Käännekohtia

On varmaan melko harvinaista, että sinfoniaorkesterissa istuu kaksi diplomikapellimestaria samassa jousiryhmässä vierekkäin. Tampere Filharmonian kakkosviulun varaäänenjohtaja Jaana Haanterä oli kapellimestari jo orkesteriin tullessaan. Äänenjohtaja Kimmo Tullila johti diplomikonserttinsa oman orkesterinsa edessä perjantaina 11.9.

Joskus käy niin, että jokin teema elämässä näyttää ottavan vallan ja alkavan toistaa itseään. Tai sitten me vain tulkitsemme niin. Kun jokin asia on pinnalla, näkee sen synonyymejä ja rinnakkaisilmiöitä kaikkialla.

Tästä viikosta tuli erilaisten käännekohtien viikko, ikään kuin konsertin aloittaneen, vuosi sitten edesmenneen Per-Henrik Nordgrenin ”Turning pointin” saattelemana. Varsinainen käännekohta tapahtui tietysti opinnäytettä suorittavalle kapellimestarille itselleen, mutta muitakin käännekohtia tuli vastaan pitkin viikkoa.

Torstaina Tampere-talon toimijat, orkesteri mukaan lukien, esittäytyivät yksissä tuumin Helsingissä esitellen tamperelaista osaamista ja yhteistyön voimaa. Yrjönkadun vanhan koulun G18:ksi nimetyssä salissa oli esillä talon kokous- ja ohjelmapalvelujen koko kirjo. Tulitaideryhmä Flamma hurmasi pihassa, talon voimakaksikko Kalervo Kummola ja Pirkko-Liisa Ollila sisällä salissa. Sound of Musicin lapsiryhmä herkisti yleisön, ja samoin tekivät orkesterimme jäsenet Kati Tuominen, Liina Nuora-Loijas, Heili Hannikainen ja Elina Sipilä Ravelin kvartetollaan.

Kanrestan herkut olivat samalla reilusti tamperelaisia ja kansainvälisen tason gurmeeta, kuten koko yhteinen ideammekin. Yrjönkadun voimannäyttö oli käännekohta orkesterin, Tampere-talon ja sen muiden toimijoiden yhteistyössä. Jo paluumatkalla bussissa mietimme seuraavaa iskukohdetta. Löytyisikö sellainen kotimaasta, vai pitäisikö mennä näyttäytymään peräti maan rajojen ulkopuolelle?

Mutta takaisin itse konserttiin. Nordgrenin ”Turning Pointia” seurasi Schumannin sellokonsertto, jonka mainio solistimme Marko Ylönen oli viimeksi soittanut 17 vuotta sitten. Sellokirjallisuuden perusklassikkoon tarttuminen oli merkinnyt Markolle haastetta ja voimanponnistusta, jälleennäkemistä, ja samalla käännekohtaa.

Bartókin suurenmoinen konsertto orkesterille, yksi lempiteoksistani, soi uljaana konsertin päätteeksi. Teos oli merkinnyt käännekohtaa säveltäjän elämän viime vaiheissa, mutta myös koko 1900-luvun puolivälin musiikinhistoriassa.

Olin varannut diplomikonsertin jurylle talon solistikäytävän perällä olevan Pavarotti-kabinetin, jossa myös nautimme pientä iltapalaa yhdessä juryn ja esiintyjien kanssa. Raatiin kuuluivat Sibelius-Akatemian puolesta kapellimestarit Leif Segerstam, Ari Rasilainen ja Peter Larsson sekä intendentti Juhani Poutanen . Orkesteria edustivat konserttimestarina toiminut Liisi Nuora-Kapanen ja lyömäsoitinten äänenjohtaja Jyri Kurri.

Odottelimme kabinetin ulkopuolella pitkähkön tovin Kimmon ja hänen viulistivaimonsa Sannan kanssa. Raati oli aloittanut pohdintansa onnittelijoiden jonon vielä luikerrellessa kapellimestarihuonetta kohti.

Ovi avautui lopulta, ja tuore diplomikapellimestari kutsuttiin sisään. Jury esitti palautteensa. Ulos tuli helpottuneen ja onnellisen näköinen mies. ”Vitonen tuli”. Liityimme seuraan ja yhteinen juhla sai alkaa.

Jossakin vaiheessa iltaa ajatuksemme kääntyivät kuitenkin meneillään olevaan päivämäärään. Kahdeksan vuotta sitten oli syyskuun yhdestoista muuttanut maailmanhistoriaa.