Pientä säätöä kauden alkajaisiksi

Perjantai-illan konsertti päättyy bravo-huutoihin. Uljaasti soittanut trumpettiryhmä nostetaan ylös, ja Skrjabinin Ekstaasin runoelman huimat soolot soittanut Rupprecht Drees saa ansaitut kiitokset yleisöltä ja kollegoilta.

Edellisellä viikolla oli tilanne toinen. Levytysperiodi oli edennyt hyvässä aikataulussa ja Hannu Lintu oli antanut muusikoille keskiviikon ensimmäisen tunnin vapaaksi. Istumme Hannun kanssa Tampere-talon Kanttiinin kabinetissa. Käymme lävitse seuraavan kauden ohjelmia ja taiteilijakiinnityksiä. Soittelemme sinne tänne, sitä mukaa kuin asioita tulee esiin. Saamme arvokasta tietoa Jorma Hynniseltä seuraavan syksyn suurprojektin suunnittelua varten. Asiat edistyvät hyvässä hengessä. Marika Vapaavuori lupautuu samaan projektiin ohjaajaksi ja valosuunnittelijaksi. “Sun kanssas Hannu mää kiipeen vaikka puuhun”.

Sitten soittaa trumpetin äänenjohtajamme Dominique Bodart. “Maritta, olen kauhean pahoillani, mutta loukkasin itseni aamun jalkapallopelissä. Toipuminen vie aikaa.” Katsomme Hannun kanssa toisiamme: Ekstaasin runoelman soolot! “Ja minä kun menin vielä antamaan niille sen vapaatunnin”. Voidaanko muusikoilta kieltää jalkapallon pelaaminen, mietimme hetken, ja toteamme samalla että tuskinpa voidaan.

Nyt on saatava kiinni joku soolotrumpetisti, jolla olisi sekä aikaa harjoitella että ensi viikko vapaana. Kaikki omat trumpetistit tarvitaan konsertin muissa tehtävissä, mukaan lukien uusi, edelliskevään koesoitossa valittu sijaisemme Rupprecht Drees. Hälytystehtävää ryhtyy hoitamaan järjestäjä Juha Marttila, joka toimii henkilökunnan järjestäjä Lauri Lehtosen sijaisena. Lauri on koko viikon poissa.

Orkesteriyhteisössämme on telottu kevään ja kesän aikana jäseniä siihen malliin, että päässäni on vähän väliä soinut lasten päiväkotiaikainen leikkilaulu “Pää, olkapää, sormet, varpaat”. Leikkiä leikitään ja laulua lauletaan yhä kiihtyvällä tahdilla, niin että kaikki ovat lopulta pitkin lattiaa nauraa kikattamassa.

Meillä ei naureta. Juhan soittokierros ei tuota tulosta. Kaikki maan kyseeseen tulevat trumpetistit ovat kiinni muissa tehtävissä. Kysytäänkö Tallinnasta? Kysytään. Tallinnan miehellekään ei käy, ja meillä on ongelma.

Samassa soi puhelin. Rupprecht Drees ilmoittaa pyytämiäni henkilötietoja palkanmaksua varten ja saa samalla kuulla tilanteen. “Tunnen kaikki ensi viikon teokset, ja soitan mielelläni kaikki soolot tarvittaessa.” Huokaamme Hannu Linnun kanssa helpottuneina.

Mutta haastetta riittää edelleen. Viikolla on kaksi koesoittotilaisuutta, joissa ehdottomasti tarvitaan kaksi kokenutta järjestäjää. Alttoviuluhakijoita on tällä kertaa poikkeuksellisen runsaasti, mutta järjestäjiä käytännössä vain puolikas, sillä Juha sijaistaa myös nuotistonhoitaja Pekka Koivistoa, joka on poissa loppuviikon. Kauden alku teettää erityisen paljon työtä nuotistossa. Tarvitsemme ehdottomasti koko seuraavaksi viikoksi luotettavan henkilön, joka suoriutuu kaikista järjestäjille eteen tulevista töistä.

Yritän epätoivoisesti tavoittaa puhelimitse Eljas Tikanmäkeä, viime vuoden siviilipalvelusmiestämme, joka julisteiden jakelun ja postitusten ohessa joutui silloin tällöin myös järjestäjän tehtäviin. Eljas ei vastaa kahteen vuorokauteen. Kuulen Kanttiinissa istuvilta lyömäsoittajilta, että Eljas on jo kiinni tulevalla viikolla, nimittäin lyömäsoitinavustajana Tampere Filharmonian konsertissa. Yritän silti kaikilla mahdollisilla välineillä ja saan viimein viestin Facebookin kautta: “Soitan sinulle huomenna.”

Istun Helsingin junassa matkalla kokoukseen Hannu Linnun ja Ondinen Reijo Kiilusen kanssa, kun Eljaksen tutusti myhäilevä ääni toteaa, “Eiköhän sekin homma saada onnistumaan.”

Viikko saadaan kuin saadaankin hoidettua ilman katastrofeja lavalla tai lavan takana. Eljaksella on tuplakeikka. Hetkeä ennen konsertin alkamista tekstaan vielä Vip-aitiosta Juha Marttilalle: “Onko kukat?” Mikä tahansa tuotantoketjun osanen voi pettää, vaikka inhimillisen erehdyksen vuoksi. “On”, Juha vastaa. Vip-aitio on paras paikka istua, sillä sieltä voi kätevästi pujahtaa soittamaan vaikka puuttuvia kukkia.

Konsertin jälkeen istumme Hannu Linnun, Gabriel Suovasen ja vierailevan konserttimestarin Jan Söderblomin kanssa rattoisasti iltapalalla uudessa viiniravintolassa pienen matkan päässä Tampere-talosta. Ruoka on hyvää. Illasta ei tule pitkää, sillä Janin ja Hannun on vielä ajettava Helsinkiin.

Kun olemme syöneet, ja illan tapahtumat on puitu muutamalla sanalla, ottaa hetkeä aiemmin Martinin Jokamies-monologit häikäisevästi laulanut baritoni muistivihon esiin. Hän pyytää Hannua listaamaan joitakin mielenkiintoisia ja opettelemisen arvoisia teoksia. “Tunnetko tämän Lutoslawskin laulusarjan? Takemitsulla on myös hieno teos joka sopisi äänellesi“, kapellimestarimme ehdottaa. Ehdotuksia tulee kuin apteekin hyllyltä, ja Gabriel kirjaa kaiken ylös.

Pari seuraavaa viikkoa baritonimme aikoo pyhittää vain uusien teosten opettelemiselle. “Taiteilija ei voi kehittyä, ellei koko ajan opettele uutta”, Gabriel valistaa. Näinhän se on, tuumin puolestani. Niin sinfoniaorkesterin kohdalla, kuin kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa. Viisasta väkeä nuo laulajat.