Eri Klas täytti viime kesäkuussa 70 vuotta. Samana päivänä kun Eurooppa äänesti EU-vaaleissa, pidettiin Tallinnan Raatitorilla ilmaiskonsertti hänen kunniakseen. Viron TV taltioi konsertin suorana ja näytti vaalituloksia sen väliajalla.
Paikalla oli maan korkein johto ja kaikki kulttuurielämän vaikuttajat. Ystäviä oli tullut runsaasti Suomesta ja kauempaakin.
Orkesterit ja muut esiintyjäryhmät vaihtuivat kahdella lavalla. Niiden väliin sijoitetulla valkokankaalla kulki Eri Klasin tarina lapsuudesta tähän päivään. Valtava määrä osaamista ja tekniikkaa oli uhrattu kaikille tallinnalaisille tarjottuun juhlaan. Kutsuvierasvastaanotto pidettiin Estonia-teatterissa, jonka parketilla Viron presidentti ja Eri puolisoineen aloittivat tanssin.
Tuon kesäisen päivän jälkeen jäin pohtimaan Viron erityisyyttä ja erilaisuutta. Miksi Suomessa järjestetään suuren luokan synttäreitä Ilkka Kanervalle, mutta ei kapellimestareille tai muille taiteilijoille? Miksi kartamme kaikin tavoin kulttuurivaikuttajien nostamista jalustalle, mutta ylpeilemme kuitenkin heidän kansainvälisillä saavutuksillaan.
Miksi virolaiset osaavat iloita iltapukujen säihkeestä, kun Suomessa kisataan siitä kenellä daameista on Linnanjuhlien kierrätetyin vaatekappale? Ihan kuin ripaus glamouria olisi pois joltakin muulta. Eikö Suomeakin kannattaisi myydä maailmalle vähän enemmän frakinhelmat liehuen ja brokadit kimaltaen, kun ei ole sitä kuningasperhettäkään?
Mutta takaisin Eri Klasiin ja Tallinnan juhliin. Erin kohdalla pitää tietysti muistaa, että hän on ollut myös yhteiskunnallinen vaikuttaja maassaan. Siitä huolimatta näyttää siltä, että naapurimaassamme arvostetaan musiikkia ja kulttuurin tekijöitä huomattavasti enemmän kuin meillä.
Vähän sen jälkeen kun Talvisodan alkamisesta oli kulunut 70 vuotta, järjestimme Tampereella oman Eri Klas -juhlakonserttimme. Ja niin kuin ennenkin, Eri valloitti yleisön persoonallaan, jutustellen teosvalintojen taustoista ja merkityksistä itselleen.
Konsertti oli johtajansa näköinen ja valotti maestron tietä oopperakapellimestarista viihteen kautta raskaan sarjan orkesteriteosten tulkitsijaksi. Lämpimän lisävärinsä toivat solistit, sopraanot Marion Melnik ja Angelika Klas-Fagerlund sekä virolaistenori Juhan Tralla.
Illan loputtua kuultiin vielä vilpitön tunnustus yleisölle ja orkesterille: ”Tulen onnelliseksi joka kerta, kun näen ilon teidän silmissänne.”
Eri Klasin juhlakonsertti oli tunteiden, muistojen ja yhteisöllisyyden juhlaa.
Samoilla sanoilla voisi kuvailla syyskauden päättänyttä, kahteen kertaan salin täyttänyttä Tampere Filharmonian joulukonserttia. Tyylikkäästi toteutetun ohjelman loppupuolella pääsi yleisö Hannu Linnun johdolla laulamaan Johanna Rusasen ja Tampereen Filharmonisen Kuoron kanssa ikiklassikon ”En etsi valtaa, loistoa”.
Pitkin syksyä oli saatu nauttia uuden taiteellisen johtajan laatimista hienoista ohjelmakokonaisuuksista, raikkaista ja ajatelluista Beethoven-tulkinnoista tai vaikka ylivertaisesta Sibeliuksen 7. sinfoniasta. Joulukonsertissa näimme myös sen Hannu Linnun, joka pelkällä katsekontaktilla sai koko yleisön mukaansa, laulamaan ja hengittämään samaan tahtiin orkesterin kanssa.
Kiitokset Hannulle ja orkesterille tästä syksystä. Kiitokset yleisölle. Kaikille rauhallista ja onnellista Joulun aikaa!
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
perjantai 11. joulukuuta 2009
Näin sen kuuluu mennä
Kun huhtikuussa esitimme Veli-Matti Puumalan pianokonserton, ilmeni logistinen ongelma. Miten saada säveltäjän ideoima, mielikuvituksellinen istumajärjestys toimimaan konsertin jälkipuoliskolla normaalikattauksessa esitettävän Mahlerin sinfonian kanssa. Järjestäjien tehtävä muistutti amerikkalaisen Hurja Remontti -sarjan päivässä tehtävää talonkohennusta, sillä erotuksella että meillä ei vedetty lekalla seiniä alas eikä takapihalle rakennettu uima-allasta. Kun Hurjassa Remontissa työn tekee kokonainen timpurien armeija, oli kevään konsertissa lavaa asentamassa vain pari orkesterijärjestäjää.
Keväästä viisastuneena päätimme varautua erityisellä huolella ja muutamalla lisäroudarilla joulukuussa esitettävään, suurimuotoiseen Chainsprings-teokseen. Monta päänsärkyä aiheutui syksyn mittaan. Mistä saada kaikki tarvittavat soittimet? Miten varmistaa, että konsertin väliaika riittää mittaviin muutostöihin? Miten huolehtia siitä, että kaikki tarvittava löytyy oikealla hetkellä? Väliaikakoreografia harjoiteltiin viikon aikana varmuuden vuoksi kolmeen kertaan.
Hannu Lintu oli tapansa mukaan perusteellisesti valmistautunut ja säveltäjä oli omalta osaltaan harjoituksissa katsomassa, että kaikki menee niin kuin pitää. Ja niinhän se sitten vähitellen rupesi menemäänkin. Se mikä alussa näytti kikkailulta ja kaaokselta, osoittautui lopulta musiikillisen toteutuksen kannalta tarkoituksenmukaiseksi.
Vaikka olisimme kuinka huolellisesti varautuneita, tuo jokainen konserttiviikko mukanaan omat yllätyksensä. Tällä kertaa yllätysosastosta piti huolen Finnairin ulosmarssinut henkilöstö.
Lyömäsoitinsolistimme Colin Currien kaksi soittimia sisältänyttä matkalaukkua jäivät Vantaan matkalaukkukaaokseen tiistai-iltana. Kun niitä seuraavana päivänä yritettiin jäljittää, ei yksikään palvelupuhelin vastannut eikä sähköinen jäljitysjärjestelmä toiminut.
Solistin hoidettua itse lentonsa emme voineet panna matkatoimistoamme vastuuseen. Kun en enää keksinyt muuta, soitin tutulle Kalevan virkailijalle, joka toimenkuvansa ohittaen etsi käsiinsä muutaman Vantaan laukkusumaa selvittelevän henkilön. Kiitokset Finnairin neljälle supernaiselle, jotka kaivoivat laukut esiin kaaoksesta ja huolehtivat ne omakätisesti Tampereelle menevään taksiin! Heidän ansiostaan soittimet olivat lavalla minuutilleen kun niitä siellä tarvittiin.
Väittäisin että naisilla, ja äideillä eritoten, on maaginen taito etsiä kylmän rauhallisesti ja äärimmäisen tehokkaasti milloin kadonnutta lapasta, milloin sohvan nielemää enkunkirjaa tai kahta matkalaukkua 10 000:n joukosta. Tässä etsinnässä katsotaan myös pinojen taakse, väliin ja alle.
Kun solistin soittimet lopulta saatiin, oli vain konsertti jännitettävänä.
Sekin toteutui kunnialla. Kun alun Puumalasta oli selvitty, meni jälkipuolisko niin logistiikan kuin muunkin osalta leikiten.
Itse tein kerrosten välisen sadan metrin ennätyksen juostessani äänitarkkaamosta portaita ja käytäviä pitkin salin etuosaan. Suora radiohaastattelu oli ajoitettu päättymään samalla kun konsertin jälkipuolisko alkoi, ja minun tuli olla asemissa kunniatehtävää, Einojuhani Rautavaaran kukitusta, varten.
Paussin jälkeen saimme ihailla Colin Currien ylivertaista taituruutta Rautavaaran solistina, Jorma Hynnisen yhä sisäistyneempää Sibeliusta, ja lopuksi ehkä hienointa Tampere-talon lavalla kuultua Sibeliuksen sinfonian tulkintaa.
Vaativasta produktiosta otettiin viikon aikana irti kaikki mahdollinen. Koululaiset olivat seuraamassa Chainspringsin harjoitusta torstaina. Konsertin alla keskustelivat Hannu lintu ja Veli-Matti Puumala yleisötilaisuudessa illan ohjelmasta. Yleisradio taltioi konsertin suorana lähetyksenä useaan Euroopan maahan.
Viime perjantain konsertti vastasi hyvin ajatustani sinfoniaorkesterin tehtävästä.
Emme ole museo. Meillä on klassikoiden ohessa elävien säveltäjien musiikkia esillä. Tilaamme ja kantaesitämme niitä. Meillä on parhaista parhaat voimat käytössämme. Emme tee taiteellisia kompromisseja. Otamme logistiset haasteet vastaan, jos toteutus niitä edellyttää. Meillä on suuri ja mieleltään avoin yleisö, joka konsertissa kohtaa niin esiintyjät kuin paikalla olevat säveltäjätkin.
Mutta mikä siitä Puumalasta nyt teki muka niin haasteellisen?
Kapellimestari, muusikot sekä orkesterijärjestäjät voisivat vastata kukin omalta osaltaan. Tässä silti lopuksi, ja ihan vain mielenkiinnon vuoksi, luettelo partituurin alkulehdeltä pelkistä teoksessa tarvittavista lyömäsoittimista, olkaa hyvät:
5 timpani
Percussione I
Marimba, 2 Gongs, Water Glasses, 3 wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Maracas, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 2 Almglocken, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect
Percussione II
Vibrafono, Glockenspiel, 2 Gongs, Guiro, Chinese cymbal, Sizzle cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 High Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione III
Tubular bells, Crotales, Guiro, Chinese symbal, Splash cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 Medium Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione IV
Marimba, Gong, Water glasses, 3 Wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Cabasa, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 3 Almglocken, Tam tam
Keväästä viisastuneena päätimme varautua erityisellä huolella ja muutamalla lisäroudarilla joulukuussa esitettävään, suurimuotoiseen Chainsprings-teokseen. Monta päänsärkyä aiheutui syksyn mittaan. Mistä saada kaikki tarvittavat soittimet? Miten varmistaa, että konsertin väliaika riittää mittaviin muutostöihin? Miten huolehtia siitä, että kaikki tarvittava löytyy oikealla hetkellä? Väliaikakoreografia harjoiteltiin viikon aikana varmuuden vuoksi kolmeen kertaan.
Hannu Lintu oli tapansa mukaan perusteellisesti valmistautunut ja säveltäjä oli omalta osaltaan harjoituksissa katsomassa, että kaikki menee niin kuin pitää. Ja niinhän se sitten vähitellen rupesi menemäänkin. Se mikä alussa näytti kikkailulta ja kaaokselta, osoittautui lopulta musiikillisen toteutuksen kannalta tarkoituksenmukaiseksi.
Vaikka olisimme kuinka huolellisesti varautuneita, tuo jokainen konserttiviikko mukanaan omat yllätyksensä. Tällä kertaa yllätysosastosta piti huolen Finnairin ulosmarssinut henkilöstö.
Lyömäsoitinsolistimme Colin Currien kaksi soittimia sisältänyttä matkalaukkua jäivät Vantaan matkalaukkukaaokseen tiistai-iltana. Kun niitä seuraavana päivänä yritettiin jäljittää, ei yksikään palvelupuhelin vastannut eikä sähköinen jäljitysjärjestelmä toiminut.
Solistin hoidettua itse lentonsa emme voineet panna matkatoimistoamme vastuuseen. Kun en enää keksinyt muuta, soitin tutulle Kalevan virkailijalle, joka toimenkuvansa ohittaen etsi käsiinsä muutaman Vantaan laukkusumaa selvittelevän henkilön. Kiitokset Finnairin neljälle supernaiselle, jotka kaivoivat laukut esiin kaaoksesta ja huolehtivat ne omakätisesti Tampereelle menevään taksiin! Heidän ansiostaan soittimet olivat lavalla minuutilleen kun niitä siellä tarvittiin.
Väittäisin että naisilla, ja äideillä eritoten, on maaginen taito etsiä kylmän rauhallisesti ja äärimmäisen tehokkaasti milloin kadonnutta lapasta, milloin sohvan nielemää enkunkirjaa tai kahta matkalaukkua 10 000:n joukosta. Tässä etsinnässä katsotaan myös pinojen taakse, väliin ja alle.
Kun solistin soittimet lopulta saatiin, oli vain konsertti jännitettävänä.
Sekin toteutui kunnialla. Kun alun Puumalasta oli selvitty, meni jälkipuolisko niin logistiikan kuin muunkin osalta leikiten.
Itse tein kerrosten välisen sadan metrin ennätyksen juostessani äänitarkkaamosta portaita ja käytäviä pitkin salin etuosaan. Suora radiohaastattelu oli ajoitettu päättymään samalla kun konsertin jälkipuolisko alkoi, ja minun tuli olla asemissa kunniatehtävää, Einojuhani Rautavaaran kukitusta, varten.
