäännössä mainitaan sen yhtenä tehtävänä musiikillisen sivistyksen jakaminen. Näin toki tapahtuu. Mutta jos sattuu olemaan kiinnostunut vaikkapa historiasta ja eri taiteenlajeista, kannattaa tulla sinfoniakonserttiin sivistymään laajemminkin. Viime perjantain konsertissa olivat läsnä mm. Raamatun kertomukset, germaaniset myytit, runous, kuvataide, ooppera sekä Saksan historia 1500-luvulta natsi-Saksan aikoihin saakka. Jos jaksoi lukea konserttiohjelman teosesittelyt ja laulutekstit, ts. Goethen ja Rilken runot käännöksineen, sai varsinaisen syväluotauksen länsimaiseen kulttuurihistoriaan.

Historiakylvyn ohessa saattoi halutessaan haastaa itsensä ajattelemaan 1800-ja 1900-lukujen ihmiskäsityksiä, arvoja ja niiden musiikillisia tulkintoja omaan aikaamme verrattuna. Tai vaikka sitä, olisiko erään poikansa julmasti menettäneen Maria-nimisen palestiinalaisnaisen tarinalla meille jotakin sanottavaa.

Ihan yhtä hyvin voi konsertissa jättää taiteet ja sivistykset sikseen ja vain nauttia musiikista ja sen erinomaisesta toteutuksesta.

Perjantain konsertin jälkeen jäin miettimään miten tuhdin paketin tulimme jälleen tarjonneeksi varsin yleisöystävälliseen hintaan, kun opiskelija sai lippunsa alimmillaan 8 eurolla, eläkeläinen 15:lla, muut 21:llä ja kausikorttilainen sitäkin halvemmalla.

Eläköön maamme julkisesti rahoitettu orkesterilaitos, joka tarjoaa helmiä - niin tilattuina kuin tilaamattakin.

Rubikin kuutiosta Tetrikseen

Alkajaisiksi on korjattava virheellinen nimi edellisessä blogissa. Yksi Kimmo Tullilan diplomikonsertin raadin jäsenistä oli tietenkin Peter Ettrup Larsen, ei Peter Larsson.

Parikymmentä vuotta sitten luulin että intendentin työ on kuin Rubikin kuution ratkaisemista, vaikeaa mutta mahdollista.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nykyään se on kuin ajamista designatulla luksusautolla, jonka jokainen osa elää omaa elämäänsä. Käyttöohjeet ovat kiinaksi, muuttuvat päivittäin ja löytyvät vain netistä.

Tie vaihtuu kuusikaistaisesta moottoritietä välillä bulgarialaiseksi kärrytieksi, välillä kainuulaisiksi pitkospuiksi. Moottoritien keskikaistalla on kyettävä pää kylmänä vaihtamaan rengas.

Intendentti vastaa siitä, että vuosittainen määräraha ja 2-3 vuotta etuajassa tehdyt ohjelmasuunnitelmat jalkautuvat kausiohjelmiksi, sopimuksiksi vierailijoiden kanssa, tilavarauksiksi, orkesterin työlistoiksi ja teknisiksi tuotantomääräyksiksi Tampere-talolle. On sovitettava yhteen toisaalta talous, toisaalta yleisön, kaupungin, yhteistyökumppanien ja orkesterin itsensä toiveet, tarpeet ja unelmat. Useinkaan ei voi saada kaikkea.

Toimintaympäristö on kansainvälistynyt ja monimutkaistunut. Ennen soitettiin tutulle taiteilijalle ja sovittiin aika, teos ja palkkio. Ulkomaanelävät tilattiin Fazerin konserttitoimistosta. Nyt selvitetään Susanna Mälkin lontoolaiselle agentille Tampereen sijaintia suhteessa Suomen pääkaupunkiin ja että kaupunkien välillä kulkevat mm. junat. Todistellaan amerikkalaisille, että palkkion maksu ei onnistu shekillä konsertin väliajalla eikä St.Petersburg ole lähin lentokenttä.

Kansainvälisissä neuvotteluissa on hyödyllistä, jos kutakuinkin erottaa esim. amerikkalaisten ja brittien ilmaisutavat toisistaan. Silti en koskaan totu brittiläiseen tapaan sanoa ei: ”I´m afraid he is not available.” Niin? Siis onko vai ei?

Ennen haettiin kynät ja kopiopaperit konttoritarvikevarastolta kun ne loppuivat. Nyt tehdään tilaus monimutkaisella sähköisellä lomakkeella. Ohjelman on joku jossakin kilpailuttanut, samoin kuin kuljetusliikkeen joka tuo tavarat. Kaupungin logistiikka laskuttaa paitsi kynät, myös tilausjärjestelmän, kuljetuksen sekä lopulta varmaan laskutuksenkin. Kynälle tulee moninkertainen hinta.