Paussin jälkeen saimme ihailla Colin Currien ylivertaista taituruutta Rautavaaran solistina, Jorma Hynnisen yhä sisäistyneempää Sibeliusta, ja lopuksi ehkä hienointa Tampere-talon lavalla kuultua Sibeliuksen sinfonian tulkintaa.
Vaativasta produktiosta otettiin viikon aikana irti kaikki mahdollinen. Koululaiset olivat seuraamassa Chainspringsin harjoitusta torstaina. Konsertin alla keskustelivat Hannu lintu ja Veli-Matti Puumala yleisötilaisuudessa illan ohjelmasta. Yleisradio taltioi konsertin suorana lähetyksenä useaan Euroopan maahan.
Viime perjantain konsertti vastasi hyvin ajatustani sinfoniaorkesterin tehtävästä.
Emme ole museo. Meillä on klassikoiden ohessa elävien säveltäjien musiikkia esillä. Tilaamme ja kantaesitämme niitä. Meillä on parhaista parhaat voimat käytössämme. Emme tee taiteellisia kompromisseja. Otamme logistiset haasteet vastaan, jos toteutus niitä edellyttää. Meillä on suuri ja mieleltään avoin yleisö, joka konsertissa kohtaa niin esiintyjät kuin paikalla olevat säveltäjätkin.
Mutta mikä siitä Puumalasta nyt teki muka niin haasteellisen?
Kapellimestari, muusikot sekä orkesterijärjestäjät voisivat vastata kukin omalta osaltaan. Tässä silti lopuksi, ja ihan vain mielenkiinnon vuoksi, luettelo partituurin alkulehdeltä pelkistä teoksessa tarvittavista lyömäsoittimista, olkaa hyvät:
5 timpani
Percussione I
Marimba, 2 Gongs, Water Glasses, 3 wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Maracas, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 2 Almglocken, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect
Percussione II
Vibrafono, Glockenspiel, 2 Gongs, Guiro, Chinese cymbal, Sizzle cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 High Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione III
Tubular bells, Crotales, Guiro, Chinese symbal, Splash cymbal, 2 Piatti sospesi, Bell plate, Tam tam and a vessel filled with water for Water gong effect, 2 Spring coils, 2 Almglocken, 3 Brake drums, 2 Congas, 2 Medium Tom-toms, 2 Frame drums, Snare drum, Gran cassa
Percussione IV
Marimba, Gong, Water glasses, 3 Wood blocks, 2 Slit drums, 5 Temple blocks, Claves, Cabasa, Sandpaper blocks, 2 Triangles, 3 Almglocken, Tam tam
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Kuuluisuuksia ja pelimanneja
Maailman kuuluisin viulisti kävi kylässä. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa soittanut, vaan johti orkesteria.
Maxim Vengerovin mukana matkustivat hänen vanhempansa, Larissa ja Alexander. He seurasivat harjoituksia tarkkana kuin kansainvälisen uransa alussa olevan kiekkoilijan vanhemmat kaukalon laidalla.
Viikko oli orkesterille haasteellinen. Kapellimestarikorokkeella seisoi legendaarinen taiteilija, joka uudessa roolissaan oli vasta aloittelija. Molemminpuolinen ymmärrys löytyi kuitenkin, ja konsertti toteutui Vengerovin luontaisen pelimanniuden siivittämänä.
Sekä Vengerovin että solistina toimineen Eugene Ugorskin agentit pitivät konserttia siinä määrin merkittävänä, että päättivät tulla paikalle. Ja kuten tavallista, pienen kaupungin suuri konserttisali, orkesterin taso ja kunnianhimoinen ohjelmisto herättivät ihmetystä ja ihailua.
Vengerov oli Stradivariuksellaan ja muinoin Jascha Heifetzille kuuluneella jousellaan saavuttanut lähes kaiken viulunsoiton saralla, kun pieni olkapäävamma pakotti hänet pysähtymään. Oli aika katkaista esiintymisputki ja tehdä kokonaan uusia asioita. Niihin kuuluivat paitsi kokeilu kapellimestarina, myös jazzin ja improvisaation, jopa tanssin opiskelu.
Konserttipäivä oli historiallinen, sillä Euroopalle oli juuri valittu ensimmäinen presidentti ja ulkoministeri. Kun onnittelin solistimme lontoolaisagenttia Catherine Ashtonin valinnasta, oli vastauksena lähes tuohtunut: ”Oh my God. Kukaan ei tunne sitä naista, eikä meitä totta puhuen juurikaan kiinnosta mitä EU:ssa tehdään.”
Ja miten meillä olikaan unelmoitu ja soviteltu huippuvirkoja suomalaisille, aina Ahtisaaresta alkaen.
Vengerov oli viulistina tehnyt paljon yhteistyötä kuulun gruusialaispianisti Alexander Toradzen kanssa. Toradze tulisi pian esiintymään solistina hänen johtamassaan konsertissa New Yorkissa.
Koska Tampere on tätä nykyä musiikillisen tapahtumisen keskiössä, ei Toradzea tarvinnut lähteä kuulemaan New Yorkiin, vaan riitti kun tuli Tampere-talon Isoon saliin viime perjantaina.
Alexander Toradze halusi käyttää jokaisen liikenevän minuutin tulevien ohjelmiensa harjoittelemiseen. Siinä ohessa hän rupatteli, halasi kaikki vastaantulijat ja osoittautui kerta kaikkiaan hurmaavaksi seuramieheksi. Homo Ludens, leikkivä ihminen sanan aidoimmassa merkityksessä.
Kaikki kulttuuri on syntynyt leikkimisestä, ja vain leikkivä ihminen kykenee luomaan uutta. Jopa Einstein kehitti suhteellisuusteoriansa huvittavan ajatusleikin seurauksena: mitä jos voisin istua valonsäteen selkään?
Toradzekin kertoi mielellään leikkivänsä jazzmuusikkoa yhdessä trumpetistipoikansa kanssa. Vengerov selviytyi uransa kriisivaiheesta heittäytymällä leikittelemään uusilla aluevaltauksilla.
Olisiko tässä suuren taiteilijanuran luomisen salaisuus? Äärimmäisen ahkeroinnin yhdistämisessä taitoon leikkiä ja kokeilla rajojaan. Kyvyssä keventää puurtamisen keskellä. Kyvyssä vaatia paljon itseltään ja muilta, ja silti tarvittaessa sopeutua.
Maxim Vengerovin mukana matkustivat hänen vanhempansa, Larissa ja Alexander. He seurasivat harjoituksia tarkkana kuin kansainvälisen uransa alussa olevan kiekkoilijan vanhemmat kaukalon laidalla.
Viikko oli orkesterille haasteellinen. Kapellimestarikorokkeella seisoi legendaarinen taiteilija, joka uudessa roolissaan oli vasta aloittelija. Molemminpuolinen ymmärrys löytyi kuitenkin, ja konsertti toteutui Vengerovin luontaisen pelimanniuden siivittämänä.
Sekä Vengerovin että solistina toimineen Eugene Ugorskin agentit pitivät konserttia siinä määrin merkittävänä, että päättivät tulla paikalle. Ja kuten tavallista, pienen kaupungin suuri konserttisali, orkesterin taso ja kunnianhimoinen ohjelmisto herättivät ihmetystä ja ihailua.
Vengerov oli Stradivariuksellaan ja muinoin Jascha Heifetzille kuuluneella jousellaan saavuttanut lähes kaiken viulunsoiton saralla, kun pieni olkapäävamma pakotti hänet pysähtymään. Oli aika katkaista esiintymisputki ja tehdä kokonaan uusia asioita. Niihin kuuluivat paitsi kokeilu kapellimestarina, myös jazzin ja improvisaation, jopa tanssin opiskelu.
Konserttipäivä oli historiallinen, sillä Euroopalle oli juuri valittu ensimmäinen presidentti ja ulkoministeri. Kun onnittelin solistimme lontoolaisagenttia Catherine Ashtonin valinnasta, oli vastauksena lähes tuohtunut: ”Oh my God. Kukaan ei tunne sitä naista, eikä meitä totta puhuen juurikaan kiinnosta mitä EU:ssa tehdään.”
Ja miten meillä olikaan unelmoitu ja soviteltu huippuvirkoja suomalaisille, aina Ahtisaaresta alkaen.
Vengerov oli viulistina tehnyt paljon yhteistyötä kuulun gruusialaispianisti Alexander Toradzen kanssa. Toradze tulisi pian esiintymään solistina hänen johtamassaan konsertissa New Yorkissa.
Koska Tampere on tätä nykyä musiikillisen tapahtumisen keskiössä, ei Toradzea tarvinnut lähteä kuulemaan New Yorkiin, vaan riitti kun tuli Tampere-talon Isoon saliin viime perjantaina.
Alexander Toradze halusi käyttää jokaisen liikenevän minuutin tulevien ohjelmiensa harjoittelemiseen. Siinä ohessa hän rupatteli, halasi kaikki vastaantulijat ja osoittautui kerta kaikkiaan hurmaavaksi seuramieheksi. Homo Ludens, leikkivä ihminen sanan aidoimmassa merkityksessä.
Kaikki kulttuuri on syntynyt leikkimisestä, ja vain leikkivä ihminen kykenee luomaan uutta. Jopa Einstein kehitti suhteellisuusteoriansa huvittavan ajatusleikin seurauksena: mitä jos voisin istua valonsäteen selkään?
Toradzekin kertoi mielellään leikkivänsä jazzmuusikkoa yhdessä trumpetistipoikansa kanssa. Vengerov selviytyi uransa kriisivaiheesta heittäytymällä leikittelemään uusilla aluevaltauksilla.
Olisiko tässä suuren taiteilijanuran luomisen salaisuus? Äärimmäisen ahkeroinnin yhdistämisessä taitoon leikkiä ja kokeilla rajojaan. Kyvyssä keventää puurtamisen keskellä. Kyvyssä vaatia paljon itseltään ja muilta, ja silti tarvittaessa sopeutua.
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Ajatuksia Hakolan ja Pessoan äärellä
Olemme juuri kuulleet Kimmo Hakolaan kitarakonserton esityksen Tampere-talossa. Orkesteri on tehnyt tarkkaa työtä Susanna Mälkin johdolla ja Timo Korhonen on tulkinnut teoksen koskettavasti ja virtuoosisesti. Väliajalle mentäessä yleisön kasvoilta näkyy hämmästys ja riemastus. Tuttujen Debussyn ja Straussin lisäksi oli tultu kuulemaan ”uutta kotimaista”, ehkä ristiriitaisinkin odotuksin.
- No jopas oli kappale, kerta kaikkiaan, kuuluu jostakin. - Käsittämättömän hienoa, poristaan kahvijonossa. Puolituttu kuulija haluaa päästä kiittämään säveltäjää kädestä. - Oikeastaan en halua sanoa musiikista mitään, mutta kiitos että annoit minulle tällaisen odottamattoman lahjan.
Kriitikon mielestä Hakolan yllätykset liikkuvat hyvän maun rajoilla. - Aivan. Oppikirjojen mukaan sävellettäessä nykymusiikissa tuskin soivat haikeat juutalaissävelmät elokuvamusiikillisine paisutuksineen. Muusikot eivät huutele sekaan tai taputa käsiään, kun kaikki ryöpsähtää yllättäen villiksi flamencoksi.
Saako teos koskettaa ja saako se huvittaa? Onko puhtaasti tunteen tasolla tapahtuva elämys huonompi kuin älyllinen?
Samana viikonloppuna minulla oli tilaisuus tutustua Ateneumin loistavaan Picasso-näyttelyyn. Picasso ei pelännyt olla naiivin emotionaalinen tai tulevansa nauretuksi vinolla muotokielellään. Monista teoksista oli hyvä maku kaukana. Taiteilija tuskin sopi valtavirran taidekäsityksiin pitkän elämänsä aikana. Picassosta tuli kuitenkin ainutlaatuinen, sillä hän oli uskollinen itselleen.
Olisiko mauttominta sittenkin yritys asettaa rajoja taiteelle?
Satuin äskettäin kuulemaan Jorma Uotisen seminaaripuheenvuoron Tampere-talossa. Uotinen kertoi ajatuksistaan taiteilijana olemisesta, erilaisten yhteisöjen johtamisesta, tiimityöstä. Hän oli yleisölle täydesti läsnä, pelkäämättä liikkua banaalin rajoilla tai pelkäämättä olemasta teatraalinen.
Hän puhui kutsumuksellisuudesta ja intohimosta. Myös brändejä sivuttiin. Siihen eivät riitä näyttävät silmälasit, vaan asioiden tekeminen omalla tavalla, uskollisena itselleen.
Lopuksi Uotinen lausui Fernando Pessoan runon:
”Ollaksesi suuri ole kokonainen. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Niin koko kuukin mahtuu joka lampeen koska se loistaa korkealta.” (suom. Pentti Saaritsa)
Toivoisin, että orkesterin konsertit koskettaisivat, yllättäisivät ja huvittaisivat, itkettäisivätkin kenties. Että niissä näkyisi rohkeus ja kyky panna kaikki siihen pienimpäänkin tekemiseen.
- No jopas oli kappale, kerta kaikkiaan, kuuluu jostakin. - Käsittämättömän hienoa, poristaan kahvijonossa. Puolituttu kuulija haluaa päästä kiittämään säveltäjää kädestä. - Oikeastaan en halua sanoa musiikista mitään, mutta kiitos että annoit minulle tällaisen odottamattoman lahjan.
Kriitikon mielestä Hakolan yllätykset liikkuvat hyvän maun rajoilla. - Aivan. Oppikirjojen mukaan sävellettäessä nykymusiikissa tuskin soivat haikeat juutalaissävelmät elokuvamusiikillisine paisutuksineen. Muusikot eivät huutele sekaan tai taputa käsiään, kun kaikki ryöpsähtää yllättäen villiksi flamencoksi.
Saako teos koskettaa ja saako se huvittaa? Onko puhtaasti tunteen tasolla tapahtuva elämys huonompi kuin älyllinen?
Samana viikonloppuna minulla oli tilaisuus tutustua Ateneumin loistavaan Picasso-näyttelyyn. Picasso ei pelännyt olla naiivin emotionaalinen tai tulevansa nauretuksi vinolla muotokielellään. Monista teoksista oli hyvä maku kaukana. Taiteilija tuskin sopi valtavirran taidekäsityksiin pitkän elämänsä aikana. Picassosta tuli kuitenkin ainutlaatuinen, sillä hän oli uskollinen itselleen.
Olisiko mauttominta sittenkin yritys asettaa rajoja taiteelle?
Satuin äskettäin kuulemaan Jorma Uotisen seminaaripuheenvuoron Tampere-talossa. Uotinen kertoi ajatuksistaan taiteilijana olemisesta, erilaisten yhteisöjen johtamisesta, tiimityöstä. Hän oli yleisölle täydesti läsnä, pelkäämättä liikkua banaalin rajoilla tai pelkäämättä olemasta teatraalinen.
Hän puhui kutsumuksellisuudesta ja intohimosta. Myös brändejä sivuttiin. Siihen eivät riitä näyttävät silmälasit, vaan asioiden tekeminen omalla tavalla, uskollisena itselleen.
Lopuksi Uotinen lausui Fernando Pessoan runon:
”Ollaksesi suuri ole kokonainen. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Niin koko kuukin mahtuu joka lampeen koska se loistaa korkealta.” (suom. Pentti Saaritsa)
Toivoisin, että orkesterin konsertit koskettaisivat, yllättäisivät ja huvittaisivat, itkettäisivätkin kenties. Että niissä näkyisi rohkeus ja kyky panna kaikki siihen pienimpäänkin tekemiseen.
perjantai 6. marraskuuta 2009
Uskomuksista olettamuksiin
Viime viikon Halloween-konsertin visualisointiin kuului hämähäkinseittejä roikkumassa kapellimestaritelineestä ja lavan yläpuolelle sijoitetuista kattokruunuista. Kollegani Eija Oravuon vetämä tiimi oli nähnyt paljon vaivaa, ja koristelusta tulikin upea.
Pari tuntia ennen konsertin alkua näin salikuvaa näyttävästä TV-ruudusta, miten siivooja huiski reippaasti harjallaan tuolirivien välissä ja siirtyi sitten vähitellen lavalle. Näky muistutti etäisesti Tove Janssonin teatterirotta Emmaa siivoamassa hylättyä teatteria Vaarallisessa Juhannuksessa. Emmamme väisteli taitavasti soittimia, mutta ymmärsikö hän olla koskematta rekvisiittaan?
Tajusin, että saliin oli toimistostamme sen verran matkaa, että ei auttaisi mitään jos nyt lähtisin juoksemaan ja menisin huutamaan ”ei saa koskea seitteihin”.
Onneksi siivooja jätti koristelut sikseen. Hän ei kuitenkaan voinut mistään tietää, että juuri tässä konsertissa hämähäkinseitit olivat tarkoituksella lavalla.
Yllättävän usein myös yleisö käsittää asioita väärin.
Erään Mahlerin sinfonian esityksen jälkeen närkästynyt kuulija lähetti sähköpostipalautetta. Trumpetistit olivat omin lupineen poistuneet kesken teoksen, joskin palatakseen vähän myöhemmin. Hän oli huolestunut muusikoiden työmoraalista, kun noin vain saatettiin lähteä tupakalle tai ties mille omille asioille. Laitoin ystävällisen selityksen, että juuri tässä teoksessa heidän kuului ihan partituurin mukaan mennä välillä soittamaan lavan taakse, ja että työmoraali kyllä oli ihan erinomaisella tasolla orkesterissamme.
Toisen kerran kuulija paheksui liian meluisana pitämäänsä teosta, mutta totesi samalla, että onkos tuo ihmekään, kun siellä kerran ohjelmat valitsee jääkiekkomies Kummola, joka on muutenkin tottunut kaukaloiden meteliin. Taas piti vastata, että vaikka Kummola onkin mainio ja monitoiminen mies, hän ei millään tavoin ole vaikuttamassa orkesterin ohjelmistoon. Tampere-talossa vuokralaisena toimiva orkesteri vastaa omista ohjelmistaan kulloisenkin taiteellisen johtajan linjaamana.
Kapellimestarin roolista konserteissa kuulee monenmoisia käsityksiä. Erään nuoren kuulijan kysymys jäi äskettäin mieleen: ”Tuleeks se kapellimestari konsertin ajaks siihen eteen jotenkin fiilisteelmään sitä musiikkia mitä ne soittaa?” Taisi olla Kevätuhri kyseessä, joten fiilistelyä ainakin oli riittämiin.
Kapellimestarin koreografioista ja tehtävästä pitäisi varmaan kirjoittaa oma bloginsa. Sitä ennen aion seurata tarkkaan miten Susanna Mälkki fiilistelee Debussytä, Hakolaa ja Straussia tämän illan konsertissa.
Pari tuntia ennen konsertin alkua näin salikuvaa näyttävästä TV-ruudusta, miten siivooja huiski reippaasti harjallaan tuolirivien välissä ja siirtyi sitten vähitellen lavalle. Näky muistutti etäisesti Tove Janssonin teatterirotta Emmaa siivoamassa hylättyä teatteria Vaarallisessa Juhannuksessa. Emmamme väisteli taitavasti soittimia, mutta ymmärsikö hän olla koskematta rekvisiittaan?
Tajusin, että saliin oli toimistostamme sen verran matkaa, että ei auttaisi mitään jos nyt lähtisin juoksemaan ja menisin huutamaan ”ei saa koskea seitteihin”.
Onneksi siivooja jätti koristelut sikseen. Hän ei kuitenkaan voinut mistään tietää, että juuri tässä konsertissa hämähäkinseitit olivat tarkoituksella lavalla.
Yllättävän usein myös yleisö käsittää asioita väärin.
Erään Mahlerin sinfonian esityksen jälkeen närkästynyt kuulija lähetti sähköpostipalautetta. Trumpetistit olivat omin lupineen poistuneet kesken teoksen, joskin palatakseen vähän myöhemmin. Hän oli huolestunut muusikoiden työmoraalista, kun noin vain saatettiin lähteä tupakalle tai ties mille omille asioille. Laitoin ystävällisen selityksen, että juuri tässä teoksessa heidän kuului ihan partituurin mukaan mennä välillä soittamaan lavan taakse, ja että työmoraali kyllä oli ihan erinomaisella tasolla orkesterissamme.
Toisen kerran kuulija paheksui liian meluisana pitämäänsä teosta, mutta totesi samalla, että onkos tuo ihmekään, kun siellä kerran ohjelmat valitsee jääkiekkomies Kummola, joka on muutenkin tottunut kaukaloiden meteliin. Taas piti vastata, että vaikka Kummola onkin mainio ja monitoiminen mies, hän ei millään tavoin ole vaikuttamassa orkesterin ohjelmistoon. Tampere-talossa vuokralaisena toimiva orkesteri vastaa omista ohjelmistaan kulloisenkin taiteellisen johtajan linjaamana.
Kapellimestarin roolista konserteissa kuulee monenmoisia käsityksiä. Erään nuoren kuulijan kysymys jäi äskettäin mieleen: ”Tuleeks se kapellimestari konsertin ajaks siihen eteen jotenkin fiilisteelmään sitä musiikkia mitä ne soittaa?” Taisi olla Kevätuhri kyseessä, joten fiilistelyä ainakin oli riittämiin.
Kapellimestarin koreografioista ja tehtävästä pitäisi varmaan kirjoittaa oma bloginsa. Sitä ennen aion seurata tarkkaan miten Susanna Mälkki fiilistelee Debussytä, Hakolaa ja Straussia tämän illan konsertissa.
torstai 29. lokakuuta 2009
Apua, Tiensuumme on varastettu
Pasilan Messukeskuksessa pidettiin viime viikonlopun kirjamessujen yhteydessä myös musiikkimessut. Orkesterien yhteisellä osastolla päivystänyt tiedottajamme kertoi ensimmäisen päivän menneen mainiosti, lukuun ottamatta sitä että Jukka Tiensuun musiikkia sisältävä Tampere Filharmonian CD ilmeisestikin varastettiin myyntihyllystä.
Tiensuu varastettu. Tämä oli hienointa pitkään aikaan. Ihan pakko tietää lisää. Oliko kyseessä kenties trokari, jota Tiensuuta janoava klikki jo odotti kulman takana? Tallensiko valvontakamera kuuman artikkelin siirtyminen taskusta toiseen? Joutuiko Tiensuu Venäjän uuden musiikin markkinoille? Vai vieläkin kauemmaksi?
Onko maan alla suurikin joukko pimeitä harrastajia? Levyt siirtyvät kädestä käteen klubeilla ja puistoissa. Koulujen pihoilla vaihtuu Tiensuu Kaipaiseen, Kaipainen Ahoon, heti kun opettajan silmä välttää. Trokarit parveilevat Viitasaaren ja Kuhmon torilla kesäisin…
Emme saa ehkä koskaan tietää.
Sinfoniaorkesterit ry:llä oli neljän suomalaisen orkesterin kanssa yhteinen messuosasto. Mukana olivat Tampereen lisäksi Turun Filharmoninen orkesteri, Tapiola Sinfonietta sekä Kymi Sinfonietta. Kaikilta osallistujilta oli koko ajan yksi edustaja paikalla. Kiinnostuneita kyselijöitä ja leikkimieliseen kilpailuumme vastaajia oli neljän päivän aikana sadoittain. Oli hienoa toimia yhdessä, tärkeäksi kokemamme asian eteen.
Viisas, organisaatioita ja johtamista tutkiva ystäväni puhuu ”yhteiseksi tekemisen” tärkeydestä yhdessä tekemisen lisäksi. Messuesittäytymisemme oli yhteiseksi tekemistä parhaimmillaan. Välitimme viestiä Suomen hämmästyttävästä, monipuolisesta ja moniarvoisesta orkesterilaitoksesta, joka kattaa koko maan aina Lappia myöten. Kerroimme ylpeänä paitsi omista, myös muiden orkesterien tekemisistä.
Myös viime perjantain konsertti oli yhteiseksi tekemistä. Hannu Linnun suunnittelema hieno ohjelmakokonaisuus, ja erityisesti Kevätuhrin esitys, ansaitsi runsaan yleisönsä - ja yleisö Kevätuhrinsa.
Salissa oli paljon nuorta väkeä kokeneen kausikorttiyleisön lisäksi. Lähes sata vuotta sitten aikaansa edellä ollut mestariteos iski koko voimallaan, ja seuraavaa esitystä varmaankin jo odotetaan.
Lopuksi on puhdistettava messukävijöiden maine. Tiensuu-levy oli loppusiivouksen yhteydessä löytynyt, vain väärältä hyllyltä. Jäin kuitenkin pohtimaan, että ajatus varkaudesta sisälsi hienon vision. Meidän toimijoiden tulisi vain kantaa vastuumme, jotta uusi musiikki olisi entistä halutumpaa tavaraa. Jotta meillä olisi uusia kevätuhreja kuultavana ensi vuosisadallakin.
Tiensuu varastettu. Tämä oli hienointa pitkään aikaan. Ihan pakko tietää lisää. Oliko kyseessä kenties trokari, jota Tiensuuta janoava klikki jo odotti kulman takana? Tallensiko valvontakamera kuuman artikkelin siirtyminen taskusta toiseen? Joutuiko Tiensuu Venäjän uuden musiikin markkinoille? Vai vieläkin kauemmaksi?
Onko maan alla suurikin joukko pimeitä harrastajia? Levyt siirtyvät kädestä käteen klubeilla ja puistoissa. Koulujen pihoilla vaihtuu Tiensuu Kaipaiseen, Kaipainen Ahoon, heti kun opettajan silmä välttää. Trokarit parveilevat Viitasaaren ja Kuhmon torilla kesäisin…
Emme saa ehkä koskaan tietää.
Sinfoniaorkesterit ry:llä oli neljän suomalaisen orkesterin kanssa yhteinen messuosasto. Mukana olivat Tampereen lisäksi Turun Filharmoninen orkesteri, Tapiola Sinfonietta sekä Kymi Sinfonietta. Kaikilta osallistujilta oli koko ajan yksi edustaja paikalla. Kiinnostuneita kyselijöitä ja leikkimieliseen kilpailuumme vastaajia oli neljän päivän aikana sadoittain. Oli hienoa toimia yhdessä, tärkeäksi kokemamme asian eteen.
Viisas, organisaatioita ja johtamista tutkiva ystäväni puhuu ”yhteiseksi tekemisen” tärkeydestä yhdessä tekemisen lisäksi. Messuesittäytymisemme oli yhteiseksi tekemistä parhaimmillaan. Välitimme viestiä Suomen hämmästyttävästä, monipuolisesta ja moniarvoisesta orkesterilaitoksesta, joka kattaa koko maan aina Lappia myöten. Kerroimme ylpeänä paitsi omista, myös muiden orkesterien tekemisistä.