Joku tietotekniikkaan hurahtanut virkahenkilö tai suunnitteluosasto on hankkinut Tampereen kaupungille Pirkkahallin kokoisen satsin sähköisiä ohjelmia. Joka päivälle ilmaantuu täytettäväksi uusi raportti. Raportin dead line oli eilen.

Intendentti opettelee kiltisti kaikki ohjelmat. Hän myös huolehtii siitä, että kaikilla koesoittoraadin muusikoilla on kynät. Yllättävän harvalla muusikolla on kynä omasta takaa.

Työpäivä menee rattoisasti täytellessä raportteja kauden 2011-2012 ohjelmasuunnittelun, ensi viikon tuotantomääräyksen ja seuraavan kevään työlistan laatimisen lomassa. Siinä ohessa kipaistaan hätäneuvotteluun talon muiden toimijoiden kanssa, kun tilavaraukset ovat vaarassa joutua törmäyskurssille. Paluumatkalla Kanttiinin kohdalla painetaan mieleen muusikon ilmoitus jo myönnetyn työloman peruuntumisesta. Sen seurauksena palvelussuhdesihteeri täyttää kiltisti uudet kuusi sähköistä lomaketta.

Kaupungin organisaatio muuttuu yhtä ennalta arvattavasti kuin Tetris-pelissä putoaa palasia taivaalta. Ennen ratkesivat hankalatkin henkilöstöasiat, kun marssittiin kaupungin henkilöstösihteerin tai apulaiskaupunginjohtajan puheille, tarvittaessa yhdessä luottamusmiehen kanssa. Jos virkahenkilö ei osannut suoralta kädeltä neuvoa, hän otti hyllystä kirjan ja katsoi siitä.

Nyt tutkitaan ohjeita kaupungin intranetistä, henkilöstöohjeiden kuudennenneltatoista välilehdeltä, pannaan sähköpostitse pyyntö henkilöstöpalvelukeskuksen esimiesneuvontaan ja kaupunginkanslian henkilöstöryhmään, kysytään mitä mieltä asiasta on Kunnallinen Työmarkkinalaitos sekä Muusikkojen liitto. Kysytään Liikuntaviraston Niemen Ritulta. Ihmetellään, eikä kukaan näytä tietävän.

Päätöksentekojärjestelmästä on tullut hallitsematon labyrintti. Joskus on vaikea löytää päätöksentekijää, tai edes sitä joka tietäisi kuka tietää.

Miten tämmöistä jaksaa ja viitsii kukaan ihminen?

Jaksamisen syy tulee eteen työviikon päätteeksi. Kapellimestari astuu lavalle. Lyö tahdin alas. Alkukappaleen jälkeen aplodit. Solistikappale, aplodit ja väliaika. Päätöskappale, aplodit, kukat ja kumarrukset.

Siinähän se, olennaisin. Mutta peli jatkuu - ja palasia putoilee taivaalta yhä kiihtyvään tahtiin.

Käännekohtia

On varmaan melko harvinaista, että sinfoniaorkesterissa istuu kaksi diplomikapellimestaria samassa jousiryhmässä vierekkäin. Tampere Filharmonian kakkosviulun varaäänenjohtaja Jaana Haanterä oli kapellimestari jo orkesteriin tullessaan. Äänenjohtaja Kimmo Tullila johti diplomikonserttinsa oman orkesterinsa edessä perjantaina 11.9.

Joskus käy niin, että jokin teema elämässä näyttää ottavan vallan ja alkavan toistaa itseään. Tai sitten me vain tulkitsemme niin. Kun jokin asia on pinnalla, näkee sen synonyymejä ja rinnakkaisilmiöitä kaikkialla.

Tästä viikosta tuli erilaisten käännekohtien viikko, ikään kuin konsertin aloittaneen, vuosi sitten edesmenneen Per-Henrik Nordgrenin ”Turning pointin” saattelemana. Varsinainen käännekohta tapahtui tietysti opinnäytettä suorittavalle kapellimestarille itselleen, mutta muitakin käännekohtia tuli vastaan pitkin viikkoa.

Torstaina Tampere-talon toimijat, orkesteri mukaan lukien, esittäytyivät yksissä tuumin Helsingissä esitellen tamperelaista osaamista ja yhteistyön voimaa. Yrjönkadun vanhan koulun G18:ksi nimetyssä salissa oli esillä talon kokous- ja ohjelmapalvelujen koko kirjo. Tulitaideryhmä Flamma hurmasi pihassa, talon voimakaksikko Kalervo Kummola ja Pirkko-Liisa Ollila sisällä salissa. Sound of Musicin lapsiryhmä herkisti yleisön, ja samoin tekivät orkesterimme jäsenet Kati Tuominen, Liina Nuora-Loijas, Heili Hannikainen ja Elina Sipilä Ravelin kvartetollaan.