Myös viime perjantain konsertti oli yhteiseksi tekemistä. Hannu Linnun suunnittelema hieno ohjelmakokonaisuus, ja erityisesti Kevätuhrin esitys, ansaitsi runsaan yleisönsä - ja yleisö Kevätuhrinsa.
Salissa oli paljon nuorta väkeä kokeneen kausikorttiyleisön lisäksi. Lähes sata vuotta sitten aikaansa edellä ollut mestariteos iski koko voimallaan, ja seuraavaa esitystä varmaankin jo odotetaan.
Lopuksi on puhdistettava messukävijöiden maine. Tiensuu-levy oli loppusiivouksen yhteydessä löytynyt, vain väärältä hyllyltä. Jäin kuitenkin pohtimaan, että ajatus varkaudesta sisälsi hienon vision. Meidän toimijoiden tulisi vain kantaa vastuumme, jotta uusi musiikki olisi entistä halutumpaa tavaraa. Jotta meillä olisi uusia kevätuhreja kuultavana ensi vuosisadallakin.
perjantai 23. lokakuuta 2009
Ihan huippua
Harva sana klassisen musiikin viestinnässä on yhtä kulunut kuin “huippu“. On huippukapellimestaria, huippusolistia, huippuhetkiä tai vaikka kamarimusiikkia huipulta, kuten meillä viime viikolla. Strategioissaan orkesterit pyrkivät, ellei nyt ihan maailman, niin ainakin Euroopan tai Pohjoismaiden huipulle.
Vaihteen vuoksi olisikin virkistävää nähdä ilmoitus, jossa sinfoniakonserttia bassosolisteineen mainostettaisiin esim. otsikolla ”Soittoa ja laulua syvältä”.
Viime perjantain Alppisinfonian esityksessä oltiin monin tavoin, ja ihan kirjaimellisestikin huipulla. Teoksessa kavuttiin vuorenhuipulta toiselle ja vaskiryhmä kajautti osuutensa Tampere-talon kattorakenteista.
Beethovenin viulukonserton solistilla Corey Cerovsekilla oli huippuhieno Stradivarius, joka aikanaan oli kuulunut itselleen Paganinille. Solistimme sattui kaiken lisäksi olemaan huippuälykäs nero, joka 16-vuotiaana oli suorittanut maisterin tutkinnot sekä matematiikasta että musiikista, ja muun askareen ohessa tohtorin tutkinnot 18-vuotiaana molemmista. Epätavallinen määrä lahjakkuutta yhdelle ihmiselle annettuna.
Orkesterissamme etsittiin kaksipäiväisen koesoittotilaisuuden avulla uutta konserttimestaria alkuviikosta. Konserttimestarin tehtävä on orkesterin taiteellisen kehityksen ja statuksen kannalta merkittävin, heti kapellimestarin jälkeen. Emme kyenneet tekemään ratkaisua muutaman loistavan mutta erilaisen kandidaatin välillä, vaan soitatamme heitä lisää keväällä, yhdessä orkesterin kanssa.
Kun myöhemmin keskustelin kahden kaukaa tulleen ulkomaalaisen finalistin kanssa, kertoi toinen hakeneensa paikkaa siksi, että täällä on taiteellisena johtajana Hannu Lintu. Toinen, kahden pienen lapsen isä, puolestaan oli etsiytynyt koesoittoon siksi että suomalaisissa kouluissa oli tiettävästi maailman parhaat oppimistulokset.
Näin se on. Osaaminen tulee osaamisen luo, huippu huippujen luo.
Nyt herätys, kansalliset brändityöryhmät ja kuntien valovoimatekijöitä pohtivat strategiapäälliköt! Kaivakaa vain esiin kaikki oikea osaaminen ja kertokaa siitä. Meillä on maa, jossa kasvaa paitsi maailmantason rauhansovittelijoita, myös omaleimaisia muotoilijoita ja muita taiteilijoita, koreografeja, kirjailijoita, säveltäjiä ja teatterintekijöitä. Suomalaiset kapellimestarit ovat erityisen ihmetyksen ja ihailun aiheena kaikkialla. Kansalliseen strategiaan tulisi kuulua huolenpito siitä, että sekä peruskoulutukseen että luovien alojen erityiskoulutukseen panostetaan kunnolla.
Vaihteen vuoksi olisikin virkistävää nähdä ilmoitus, jossa sinfoniakonserttia bassosolisteineen mainostettaisiin esim. otsikolla ”Soittoa ja laulua syvältä”.
Viime perjantain Alppisinfonian esityksessä oltiin monin tavoin, ja ihan kirjaimellisestikin huipulla. Teoksessa kavuttiin vuorenhuipulta toiselle ja vaskiryhmä kajautti osuutensa Tampere-talon kattorakenteista.
Beethovenin viulukonserton solistilla Corey Cerovsekilla oli huippuhieno Stradivarius, joka aikanaan oli kuulunut itselleen Paganinille. Solistimme sattui kaiken lisäksi olemaan huippuälykäs nero, joka 16-vuotiaana oli suorittanut maisterin tutkinnot sekä matematiikasta että musiikista, ja muun askareen ohessa tohtorin tutkinnot 18-vuotiaana molemmista. Epätavallinen määrä lahjakkuutta yhdelle ihmiselle annettuna.
Orkesterissamme etsittiin kaksipäiväisen koesoittotilaisuuden avulla uutta konserttimestaria alkuviikosta. Konserttimestarin tehtävä on orkesterin taiteellisen kehityksen ja statuksen kannalta merkittävin, heti kapellimestarin jälkeen. Emme kyenneet tekemään ratkaisua muutaman loistavan mutta erilaisen kandidaatin välillä, vaan soitatamme heitä lisää keväällä, yhdessä orkesterin kanssa.
Kun myöhemmin keskustelin kahden kaukaa tulleen ulkomaalaisen finalistin kanssa, kertoi toinen hakeneensa paikkaa siksi, että täällä on taiteellisena johtajana Hannu Lintu. Toinen, kahden pienen lapsen isä, puolestaan oli etsiytynyt koesoittoon siksi että suomalaisissa kouluissa oli tiettävästi maailman parhaat oppimistulokset.
Näin se on. Osaaminen tulee osaamisen luo, huippu huippujen luo.
Nyt herätys, kansalliset brändityöryhmät ja kuntien valovoimatekijöitä pohtivat strategiapäälliköt! Kaivakaa vain esiin kaikki oikea osaaminen ja kertokaa siitä. Meillä on maa, jossa kasvaa paitsi maailmantason rauhansovittelijoita, myös omaleimaisia muotoilijoita ja muita taiteilijoita, koreografeja, kirjailijoita, säveltäjiä ja teatterintekijöitä. Suomalaiset kapellimestarit ovat erityisen ihmetyksen ja ihailun aiheena kaikkialla. Kansalliseen strategiaan tulisi kuulua huolenpito siitä, että sekä peruskoulutukseen että luovien alojen erityiskoulutukseen panostetaan kunnolla.
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Pyhä yksinkertaisuus
Aina joskus kuulee kysyttävän miksi orkesterin yhä pitää esittää satoja vuosia vanhaa musiikkia entisaikojen kostyymeissä. Ja mitä virkaa on kapellimestarilla, vanhentuneen hierarkisen maailmanjärjestyksen symbolilla? Onko ylipäätään järkeä näissä oudoissa hartaustilaisuuksissa, joita kutsutaan sinfoniakonserteiksi?
Teatterissa jokainen sukupolvi tahtoo luoda oman hätkähdyttävän aikalaiskuvauksensa Kuningas Learista tai Tuntemattomasta Sotilaasta. Mitä yllätyksellisempi esitys, sitä enemmän yleisö rakastaa ja kriitikot ylistävät. Miten Mozartin pianokonsertto siirretään tämän päivän vaativalle, kaiken kuulleelle ja nähneelle kulttuurin kuluttajalle? Miten yleisö vakuutetaan, saati häkellytetään, jollakin noin pölyttyneellä?
Viime perjantain solistin, Paul Lewisin kohdalla asia kävi selväksi ensimmäisistä tahdeista alkaen.
Loistavan toteutuksen salaisuutena oli sen koruttomuus ja yksinkertaisuus. Koko teos, jokaista yksittäistä fraasia myöten, toteutui yhtä luonnonmukaisesti kuin itse Mozart olisi sen juuri sillä hetkellä improvisoinut.
Kun maailma on mennyt sotkuiseksi kuin Kehittyvien Maakuntien Suomen vaalituki, ihminen kaipaa yksiselitteisen informaation äärelle. Sellaisen joka on sitä miltä se näyttää. Mozartin pianokonsertto sisältää vain olennaisen. Kuin haukkaisi uunituoretta ruisleipää tai maistaisi kesän ensimmäisiä uusia perunoita. Tai pulahtaisi saunan jälkeen peilityyneen veteen.
Periaatteessa arvostan taidetta, joka valmiiden vastausten sijasta hämmentää ja herättää kysymyksiä. Silti Mozartin musiikin kuulemisen pitäisi mielestäni kuulua jokamiehenoikeuksiin.
Klassisen musiikin kuuntelemisella tiedetään olevan stressiä vähentäviä ja jopa verenpainetta alentavia vaikutuksia. Miksi? Voisiko kyse olla vain siitä, että puhdas kolmisointu rentouttaa palauttamalla kuulijansa maailmaan, josta puuttuu kaikki monimutkaisuus ja turhanaikainen hälinä. Sellaisessa maailmassa ihmistä ympäröi vain olemisen kannalta välttämättömin.
Jokainen Mahlerin sinfonian esitys on orkesterille merkkitapaus. Ei vähiten siksi, että meillä vasta muutaman vuoden ajan on ollut Mahlerin ja Tampere-talon kokoinen jousisto. Päätellen siitä keskittyneisyydestä millä Mahlerin 5. sinfonia viime perjantain konsertissa vastaanotettiin, se varmasti oli sitä myös yleisölle. Jumalainen Adagietto soi hiirenhiljaisessa salissa, kuten aina.
1900-luvun alun merkkiteosten sarja jatkuu tällä viikolla. Jos Mahler vaatii täysimittaista sinfoniaorkesteria, paisuvat Straussin Alppisinfoniassa mittasuhteet äärimmilleen. Lavalla - ja lavan ulkopuolella - on valtava määrä käyrätorvia, kaksi tuubaa, kaksi harppua, celesta ja urut, ukkospelti ja tuulikone. Käyrätorvet jylisevät kattorakenteissa ja parvekkeella.
Alppisinfonian kohdalla kuulija voi panna itsensä testiin: ylittääkö tunnekokemus teoksen volyymin ja mittasuhteet, vai päinvastoin.
Teatterissa jokainen sukupolvi tahtoo luoda oman hätkähdyttävän aikalaiskuvauksensa Kuningas Learista tai Tuntemattomasta Sotilaasta. Mitä yllätyksellisempi esitys, sitä enemmän yleisö rakastaa ja kriitikot ylistävät. Miten Mozartin pianokonsertto siirretään tämän päivän vaativalle, kaiken kuulleelle ja nähneelle kulttuurin kuluttajalle? Miten yleisö vakuutetaan, saati häkellytetään, jollakin noin pölyttyneellä?
Viime perjantain solistin, Paul Lewisin kohdalla asia kävi selväksi ensimmäisistä tahdeista alkaen.
Loistavan toteutuksen salaisuutena oli sen koruttomuus ja yksinkertaisuus. Koko teos, jokaista yksittäistä fraasia myöten, toteutui yhtä luonnonmukaisesti kuin itse Mozart olisi sen juuri sillä hetkellä improvisoinut.
Kun maailma on mennyt sotkuiseksi kuin Kehittyvien Maakuntien Suomen vaalituki, ihminen kaipaa yksiselitteisen informaation äärelle. Sellaisen joka on sitä miltä se näyttää. Mozartin pianokonsertto sisältää vain olennaisen. Kuin haukkaisi uunituoretta ruisleipää tai maistaisi kesän ensimmäisiä uusia perunoita. Tai pulahtaisi saunan jälkeen peilityyneen veteen.
Periaatteessa arvostan taidetta, joka valmiiden vastausten sijasta hämmentää ja herättää kysymyksiä. Silti Mozartin musiikin kuulemisen pitäisi mielestäni kuulua jokamiehenoikeuksiin.
Klassisen musiikin kuuntelemisella tiedetään olevan stressiä vähentäviä ja jopa verenpainetta alentavia vaikutuksia. Miksi? Voisiko kyse olla vain siitä, että puhdas kolmisointu rentouttaa palauttamalla kuulijansa maailmaan, josta puuttuu kaikki monimutkaisuus ja turhanaikainen hälinä. Sellaisessa maailmassa ihmistä ympäröi vain olemisen kannalta välttämättömin.
Jokainen Mahlerin sinfonian esitys on orkesterille merkkitapaus. Ei vähiten siksi, että meillä vasta muutaman vuoden ajan on ollut Mahlerin ja Tampere-talon kokoinen jousisto. Päätellen siitä keskittyneisyydestä millä Mahlerin 5. sinfonia viime perjantain konsertissa vastaanotettiin, se varmasti oli sitä myös yleisölle. Jumalainen Adagietto soi hiirenhiljaisessa salissa, kuten aina.
1900-luvun alun merkkiteosten sarja jatkuu tällä viikolla. Jos Mahler vaatii täysimittaista sinfoniaorkesteria, paisuvat Straussin Alppisinfoniassa mittasuhteet äärimmilleen. Lavalla - ja lavan ulkopuolella - on valtava määrä käyrätorvia, kaksi tuubaa, kaksi harppua, celesta ja urut, ukkospelti ja tuulikone. Käyrätorvet jylisevät kattorakenteissa ja parvekkeella.
Alppisinfonian kohdalla kuulija voi panna itsensä testiin: ylittääkö tunnekokemus teoksen volyymin ja mittasuhteet, vai päinvastoin.
tiistai 6. lokakuuta 2009
Työn ja Tampereen juhlaa
Yksikään viikko ei mene suunnitelman mukaan.
Alkuviikon vietin virustaudissa ja purin työsähköposteja minikannettavalta, jota pystyi helposti käyttämään vuoteessa. Ajattelin näin pelastuvani loppuviikon rästitöiden aiheuttamalta kaaokselta.
Yritän yleensä pitää postilaatikossa vain ne viestit, jotka vaativat pikaisia toimenpiteitä. Viestejä oli 352, ja sain purettua ne noin puoleen. Vastasin mahdollisiin ja mahdottomiin kyselyihin, hoidin lähiviikkojen tuotantoihin liittyviä tarkistuksia ja delegointeja, sovin kokouksista ja neuvottelin palkkioista agenttien kanssa.
Yhden taiteilijan tuloa Tampereelle edeltää kymmenien sähköpostiviestien ennakkokirjeenvaihto. Esim. vierailevasta kapellimestarista lähtee ensimmäinen tiedustelu agentille paria vuotta ennen suunniteltua ajankohtaa. Jos jokin tarjotuista ajankohdista tärppää, edetään vähitellen neuvotteluihin ohjelmasta, palkkiosta ja muista ehdoista. Tarkistetaan nuotistoa varten minkä version kapellimestari mistäkin teoksesta haluaa. Kysytään minkä kokoisella jousistolla säestykset tai muuten pienempää jousistoa edellyttävät teokset halutaan toteuttaa. Sovitaan harjoitusaikataulut yhdistelemällä orkesterin normaalikäytäntö, kapellimestarin toiveet, Tampere-talon salien saatavuus, muusikoiden työehtosopimus ja solistin aikataulu.
Jossakin vaiheessa laaditaan yksityiskohtaiset kirjalliset sopimukset. Tiedotusta varten pyydetään kuvat ja CV:t ja palkanmaksujärjestelmää varten tilitietoihin liittyvät Iban- ja BIC-koodit, pankin katuosoite, taitelijan kotiosoite, verotusmaa ja syntymäaika. Pyydetään maasta riippuen erilaisia työnantajamaksuihin liittyviä todistuksia sekä mahdollinen lähdeverokortti.
Kuukautta paria ennen ajankohtaa varataan lennot ja hotellit. Annetaan agentille tiedot niistä. Samalla kysytään sopiiko kapellimestarille, että torstain harjoitusta on seuraamassa koululaisryhmä ja onko hän suostuvainen haastatteluihin ja muihin tapaamispyyntöihin. Sovitaan haastatteluiden kellonajat. Viikkoa ennen taiteilijan saapumista tilataan lentokenttätaksit ja tehdään muut viime hetken tarkistukset.
Orkesterin puolelta kirjeenvaihtoa käy konsertin tuottajana toimiva intendentti yksin. Agentin apuna on useita henkilöitä, mikä tarkoittaa että ohjelma- ja palkkioasiat, logistiikka ja PR on sovittava jokaisen kanssa erikseen. Työmäärää lisää myös, jos joutuu selittämään kansainvälisen agentuurin nuorelle harjoittelijalle perusasioita Suomesta tai vaikka EU:n sisäisestä sopimuskäytännöstä.
Konserttiviikon perjantaihin mennessä pitäisi olla kirkkaasti hallinnassa paitsi edessä oleva konsertti, myös seuraavan viikon yksityiskohdat. Ihannetilanteessa on perjantaina hetki aikaa levähtää varsinaisen toimistoajan ja konsertin välillä.
Viime viikon perjantaina oli aikataulu kuitenkin tavallista tiukempi. Sekä konsertin esittelytilaisuus Isossa salissa että asiakastilaisuus lämpiössä oli sovittu alkavaksi klo 18. Pormestarin ystävyyskaupunkidelegaatio oli tulossa VIP-aitioon vähän ennen seitsemää.
Koska toimistossa oli vajaamiehitys sairaslomista ja kongressimatkoista johtuen, hoidimme tiedottajamme Annen kanssa perjantain rutiineja kahdestaan. Juoksentelimme ympäri taloa valiten lyhimpiä ja tarkoituksenmukaisimpia reittejä. Kutsuvieraslippuja lipputoimistoon, informaatiota orkesterin ilmoitustaululle, esittelymateriaaleja lämpiötiloihin, orkesterin kuvataulu ala-aulaan.
Iltapäivällä istumme Hannu Linnun ja Topi Lehtipuun kanssa vaihtamassa ajatuksia mukavasti etenevästä yhteistyöprojektista. Tampereen 230-vuotisjuhlakonsertti alkaa muutaman tunnin kuluttua. Solisti on loistava ja ohjelmakokonaisuus hieno.
Samalla saan kännykkään puhelun Lontoon suuntanumerosta. Taas joku agentti tarjoamassa taiteilijaa, josta emme ole kiinnostuneita? Soittaja on kuitenkin Susie McLeod Lontoosta. joka ilmoittaa, että seuraavan viikon kapellimestarimme Thierry Fischer on sairastunut. Hän tekisi parhaansa saadakseen meille samantasoisen kapellimestarin tilalle. Mario Venzago saattaisi olla käytettävissä. Otamme Hannun kanssa tiedon huojentuneina vastaan. Tunnin kuluttua käy kuitenkin ilmi että Venzago ei pääse ja että kaikki agentin muutkin taiteilijat ovat jo kiinni jossakin. Meillä on edessämme todellinen ongelma, sillä Mahlerin sinfonia asettaa kapellimestarille omat vaatimuksensa.
Puoli kuudelta Hannu Lintu tulee takaisin taloon, käytyään välillä hotellissa. Toteamme, että ongelmaa ei voi jättää lepäämään viikonlopun ylitse. On tehtävä kriisisuunnitelma ja ratkaistava asia tänään. Aikavyöhykkeet huomioiden aloitamme idästä. Vaikka Singaporessa on jo yö, soitan Okko Kamun kännykkään. Okko on juuri astumassa Suomen koneeseen. “Ensi viikko RSO:ssa”, hän kuittaa lyhyesti.
Päätämme kutsua ohjelmatyöryhmän kokoon väliajalla. Siihen mennessä pitäisi saada selville vaihtoehdot päätösten pohjaksi. Minulla olisi puoli tuntia aikaa tarkistaa potentiaaliset suomalaiset sekä lähettää suurimmille eurooppalaisille agentuureille viesti. “Cancellation in Tampere, quality conductor needed next week, Mahler 5, Mozart concerto with Paul Lewis.” Toivon, että kahden tunnin aikaero auttaa meitä, vaikka onkin perjantai ja ovet jo sulkeutumassa eri puolilla Eurooppaa.
Juuri ennen konsertin alkua ehdin tekstata kyselyn Leif Segerstamille. Kesken konsertin näen puhelimen vilkkuvan. Leif soittaa. Juoksen lämpiöön ja kuulen vuolaan selostuksen maestron sijainnista Wienin valtionoopperan pääoveen nähden. Hän ei itse pääsisi, mutta vieressä seisoo oppilas, viehättävä persialainen kaunotar, joka olisi valmis opettelemaan Mahlerin vitosen Leifin kanssa vaikka yötä myöten seuraavien päivien ajan.
Väliajalla kokoonnumme muusikkoryhmän kanssa. Olen sitä ennen ehtinyt tulostaa viideltä agentilta tulleet vastaukset. Tulos ei ole kaksinen. Näyttää siltä, että seuraavalle viikolle on tarjolla vain kapellimestareita joilla ei ole töitä muuallakaan. Suuri saksalaisagentuuri tarjoaa romanialaista herraa, jolla on vaikuttava CV, mutta ilmeisestikin keikkakalenteri täysin tyhjänä. Tavallisin vastaus on: “Unfortunately we have no-one available”, Ehdotamme muusikoille muutamaa suomalaista joiden saatavuuden voisin saman tien tarkistaa, mutta vastaukseksi tulee vain päänpyörityksiä. Ei kiitos.
Kello käy, mutta New Yorkissa on vasta lounasaika. Ennen väliajan päättymistä soitan Hannu Linnun USA:n agentille Michal Schmidtille. Hän lupaa tarkistaa pari kapellimestariaan. Soitan myös Leifille, että emme tällä kertaa ole kutsumassa hänen suojattiaan, mutta panemme nimen mieleen myöhempiä aikoja varten.
Konsertin jälkeen Michal soittaa: tarjolla on kaksi herraa. Päädymme brasilialaissyntyiseen, Floridassa asuvaan Fabio Mechettiin, sillä toinen tarjokkaista, Josep Caballé- Domenech, on tulossa meille joka tapauksessa ensi keväänä.
Jäljellä on vielä palkkiosta ja muista yksityiskohdista sopiminen. Jään konsertin jälkeen toimistoon. Kiitän kaikkia vaivaamiani agentteja vastauksista ja kerron, että olemme jo saaneet kapellimestarin. Informoin solistin agenttia muutoksesta ja paneudun viikon 42 tuotantomääräykseen, joka piti saattaa eteenpäin jo aiemmin päivällä. Livahdan ulos talosta juuri ennen kuin hälyttimet alkavat soida.
On keskiyö, kun saavun kotiin. Michal soittaa ja ilmoittaa varanneensa lennot kapellimestarille. Ennen lippujen lunastamista hän haluaa hyväksyttää minulla niiden hinnan. Reilusti tehty.
Alkuviikon vietin virustaudissa ja purin työsähköposteja minikannettavalta, jota pystyi helposti käyttämään vuoteessa. Ajattelin näin pelastuvani loppuviikon rästitöiden aiheuttamalta kaaokselta.
Yritän yleensä pitää postilaatikossa vain ne viestit, jotka vaativat pikaisia toimenpiteitä. Viestejä oli 352, ja sain purettua ne noin puoleen. Vastasin mahdollisiin ja mahdottomiin kyselyihin, hoidin lähiviikkojen tuotantoihin liittyviä tarkistuksia ja delegointeja, sovin kokouksista ja neuvottelin palkkioista agenttien kanssa.
Yhden taiteilijan tuloa Tampereelle edeltää kymmenien sähköpostiviestien ennakkokirjeenvaihto. Esim. vierailevasta kapellimestarista lähtee ensimmäinen tiedustelu agentille paria vuotta ennen suunniteltua ajankohtaa. Jos jokin tarjotuista ajankohdista tärppää, edetään vähitellen neuvotteluihin ohjelmasta, palkkiosta ja muista ehdoista. Tarkistetaan nuotistoa varten minkä version kapellimestari mistäkin teoksesta haluaa. Kysytään minkä kokoisella jousistolla säestykset tai muuten pienempää jousistoa edellyttävät teokset halutaan toteuttaa. Sovitaan harjoitusaikataulut yhdistelemällä orkesterin normaalikäytäntö, kapellimestarin toiveet, Tampere-talon salien saatavuus, muusikoiden työehtosopimus ja solistin aikataulu.
Jossakin vaiheessa laaditaan yksityiskohtaiset kirjalliset sopimukset. Tiedotusta varten pyydetään kuvat ja CV:t ja palkanmaksujärjestelmää varten tilitietoihin liittyvät Iban- ja BIC-koodit, pankin katuosoite, taitelijan kotiosoite, verotusmaa ja syntymäaika. Pyydetään maasta riippuen erilaisia työnantajamaksuihin liittyviä todistuksia sekä mahdollinen lähdeverokortti.
Kuukautta paria ennen ajankohtaa varataan lennot ja hotellit. Annetaan agentille tiedot niistä. Samalla kysytään sopiiko kapellimestarille, että torstain harjoitusta on seuraamassa koululaisryhmä ja onko hän suostuvainen haastatteluihin ja muihin tapaamispyyntöihin. Sovitaan haastatteluiden kellonajat. Viikkoa ennen taiteilijan saapumista tilataan lentokenttätaksit ja tehdään muut viime hetken tarkistukset.
Orkesterin puolelta kirjeenvaihtoa käy konsertin tuottajana toimiva intendentti yksin. Agentin apuna on useita henkilöitä, mikä tarkoittaa että ohjelma- ja palkkioasiat, logistiikka ja PR on sovittava jokaisen kanssa erikseen. Työmäärää lisää myös, jos joutuu selittämään kansainvälisen agentuurin nuorelle harjoittelijalle perusasioita Suomesta tai vaikka EU:n sisäisestä sopimuskäytännöstä.
Konserttiviikon perjantaihin mennessä pitäisi olla kirkkaasti hallinnassa paitsi edessä oleva konsertti, myös seuraavan viikon yksityiskohdat. Ihannetilanteessa on perjantaina hetki aikaa levähtää varsinaisen toimistoajan ja konsertin välillä.
Viime viikon perjantaina oli aikataulu kuitenkin tavallista tiukempi. Sekä konsertin esittelytilaisuus Isossa salissa että asiakastilaisuus lämpiössä oli sovittu alkavaksi klo 18. Pormestarin ystävyyskaupunkidelegaatio oli tulossa VIP-aitioon vähän ennen seitsemää.