Kanrestan herkut olivat samalla reilusti tamperelaisia ja kansainvälisen tason gurmeeta, kuten koko yhteinen ideammekin. Yrjönkadun voimannäyttö oli käännekohta orkesterin, Tampere-talon ja sen muiden toimijoiden yhteistyössä. Jo paluumatkalla bussissa mietimme seuraavaa iskukohdetta. Löytyisikö sellainen kotimaasta, vai pitäisikö mennä näyttäytymään peräti maan rajojen ulkopuolelle?

Mutta takaisin itse konserttiin. Nordgrenin ”Turning Pointia” seurasi Schumannin sellokonsertto, jonka mainio solistimme Marko Ylönen oli viimeksi soittanut 17 vuotta sitten. Sellokirjallisuuden perusklassikkoon tarttuminen oli merkinnyt Markolle haastetta ja voimanponnistusta, jälleennäkemistä, ja samalla käännekohtaa.

Bartókin suurenmoinen konsertto orkesterille, yksi lempiteoksistani, soi uljaana konsertin päätteeksi. Teos oli merkinnyt käännekohtaa säveltäjän elämän viime vaiheissa, mutta myös koko 1900-luvun puolivälin musiikinhistoriassa.

Olin varannut diplomikonsertin jurylle talon solistikäytävän perällä olevan Pavarotti-kabinetin, jossa myös nautimme pientä iltapalaa yhdessä juryn ja esiintyjien kanssa. Raatiin kuuluivat Sibelius-Akatemian puolesta kapellimestarit Leif Segerstam, Ari Rasilainen ja Peter Larsson sekä intendentti Juhani Poutanen . Orkesteria edustivat konserttimestarina toiminut Liisi Nuora-Kapanen ja lyömäsoitinten äänenjohtaja Jyri Kurri.

Odottelimme kabinetin ulkopuolella pitkähkön tovin Kimmon ja hänen viulistivaimonsa Sannan kanssa. Raati oli aloittanut pohdintansa onnittelijoiden jonon vielä luikerrellessa kapellimestarihuonetta kohti.

Ovi avautui lopulta, ja tuore diplomikapellimestari kutsuttiin sisään. Jury esitti palautteensa. Ulos tuli helpottuneen ja onnellisen näköinen mies. ”Vitonen tuli”. Liityimme seuraan ja yhteinen juhla sai alkaa.

Jossakin vaiheessa iltaa ajatuksemme kääntyivät kuitenkin meneillään olevaan päivämäärään. Kahdeksan vuotta sitten oli syyskuun yhdestoista muuttanut maailmanhistoriaa.

Pientä säätöä kauden alkajaisiksi

Perjantai-illan konsertti päättyy bravo-huutoihin. Uljaasti soittanut trumpettiryhmä nostetaan ylös, ja Skrjabinin Ekstaasin runoelman huimat soolot soittanut Rupprecht Drees saa ansaitut kiitokset yleisöltä ja kollegoilta.

Edellisellä viikolla oli tilanne toinen. Levytysperiodi oli edennyt hyvässä aikataulussa ja Hannu Lintu oli antanut muusikoille keskiviikon ensimmäisen tunnin vapaaksi. Istumme Hannun kanssa Tampere-talon Kanttiinin kabinetissa. Käymme lävitse seuraavan kauden ohjelmia ja taiteilijakiinnityksiä. Soittelemme sinne tänne, sitä mukaa kuin asioita tulee esiin. Saamme arvokasta tietoa Jorma Hynniseltä seuraavan syksyn suurprojektin suunnittelua varten. Asiat edistyvät hyvässä hengessä. Marika Vapaavuori lupautuu samaan projektiin ohjaajaksi ja valosuunnittelijaksi. “Sun kanssas Hannu mää kiipeen vaikka puuhun”.

Sitten soittaa trumpetin äänenjohtajamme Dominique Bodart. “Maritta, olen kauhean pahoillani, mutta loukkasin itseni aamun jalkapallopelissä. Toipuminen vie aikaa.” Katsomme Hannun kanssa toisiamme: Ekstaasin runoelman soolot! “Ja minä kun menin vielä antamaan niille sen vapaatunnin”. Voidaanko muusikoilta kieltää jalkapallon pelaaminen, mietimme hetken, ja toteamme samalla että tuskinpa voidaan.

Nyt on saatava kiinni joku soolotrumpetisti, jolla olisi sekä aikaa harjoitella että ensi viikko vapaana. Kaikki omat trumpetistit tarvitaan konsertin muissa tehtävissä, mukaan lukien uusi, edelliskevään koesoitossa valittu sijaisemme Rupprecht Drees. Hälytystehtävää ryhtyy hoitamaan järjestäjä Juha Marttila, joka toimii henkilökunnan järjestäjä Lauri Lehtosen sijaisena. Lauri on koko viikon poissa.