Koska toimistossa oli vajaamiehitys sairaslomista ja kongressimatkoista johtuen, hoidimme tiedottajamme Annen kanssa perjantain rutiineja kahdestaan. Juoksentelimme ympäri taloa valiten lyhimpiä ja tarkoituksenmukaisimpia reittejä. Kutsuvieraslippuja lipputoimistoon, informaatiota orkesterin ilmoitustaululle, esittelymateriaaleja lämpiötiloihin, orkesterin kuvataulu ala-aulaan.
Iltapäivällä istumme Hannu Linnun ja Topi Lehtipuun kanssa vaihtamassa ajatuksia mukavasti etenevästä yhteistyöprojektista. Tampereen 230-vuotisjuhlakonsertti alkaa muutaman tunnin kuluttua. Solisti on loistava ja ohjelmakokonaisuus hieno.
Samalla saan kännykkään puhelun Lontoon suuntanumerosta. Taas joku agentti tarjoamassa taiteilijaa, josta emme ole kiinnostuneita? Soittaja on kuitenkin Susie McLeod Lontoosta. joka ilmoittaa, että seuraavan viikon kapellimestarimme Thierry Fischer on sairastunut. Hän tekisi parhaansa saadakseen meille samantasoisen kapellimestarin tilalle. Mario Venzago saattaisi olla käytettävissä. Otamme Hannun kanssa tiedon huojentuneina vastaan. Tunnin kuluttua käy kuitenkin ilmi että Venzago ei pääse ja että kaikki agentin muutkin taiteilijat ovat jo kiinni jossakin. Meillä on edessämme todellinen ongelma, sillä Mahlerin sinfonia asettaa kapellimestarille omat vaatimuksensa.
Puoli kuudelta Hannu Lintu tulee takaisin taloon, käytyään välillä hotellissa. Toteamme, että ongelmaa ei voi jättää lepäämään viikonlopun ylitse. On tehtävä kriisisuunnitelma ja ratkaistava asia tänään. Aikavyöhykkeet huomioiden aloitamme idästä. Vaikka Singaporessa on jo yö, soitan Okko Kamun kännykkään. Okko on juuri astumassa Suomen koneeseen. “Ensi viikko RSO:ssa”, hän kuittaa lyhyesti.
Päätämme kutsua ohjelmatyöryhmän kokoon väliajalla. Siihen mennessä pitäisi saada selville vaihtoehdot päätösten pohjaksi. Minulla olisi puoli tuntia aikaa tarkistaa potentiaaliset suomalaiset sekä lähettää suurimmille eurooppalaisille agentuureille viesti. “Cancellation in Tampere, quality conductor needed next week, Mahler 5, Mozart concerto with Paul Lewis.” Toivon, että kahden tunnin aikaero auttaa meitä, vaikka onkin perjantai ja ovet jo sulkeutumassa eri puolilla Eurooppaa.
Juuri ennen konsertin alkua ehdin tekstata kyselyn Leif Segerstamille. Kesken konsertin näen puhelimen vilkkuvan. Leif soittaa. Juoksen lämpiöön ja kuulen vuolaan selostuksen maestron sijainnista Wienin valtionoopperan pääoveen nähden. Hän ei itse pääsisi, mutta vieressä seisoo oppilas, viehättävä persialainen kaunotar, joka olisi valmis opettelemaan Mahlerin vitosen Leifin kanssa vaikka yötä myöten seuraavien päivien ajan.
Väliajalla kokoonnumme muusikkoryhmän kanssa. Olen sitä ennen ehtinyt tulostaa viideltä agentilta tulleet vastaukset. Tulos ei ole kaksinen. Näyttää siltä, että seuraavalle viikolle on tarjolla vain kapellimestareita joilla ei ole töitä muuallakaan. Suuri saksalaisagentuuri tarjoaa romanialaista herraa, jolla on vaikuttava CV, mutta ilmeisestikin keikkakalenteri täysin tyhjänä. Tavallisin vastaus on: “Unfortunately we have no-one available”, Ehdotamme muusikoille muutamaa suomalaista joiden saatavuuden voisin saman tien tarkistaa, mutta vastaukseksi tulee vain päänpyörityksiä. Ei kiitos.
Kello käy, mutta New Yorkissa on vasta lounasaika. Ennen väliajan päättymistä soitan Hannu Linnun USA:n agentille Michal Schmidtille. Hän lupaa tarkistaa pari kapellimestariaan. Soitan myös Leifille, että emme tällä kertaa ole kutsumassa hänen suojattiaan, mutta panemme nimen mieleen myöhempiä aikoja varten.
Konsertin jälkeen Michal soittaa: tarjolla on kaksi herraa. Päädymme brasilialaissyntyiseen, Floridassa asuvaan Fabio Mechettiin, sillä toinen tarjokkaista, Josep Caballé- Domenech, on tulossa meille joka tapauksessa ensi keväänä.
Jäljellä on vielä palkkiosta ja muista yksityiskohdista sopiminen. Jään konsertin jälkeen toimistoon. Kiitän kaikkia vaivaamiani agentteja vastauksista ja kerron, että olemme jo saaneet kapellimestarin. Informoin solistin agenttia muutoksesta ja paneudun viikon 42 tuotantomääräykseen, joka piti saattaa eteenpäin jo aiemmin päivällä. Livahdan ulos talosta juuri ennen kuin hälyttimet alkavat soida.
On keskiyö, kun saavun kotiin. Michal soittaa ja ilmoittaa varanneensa lennot kapellimestarille. Ennen lippujen lunastamista hän haluaa hyväksyttää minulla niiden hinnan. Reilusti tehty.
tiistai 29. syyskuuta 2009
Helmiä kaupanpäällisiksi
Elävä konsertti yllättää aina. Kun Jouni Kaipaisen viime perjantaille aiottu kantaesitys siirtyi tuonnemmaksi, jouduimme alkukesästä harkitsemaan koko ohjelman uudelleen. Ajatuksena oli pitää mukana molemmat Kaipaisen teokseen sisältyneet solistit. Kiireisten taiteilijoiden aikataulu ei mahdollistanut uusien teosten opiskelua ja pyysimmekin ehdotuksia heiltä itseltään.
Baritoni Jaakko Kortekangas oli vastikään levyttänyt Schumannin oratorion Szenen aus Goethes Faust ja sopraano Soile Isokoski Hindemithin laulusarjan Das Marienleben. Molemmista oli erotettavissa solistiteokseksi sopiva kokonaisuus. Teokset olisivat tuskin tulleet ohjelmaan vuosikausiin, kenties eivät milloinkaan, eivätkä missään tapauksessa ainakaan samassa konsertissa.
Nyt meillä oli kaksi harvinaista solistiteosta, mutta konserttiin tarvittiin vielä kolmas. Koska kesän Aplodi-lehti oli menossa painoon, pyysin Hannu Lintua miettimään uuden ohjelmakokonaisuuden viikon sisällä. Ehdotus tuli sähköpostitse kahden tunnin kuluttua ja sisälsi kaikki tarvittavat tiedot kokoonpanoineen, kestoineen ja ohjelmajärjestyksineen.
Odottamattoman muutoksen seurauksena saisimme nyt kuulla myös Hindemithin Mathis der Maler -sinfonian. Teos sopi kauden teemaan “1900-luvun alun merkkiteokset” ja muodosti kahden solistiteoksen kanssa toimivan kokonaisuuden.
Konsertti toteutui lopulta onnellisissa merkeissä, vaikka olikin kovan työn takana. Varsinkin Mathis der Maler oli vaativa koko orkesterille, mutta erityisesti jousille. Vaikka Mathis on säveltäjänsä suositumpia teoksia, se ei kuitenkaan kuulu siihen orkesterien perusohjelmistoon, jota jatkuvasti soitetaan 2-3 vuoden välein. Edellisestä esityksestä Tampereella oli jo ikuisuus.
Orkesterin toimintasäännössä mainitaan sen yhtenä tehtävänä musiikillisen sivistyksen jakaminen. Näin toki tapahtuu. Mutta jos sattuu olemaan kiinnostunut vaikkapa historiasta ja eri taiteenlajeista, kannattaa tulla sinfoniakonserttiin sivistymään laajemminkin. Viime perjantain konsertissa olivat läsnä mm. Raamatun kertomukset, germaaniset myytit, runous, kuvataide, ooppera sekä Saksan historia 1500-luvulta natsi-Saksan aikoihin saakka. Jos jaksoi lukea konserttiohjelman teosesittelyt ja laulutekstit, ts. Goethen ja Rilken runot käännöksineen, sai varsinaisen syväluotauksen länsimaiseen kulttuurihistoriaan.
Historiakylvyn ohessa saattoi halutessaan haastaa itsensä ajattelemaan 1800-ja 1900-lukujen ihmiskäsityksiä, arvoja ja niiden musiikillisia tulkintoja omaan aikaamme verrattuna. Tai vaikka sitä, olisiko erään poikansa julmasti menettäneen Maria-nimisen palestiinalaisnaisen tarinalla meille jotakin sanottavaa.
Ihan yhtä hyvin voi konsertissa jättää taiteet ja sivistykset sikseen ja vain nauttia musiikista ja sen erinomaisesta toteutuksesta.
Perjantain konsertin jälkeen jäin miettimään miten tuhdin paketin tulimme jälleen tarjonneeksi varsin yleisöystävälliseen hintaan, kun opiskelija sai lippunsa alimmillaan 8 eurolla, eläkeläinen 15:lla, muut 21:llä ja kausikorttilainen sitäkin halvemmalla.
Eläköön maamme julkisesti rahoitettu orkesterilaitos, joka tarjoaa helmiä - niin tilattuina kuin tilaamattakin.
tiistai 22. syyskuuta 2009
Rubikin kuutiosta Tetrikseen
Alkajaisiksi on korjattava virheellinen nimi edellisessä blogissa. Yksi Kimmo Tullilan diplomikonsertin raadin jäsenistä oli tietenkin Peter Ettrup Larsen, ei Peter Larsson.
Parikymmentä vuotta sitten luulin että intendentin työ on kuin Rubikin kuution ratkaisemista, vaikeaa mutta mahdollista.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nykyään se on kuin ajamista designatulla luksusautolla, jonka jokainen osa elää omaa elämäänsä. Käyttöohjeet ovat kiinaksi, muuttuvat päivittäin ja löytyvät vain netistä.
Tie vaihtuu kuusikaistaisesta moottoritietä välillä bulgarialaiseksi kärrytieksi, välillä kainuulaisiksi pitkospuiksi. Moottoritien keskikaistalla on kyettävä pää kylmänä vaihtamaan rengas.
Intendentti vastaa siitä, että vuosittainen määräraha ja 2-3 vuotta etuajassa tehdyt ohjelmasuunnitelmat jalkautuvat kausiohjelmiksi, sopimuksiksi vierailijoiden kanssa, tilavarauksiksi, orkesterin työlistoiksi ja teknisiksi tuotantomääräyksiksi Tampere-talolle. On sovitettava yhteen toisaalta talous, toisaalta yleisön, kaupungin, yhteistyökumppanien ja orkesterin itsensä toiveet, tarpeet ja unelmat. Useinkaan ei voi saada kaikkea.
Toimintaympäristö on kansainvälistynyt ja monimutkaistunut. Ennen soitettiin tutulle taiteilijalle ja sovittiin aika, teos ja palkkio. Ulkomaanelävät tilattiin Fazerin konserttitoimistosta. Nyt selvitetään Susanna Mälkin lontoolaiselle agentille Tampereen sijaintia suhteessa Suomen pääkaupunkiin ja että kaupunkien välillä kulkevat mm. junat. Todistellaan amerikkalaisille, että palkkion maksu ei onnistu shekillä konsertin väliajalla eikä St.Petersburg ole lähin lentokenttä.
Kansainvälisissä neuvotteluissa on hyödyllistä, jos kutakuinkin erottaa esim. amerikkalaisten ja brittien ilmaisutavat toisistaan. Silti en koskaan totu brittiläiseen tapaan sanoa ei: ”I´m afraid he is not available.” Niin? Siis onko vai ei?
Ennen haettiin kynät ja kopiopaperit konttoritarvikevarastolta kun ne loppuivat. Nyt tehdään tilaus monimutkaisella sähköisellä lomakkeella. Ohjelman on joku jossakin kilpailuttanut, samoin kuin kuljetusliikkeen joka tuo tavarat. Kaupungin logistiikka laskuttaa paitsi kynät, myös tilausjärjestelmän, kuljetuksen sekä lopulta varmaan laskutuksenkin. Kynälle tulee moninkertainen hinta.
Joku tietotekniikkaan hurahtanut virkahenkilö tai suunnitteluosasto on hankkinut Tampereen kaupungille Pirkkahallin kokoisen satsin sähköisiä ohjelmia. Joka päivälle ilmaantuu täytettäväksi uusi raportti. Raportin dead line oli eilen.
Intendentti opettelee kiltisti kaikki ohjelmat. Hän myös huolehtii siitä, että kaikilla koesoittoraadin muusikoilla on kynät. Yllättävän harvalla muusikolla on kynä omasta takaa.
Työpäivä menee rattoisasti täytellessä raportteja kauden 2011-2012 ohjelmasuunnittelun, ensi viikon tuotantomääräyksen ja seuraavan kevään työlistan laatimisen lomassa. Siinä ohessa kipaistaan hätäneuvotteluun talon muiden toimijoiden kanssa, kun tilavaraukset ovat vaarassa joutua törmäyskurssille. Paluumatkalla Kanttiinin kohdalla painetaan mieleen muusikon ilmoitus jo myönnetyn työloman peruuntumisesta. Sen seurauksena palvelussuhdesihteeri täyttää kiltisti uudet kuusi sähköistä lomaketta.
Kaupungin organisaatio muuttuu yhtä ennalta arvattavasti kuin Tetris-pelissä putoaa palasia taivaalta. Ennen ratkesivat hankalatkin henkilöstöasiat, kun marssittiin kaupungin henkilöstösihteerin tai apulaiskaupunginjohtajan puheille, tarvittaessa yhdessä luottamusmiehen kanssa. Jos virkahenkilö ei osannut suoralta kädeltä neuvoa, hän otti hyllystä kirjan ja katsoi siitä.
Nyt tutkitaan ohjeita kaupungin intranetistä, henkilöstöohjeiden kuudennenneltatoista välilehdeltä, pannaan sähköpostitse pyyntö henkilöstöpalvelukeskuksen esimiesneuvontaan ja kaupunginkanslian henkilöstöryhmään, kysytään mitä mieltä asiasta on Kunnallinen Työmarkkinalaitos sekä Muusikkojen liitto. Kysytään Liikuntaviraston Niemen Ritulta. Ihmetellään, eikä kukaan näytä tietävän.
Päätöksentekojärjestelmästä on tullut hallitsematon labyrintti. Joskus on vaikea löytää päätöksentekijää, tai edes sitä joka tietäisi kuka tietää.
Miten tämmöistä jaksaa ja viitsii kukaan ihminen?
Jaksamisen syy tulee eteen työviikon päätteeksi. Kapellimestari astuu lavalle. Lyö tahdin alas. Alkukappaleen jälkeen aplodit. Solistikappale, aplodit ja väliaika. Päätöskappale, aplodit, kukat ja kumarrukset.
Siinähän se, olennaisin. Mutta peli jatkuu - ja palasia putoilee taivaalta yhä kiihtyvään tahtiin.
Parikymmentä vuotta sitten luulin että intendentin työ on kuin Rubikin kuution ratkaisemista, vaikeaa mutta mahdollista.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nykyään se on kuin ajamista designatulla luksusautolla, jonka jokainen osa elää omaa elämäänsä. Käyttöohjeet ovat kiinaksi, muuttuvat päivittäin ja löytyvät vain netistä.
Tie vaihtuu kuusikaistaisesta moottoritietä välillä bulgarialaiseksi kärrytieksi, välillä kainuulaisiksi pitkospuiksi. Moottoritien keskikaistalla on kyettävä pää kylmänä vaihtamaan rengas.
Intendentti vastaa siitä, että vuosittainen määräraha ja 2-3 vuotta etuajassa tehdyt ohjelmasuunnitelmat jalkautuvat kausiohjelmiksi, sopimuksiksi vierailijoiden kanssa, tilavarauksiksi, orkesterin työlistoiksi ja teknisiksi tuotantomääräyksiksi Tampere-talolle. On sovitettava yhteen toisaalta talous, toisaalta yleisön, kaupungin, yhteistyökumppanien ja orkesterin itsensä toiveet, tarpeet ja unelmat. Useinkaan ei voi saada kaikkea.
Toimintaympäristö on kansainvälistynyt ja monimutkaistunut. Ennen soitettiin tutulle taiteilijalle ja sovittiin aika, teos ja palkkio. Ulkomaanelävät tilattiin Fazerin konserttitoimistosta. Nyt selvitetään Susanna Mälkin lontoolaiselle agentille Tampereen sijaintia suhteessa Suomen pääkaupunkiin ja että kaupunkien välillä kulkevat mm. junat. Todistellaan amerikkalaisille, että palkkion maksu ei onnistu shekillä konsertin väliajalla eikä St.Petersburg ole lähin lentokenttä.
Kansainvälisissä neuvotteluissa on hyödyllistä, jos kutakuinkin erottaa esim. amerikkalaisten ja brittien ilmaisutavat toisistaan. Silti en koskaan totu brittiläiseen tapaan sanoa ei: ”I´m afraid he is not available.” Niin? Siis onko vai ei?
Ennen haettiin kynät ja kopiopaperit konttoritarvikevarastolta kun ne loppuivat. Nyt tehdään tilaus monimutkaisella sähköisellä lomakkeella. Ohjelman on joku jossakin kilpailuttanut, samoin kuin kuljetusliikkeen joka tuo tavarat. Kaupungin logistiikka laskuttaa paitsi kynät, myös tilausjärjestelmän, kuljetuksen sekä lopulta varmaan laskutuksenkin. Kynälle tulee moninkertainen hinta.
Joku tietotekniikkaan hurahtanut virkahenkilö tai suunnitteluosasto on hankkinut Tampereen kaupungille Pirkkahallin kokoisen satsin sähköisiä ohjelmia. Joka päivälle ilmaantuu täytettäväksi uusi raportti. Raportin dead line oli eilen.
Intendentti opettelee kiltisti kaikki ohjelmat. Hän myös huolehtii siitä, että kaikilla koesoittoraadin muusikoilla on kynät. Yllättävän harvalla muusikolla on kynä omasta takaa.
Työpäivä menee rattoisasti täytellessä raportteja kauden 2011-2012 ohjelmasuunnittelun, ensi viikon tuotantomääräyksen ja seuraavan kevään työlistan laatimisen lomassa. Siinä ohessa kipaistaan hätäneuvotteluun talon muiden toimijoiden kanssa, kun tilavaraukset ovat vaarassa joutua törmäyskurssille. Paluumatkalla Kanttiinin kohdalla painetaan mieleen muusikon ilmoitus jo myönnetyn työloman peruuntumisesta. Sen seurauksena palvelussuhdesihteeri täyttää kiltisti uudet kuusi sähköistä lomaketta.
Kaupungin organisaatio muuttuu yhtä ennalta arvattavasti kuin Tetris-pelissä putoaa palasia taivaalta. Ennen ratkesivat hankalatkin henkilöstöasiat, kun marssittiin kaupungin henkilöstösihteerin tai apulaiskaupunginjohtajan puheille, tarvittaessa yhdessä luottamusmiehen kanssa. Jos virkahenkilö ei osannut suoralta kädeltä neuvoa, hän otti hyllystä kirjan ja katsoi siitä.
Nyt tutkitaan ohjeita kaupungin intranetistä, henkilöstöohjeiden kuudennenneltatoista välilehdeltä, pannaan sähköpostitse pyyntö henkilöstöpalvelukeskuksen esimiesneuvontaan ja kaupunginkanslian henkilöstöryhmään, kysytään mitä mieltä asiasta on Kunnallinen Työmarkkinalaitos sekä Muusikkojen liitto. Kysytään Liikuntaviraston Niemen Ritulta. Ihmetellään, eikä kukaan näytä tietävän.
Päätöksentekojärjestelmästä on tullut hallitsematon labyrintti. Joskus on vaikea löytää päätöksentekijää, tai edes sitä joka tietäisi kuka tietää.
Miten tämmöistä jaksaa ja viitsii kukaan ihminen?
Jaksamisen syy tulee eteen työviikon päätteeksi. Kapellimestari astuu lavalle. Lyö tahdin alas. Alkukappaleen jälkeen aplodit. Solistikappale, aplodit ja väliaika. Päätöskappale, aplodit, kukat ja kumarrukset.
Siinähän se, olennaisin. Mutta peli jatkuu - ja palasia putoilee taivaalta yhä kiihtyvään tahtiin.
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Käännekohtia
On varmaan melko harvinaista, että sinfoniaorkesterissa istuu kaksi diplomikapellimestaria samassa jousiryhmässä vierekkäin. Tampere Filharmonian kakkosviulun varaäänenjohtaja Jaana Haanterä oli kapellimestari jo orkesteriin tullessaan. Äänenjohtaja Kimmo Tullila johti diplomikonserttinsa oman orkesterinsa edessä perjantaina 11.9.
Joskus käy niin, että jokin teema elämässä näyttää ottavan vallan ja alkavan toistaa itseään. Tai sitten me vain tulkitsemme niin. Kun jokin asia on pinnalla, näkee sen synonyymejä ja rinnakkaisilmiöitä kaikkialla.
Tästä viikosta tuli erilaisten käännekohtien viikko, ikään kuin konsertin aloittaneen, vuosi sitten edesmenneen Per-Henrik Nordgrenin ”Turning pointin” saattelemana. Varsinainen käännekohta tapahtui tietysti opinnäytettä suorittavalle kapellimestarille itselleen, mutta muitakin käännekohtia tuli vastaan pitkin viikkoa.
Torstaina Tampere-talon toimijat, orkesteri mukaan lukien, esittäytyivät yksissä tuumin Helsingissä esitellen tamperelaista osaamista ja yhteistyön voimaa. Yrjönkadun vanhan koulun G18:ksi nimetyssä salissa oli esillä talon kokous- ja ohjelmapalvelujen koko kirjo. Tulitaideryhmä Flamma hurmasi pihassa, talon voimakaksikko Kalervo Kummola ja Pirkko-Liisa Ollila sisällä salissa. Sound of Musicin lapsiryhmä herkisti yleisön, ja samoin tekivät orkesterimme jäsenet Kati Tuominen, Liina Nuora-Loijas, Heili Hannikainen ja Elina Sipilä Ravelin kvartetollaan.
Kanrestan herkut olivat samalla reilusti tamperelaisia ja kansainvälisen tason gurmeeta, kuten koko yhteinen ideammekin. Yrjönkadun voimannäyttö oli käännekohta orkesterin, Tampere-talon ja sen muiden toimijoiden yhteistyössä. Jo paluumatkalla bussissa mietimme seuraavaa iskukohdetta. Löytyisikö sellainen kotimaasta, vai pitäisikö mennä näyttäytymään peräti maan rajojen ulkopuolelle?
Mutta takaisin itse konserttiin. Nordgrenin ”Turning Pointia” seurasi Schumannin sellokonsertto, jonka mainio solistimme Marko Ylönen oli viimeksi soittanut 17 vuotta sitten. Sellokirjallisuuden perusklassikkoon tarttuminen oli merkinnyt Markolle haastetta ja voimanponnistusta, jälleennäkemistä, ja samalla käännekohtaa.
Bartókin suurenmoinen konsertto orkesterille, yksi lempiteoksistani, soi uljaana konsertin päätteeksi. Teos oli merkinnyt käännekohtaa säveltäjän elämän viime vaiheissa, mutta myös koko 1900-luvun puolivälin musiikinhistoriassa.
Olin varannut diplomikonsertin jurylle talon solistikäytävän perällä olevan Pavarotti-kabinetin, jossa myös nautimme pientä iltapalaa yhdessä juryn ja esiintyjien kanssa. Raatiin kuuluivat Sibelius-Akatemian puolesta kapellimestarit Leif Segerstam, Ari Rasilainen ja Peter Larsson sekä intendentti Juhani Poutanen . Orkesteria edustivat konserttimestarina toiminut Liisi Nuora-Kapanen ja lyömäsoitinten äänenjohtaja Jyri Kurri.
Odottelimme kabinetin ulkopuolella pitkähkön tovin Kimmon ja hänen viulistivaimonsa Sannan kanssa. Raati oli aloittanut pohdintansa onnittelijoiden jonon vielä luikerrellessa kapellimestarihuonetta kohti.
Ovi avautui lopulta, ja tuore diplomikapellimestari kutsuttiin sisään. Jury esitti palautteensa. Ulos tuli helpottuneen ja onnellisen näköinen mies. ”Vitonen tuli”. Liityimme seuraan ja yhteinen juhla sai alkaa.
Jossakin vaiheessa iltaa ajatuksemme kääntyivät kuitenkin meneillään olevaan päivämäärään. Kahdeksan vuotta sitten oli syyskuun yhdestoista muuttanut maailmanhistoriaa.
Joskus käy niin, että jokin teema elämässä näyttää ottavan vallan ja alkavan toistaa itseään. Tai sitten me vain tulkitsemme niin. Kun jokin asia on pinnalla, näkee sen synonyymejä ja rinnakkaisilmiöitä kaikkialla.
Tästä viikosta tuli erilaisten käännekohtien viikko, ikään kuin konsertin aloittaneen, vuosi sitten edesmenneen Per-Henrik Nordgrenin ”Turning pointin” saattelemana. Varsinainen käännekohta tapahtui tietysti opinnäytettä suorittavalle kapellimestarille itselleen, mutta muitakin käännekohtia tuli vastaan pitkin viikkoa.
Torstaina Tampere-talon toimijat, orkesteri mukaan lukien, esittäytyivät yksissä tuumin Helsingissä esitellen tamperelaista osaamista ja yhteistyön voimaa. Yrjönkadun vanhan koulun G18:ksi nimetyssä salissa oli esillä talon kokous- ja ohjelmapalvelujen koko kirjo. Tulitaideryhmä Flamma hurmasi pihassa, talon voimakaksikko Kalervo Kummola ja Pirkko-Liisa Ollila sisällä salissa. Sound of Musicin lapsiryhmä herkisti yleisön, ja samoin tekivät orkesterimme jäsenet Kati Tuominen, Liina Nuora-Loijas, Heili Hannikainen ja Elina Sipilä Ravelin kvartetollaan.