Orkesteriyhteisössämme on telottu kevään ja kesän aikana jäseniä siihen malliin, että päässäni on vähän väliä soinut lasten päiväkotiaikainen leikkilaulu “Pää, olkapää, sormet, varpaat”. Leikkiä leikitään ja laulua lauletaan yhä kiihtyvällä tahdilla, niin että kaikki ovat lopulta pitkin lattiaa nauraa kikattamassa.

Meillä ei naureta. Juhan soittokierros ei tuota tulosta. Kaikki maan kyseeseen tulevat trumpetistit ovat kiinni muissa tehtävissä. Kysytäänkö Tallinnasta? Kysytään. Tallinnan miehellekään ei käy, ja meillä on ongelma.

Samassa soi puhelin. Rupprecht Drees ilmoittaa pyytämiäni henkilötietoja palkanmaksua varten ja saa samalla kuulla tilanteen. “Tunnen kaikki ensi viikon teokset, ja soitan mielelläni kaikki soolot tarvittaessa.” Huokaamme Hannu Linnun kanssa helpottuneina.

Mutta haastetta riittää edelleen. Viikolla on kaksi koesoittotilaisuutta, joissa ehdottomasti tarvitaan kaksi kokenutta järjestäjää. Alttoviuluhakijoita on tällä kertaa poikkeuksellisen runsaasti, mutta järjestäjiä käytännössä vain puolikas, sillä Juha sijaistaa myös nuotistonhoitaja Pekka Koivistoa, joka on poissa loppuviikon. Kauden alku teettää erityisen paljon työtä nuotistossa. Tarvitsemme ehdottomasti koko seuraavaksi viikoksi luotettavan henkilön, joka suoriutuu kaikista järjestäjille eteen tulevista töistä.

Yritän epätoivoisesti tavoittaa puhelimitse Eljas Tikanmäkeä, viime vuoden siviilipalvelusmiestämme, joka julisteiden jakelun ja postitusten ohessa joutui silloin tällöin myös järjestäjän tehtäviin. Eljas ei vastaa kahteen vuorokauteen. Kuulen Kanttiinissa istuvilta lyömäsoittajilta, että Eljas on jo kiinni tulevalla viikolla, nimittäin lyömäsoitinavustajana Tampere Filharmonian konsertissa. Yritän silti kaikilla mahdollisilla välineillä ja saan viimein viestin Facebookin kautta: “Soitan sinulle huomenna.”

Istun Helsingin junassa matkalla kokoukseen Hannu Linnun ja Ondinen Reijo Kiilusen kanssa, kun Eljaksen tutusti myhäilevä ääni toteaa, “Eiköhän sekin homma saada onnistumaan.”

Viikko saadaan kuin saadaankin hoidettua ilman katastrofeja lavalla tai lavan takana. Eljaksella on tuplakeikka. Hetkeä ennen konsertin alkamista tekstaan vielä Vip-aitiosta Juha Marttilalle: “Onko kukat?” Mikä tahansa tuotantoketjun osanen voi pettää, vaikka inhimillisen erehdyksen vuoksi. “On”, Juha vastaa. Vip-aitio on paras paikka istua, sillä sieltä voi kätevästi pujahtaa soittamaan vaikka puuttuvia kukkia.

Konsertin jälkeen istumme Hannu Linnun, Gabriel Suovasen ja vierailevan konserttimestarin Jan Söderblomin kanssa rattoisasti iltapalalla uudessa viiniravintolassa pienen matkan päässä Tampere-talosta. Ruoka on hyvää. Illasta ei tule pitkää, sillä Janin ja Hannun on vielä ajettava Helsinkiin.

Kun olemme syöneet, ja illan tapahtumat on puitu muutamalla sanalla, ottaa hetkeä aiemmin Martinin Jokamies-monologit häikäisevästi laulanut baritoni muistivihon esiin. Hän pyytää Hannua listaamaan joitakin mielenkiintoisia ja opettelemisen arvoisia teoksia. “Tunnetko tämän Lutoslawskin laulusarjan? Takemitsulla on myös hieno teos joka sopisi äänellesi“, kapellimestarimme ehdottaa. Ehdotuksia tulee kuin apteekin hyllyltä, ja Gabriel kirjaa kaiken ylös.

Pari seuraavaa viikkoa baritonimme aikoo pyhittää vain uusien teosten opettelemiselle. “Taiteilija ei voi kehittyä, ellei koko ajan opettele uutta”, Gabriel valistaa. Näinhän se on, tuumin puolestani. Niin sinfoniaorkesterin kohdalla, kuin kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa. Viisasta väkeä nuo laulajat.