Kanrestan herkut olivat samalla reilusti tamperelaisia ja kansainvälisen tason gurmeeta, kuten koko yhteinen ideammekin. Yrjönkadun voimannäyttö oli käännekohta orkesterin, Tampere-talon ja sen muiden toimijoiden yhteistyössä. Jo paluumatkalla bussissa mietimme seuraavaa iskukohdetta. Löytyisikö sellainen kotimaasta, vai pitäisikö mennä näyttäytymään peräti maan rajojen ulkopuolelle?
Mutta takaisin itse konserttiin. Nordgrenin ”Turning Pointia” seurasi Schumannin sellokonsertto, jonka mainio solistimme Marko Ylönen oli viimeksi soittanut 17 vuotta sitten. Sellokirjallisuuden perusklassikkoon tarttuminen oli merkinnyt Markolle haastetta ja voimanponnistusta, jälleennäkemistä, ja samalla käännekohtaa.
Bartókin suurenmoinen konsertto orkesterille, yksi lempiteoksistani, soi uljaana konsertin päätteeksi. Teos oli merkinnyt käännekohtaa säveltäjän elämän viime vaiheissa, mutta myös koko 1900-luvun puolivälin musiikinhistoriassa.
Olin varannut diplomikonsertin jurylle talon solistikäytävän perällä olevan Pavarotti-kabinetin, jossa myös nautimme pientä iltapalaa yhdessä juryn ja esiintyjien kanssa. Raatiin kuuluivat Sibelius-Akatemian puolesta kapellimestarit Leif Segerstam, Ari Rasilainen ja Peter Larsson sekä intendentti Juhani Poutanen . Orkesteria edustivat konserttimestarina toiminut Liisi Nuora-Kapanen ja lyömäsoitinten äänenjohtaja Jyri Kurri.
Odottelimme kabinetin ulkopuolella pitkähkön tovin Kimmon ja hänen viulistivaimonsa Sannan kanssa. Raati oli aloittanut pohdintansa onnittelijoiden jonon vielä luikerrellessa kapellimestarihuonetta kohti.
Ovi avautui lopulta, ja tuore diplomikapellimestari kutsuttiin sisään. Jury esitti palautteensa. Ulos tuli helpottuneen ja onnellisen näköinen mies. ”Vitonen tuli”. Liityimme seuraan ja yhteinen juhla sai alkaa.
Jossakin vaiheessa iltaa ajatuksemme kääntyivät kuitenkin meneillään olevaan päivämäärään. Kahdeksan vuotta sitten oli syyskuun yhdestoista muuttanut maailmanhistoriaa.
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Pientä säätöä kauden alkajaisiksi
Perjantai-illan konsertti päättyy bravo-huutoihin. Uljaasti soittanut trumpettiryhmä nostetaan ylös, ja Skrjabinin Ekstaasin runoelman huimat soolot soittanut Rupprecht Drees saa ansaitut kiitokset yleisöltä ja kollegoilta.
Edellisellä viikolla oli tilanne toinen. Levytysperiodi oli edennyt hyvässä aikataulussa ja Hannu Lintu oli antanut muusikoille keskiviikon ensimmäisen tunnin vapaaksi. Istumme Hannun kanssa Tampere-talon Kanttiinin kabinetissa. Käymme lävitse seuraavan kauden ohjelmia ja taiteilijakiinnityksiä. Soittelemme sinne tänne, sitä mukaa kuin asioita tulee esiin. Saamme arvokasta tietoa Jorma Hynniseltä seuraavan syksyn suurprojektin suunnittelua varten. Asiat edistyvät hyvässä hengessä. Marika Vapaavuori lupautuu samaan projektiin ohjaajaksi ja valosuunnittelijaksi. “Sun kanssas Hannu mää kiipeen vaikka puuhun”.
Sitten soittaa trumpetin äänenjohtajamme Dominique Bodart. “Maritta, olen kauhean pahoillani, mutta loukkasin itseni aamun jalkapallopelissä. Toipuminen vie aikaa.” Katsomme Hannun kanssa toisiamme: Ekstaasin runoelman soolot! “Ja minä kun menin vielä antamaan niille sen vapaatunnin”. Voidaanko muusikoilta kieltää jalkapallon pelaaminen, mietimme hetken, ja toteamme samalla että tuskinpa voidaan.
Nyt on saatava kiinni joku soolotrumpetisti, jolla olisi sekä aikaa harjoitella että ensi viikko vapaana. Kaikki omat trumpetistit tarvitaan konsertin muissa tehtävissä, mukaan lukien uusi, edelliskevään koesoitossa valittu sijaisemme Rupprecht Drees. Hälytystehtävää ryhtyy hoitamaan järjestäjä Juha Marttila, joka toimii henkilökunnan järjestäjä Lauri Lehtosen sijaisena. Lauri on koko viikon poissa.
Orkesteriyhteisössämme on telottu kevään ja kesän aikana jäseniä siihen malliin, että päässäni on vähän väliä soinut lasten päiväkotiaikainen leikkilaulu “Pää, olkapää, sormet, varpaat”. Leikkiä leikitään ja laulua lauletaan yhä kiihtyvällä tahdilla, niin että kaikki ovat lopulta pitkin lattiaa nauraa kikattamassa.
Meillä ei naureta. Juhan soittokierros ei tuota tulosta. Kaikki maan kyseeseen tulevat trumpetistit ovat kiinni muissa tehtävissä. Kysytäänkö Tallinnasta? Kysytään. Tallinnan miehellekään ei käy, ja meillä on ongelma.
Samassa soi puhelin. Rupprecht Drees ilmoittaa pyytämiäni henkilötietoja palkanmaksua varten ja saa samalla kuulla tilanteen. “Tunnen kaikki ensi viikon teokset, ja soitan mielelläni kaikki soolot tarvittaessa.” Huokaamme Hannu Linnun kanssa helpottuneina.
Mutta haastetta riittää edelleen. Viikolla on kaksi koesoittotilaisuutta, joissa ehdottomasti tarvitaan kaksi kokenutta järjestäjää. Alttoviuluhakijoita on tällä kertaa poikkeuksellisen runsaasti, mutta järjestäjiä käytännössä vain puolikas, sillä Juha sijaistaa myös nuotistonhoitaja Pekka Koivistoa, joka on poissa loppuviikon. Kauden alku teettää erityisen paljon työtä nuotistossa. Tarvitsemme ehdottomasti koko seuraavaksi viikoksi luotettavan henkilön, joka suoriutuu kaikista järjestäjille eteen tulevista töistä.
Yritän epätoivoisesti tavoittaa puhelimitse Eljas Tikanmäkeä, viime vuoden siviilipalvelusmiestämme, joka julisteiden jakelun ja postitusten ohessa joutui silloin tällöin myös järjestäjän tehtäviin. Eljas ei vastaa kahteen vuorokauteen. Kuulen Kanttiinissa istuvilta lyömäsoittajilta, että Eljas on jo kiinni tulevalla viikolla, nimittäin lyömäsoitinavustajana Tampere Filharmonian konsertissa. Yritän silti kaikilla mahdollisilla välineillä ja saan viimein viestin Facebookin kautta: “Soitan sinulle huomenna.”
Istun Helsingin junassa matkalla kokoukseen Hannu Linnun ja Ondinen Reijo Kiilusen kanssa, kun Eljaksen tutusti myhäilevä ääni toteaa, “Eiköhän sekin homma saada onnistumaan.”
Viikko saadaan kuin saadaankin hoidettua ilman katastrofeja lavalla tai lavan takana. Eljaksella on tuplakeikka. Hetkeä ennen konsertin alkamista tekstaan vielä Vip-aitiosta Juha Marttilalle: “Onko kukat?” Mikä tahansa tuotantoketjun osanen voi pettää, vaikka inhimillisen erehdyksen vuoksi. “On”, Juha vastaa. Vip-aitio on paras paikka istua, sillä sieltä voi kätevästi pujahtaa soittamaan vaikka puuttuvia kukkia.
Konsertin jälkeen istumme Hannu Linnun, Gabriel Suovasen ja vierailevan konserttimestarin Jan Söderblomin kanssa rattoisasti iltapalalla uudessa viiniravintolassa pienen matkan päässä Tampere-talosta. Ruoka on hyvää. Illasta ei tule pitkää, sillä Janin ja Hannun on vielä ajettava Helsinkiin.
Kun olemme syöneet, ja illan tapahtumat on puitu muutamalla sanalla, ottaa hetkeä aiemmin Martinin Jokamies-monologit häikäisevästi laulanut baritoni muistivihon esiin. Hän pyytää Hannua listaamaan joitakin mielenkiintoisia ja opettelemisen arvoisia teoksia. “Tunnetko tämän Lutoslawskin laulusarjan? Takemitsulla on myös hieno teos joka sopisi äänellesi“, kapellimestarimme ehdottaa. Ehdotuksia tulee kuin apteekin hyllyltä, ja Gabriel kirjaa kaiken ylös.
Pari seuraavaa viikkoa baritonimme aikoo pyhittää vain uusien teosten opettelemiselle. “Taiteilija ei voi kehittyä, ellei koko ajan opettele uutta”, Gabriel valistaa. Näinhän se on, tuumin puolestani. Niin sinfoniaorkesterin kohdalla, kuin kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa. Viisasta väkeä nuo laulajat.
Edellisellä viikolla oli tilanne toinen. Levytysperiodi oli edennyt hyvässä aikataulussa ja Hannu Lintu oli antanut muusikoille keskiviikon ensimmäisen tunnin vapaaksi. Istumme Hannun kanssa Tampere-talon Kanttiinin kabinetissa. Käymme lävitse seuraavan kauden ohjelmia ja taiteilijakiinnityksiä. Soittelemme sinne tänne, sitä mukaa kuin asioita tulee esiin. Saamme arvokasta tietoa Jorma Hynniseltä seuraavan syksyn suurprojektin suunnittelua varten. Asiat edistyvät hyvässä hengessä. Marika Vapaavuori lupautuu samaan projektiin ohjaajaksi ja valosuunnittelijaksi. “Sun kanssas Hannu mää kiipeen vaikka puuhun”.
Sitten soittaa trumpetin äänenjohtajamme Dominique Bodart. “Maritta, olen kauhean pahoillani, mutta loukkasin itseni aamun jalkapallopelissä. Toipuminen vie aikaa.” Katsomme Hannun kanssa toisiamme: Ekstaasin runoelman soolot! “Ja minä kun menin vielä antamaan niille sen vapaatunnin”. Voidaanko muusikoilta kieltää jalkapallon pelaaminen, mietimme hetken, ja toteamme samalla että tuskinpa voidaan.
Nyt on saatava kiinni joku soolotrumpetisti, jolla olisi sekä aikaa harjoitella että ensi viikko vapaana. Kaikki omat trumpetistit tarvitaan konsertin muissa tehtävissä, mukaan lukien uusi, edelliskevään koesoitossa valittu sijaisemme Rupprecht Drees. Hälytystehtävää ryhtyy hoitamaan järjestäjä Juha Marttila, joka toimii henkilökunnan järjestäjä Lauri Lehtosen sijaisena. Lauri on koko viikon poissa.
Orkesteriyhteisössämme on telottu kevään ja kesän aikana jäseniä siihen malliin, että päässäni on vähän väliä soinut lasten päiväkotiaikainen leikkilaulu “Pää, olkapää, sormet, varpaat”. Leikkiä leikitään ja laulua lauletaan yhä kiihtyvällä tahdilla, niin että kaikki ovat lopulta pitkin lattiaa nauraa kikattamassa.
Meillä ei naureta. Juhan soittokierros ei tuota tulosta. Kaikki maan kyseeseen tulevat trumpetistit ovat kiinni muissa tehtävissä. Kysytäänkö Tallinnasta? Kysytään. Tallinnan miehellekään ei käy, ja meillä on ongelma.
Samassa soi puhelin. Rupprecht Drees ilmoittaa pyytämiäni henkilötietoja palkanmaksua varten ja saa samalla kuulla tilanteen. “Tunnen kaikki ensi viikon teokset, ja soitan mielelläni kaikki soolot tarvittaessa.” Huokaamme Hannu Linnun kanssa helpottuneina.
Mutta haastetta riittää edelleen. Viikolla on kaksi koesoittotilaisuutta, joissa ehdottomasti tarvitaan kaksi kokenutta järjestäjää. Alttoviuluhakijoita on tällä kertaa poikkeuksellisen runsaasti, mutta järjestäjiä käytännössä vain puolikas, sillä Juha sijaistaa myös nuotistonhoitaja Pekka Koivistoa, joka on poissa loppuviikon. Kauden alku teettää erityisen paljon työtä nuotistossa. Tarvitsemme ehdottomasti koko seuraavaksi viikoksi luotettavan henkilön, joka suoriutuu kaikista järjestäjille eteen tulevista töistä.
Yritän epätoivoisesti tavoittaa puhelimitse Eljas Tikanmäkeä, viime vuoden siviilipalvelusmiestämme, joka julisteiden jakelun ja postitusten ohessa joutui silloin tällöin myös järjestäjän tehtäviin. Eljas ei vastaa kahteen vuorokauteen. Kuulen Kanttiinissa istuvilta lyömäsoittajilta, että Eljas on jo kiinni tulevalla viikolla, nimittäin lyömäsoitinavustajana Tampere Filharmonian konsertissa. Yritän silti kaikilla mahdollisilla välineillä ja saan viimein viestin Facebookin kautta: “Soitan sinulle huomenna.”
Istun Helsingin junassa matkalla kokoukseen Hannu Linnun ja Ondinen Reijo Kiilusen kanssa, kun Eljaksen tutusti myhäilevä ääni toteaa, “Eiköhän sekin homma saada onnistumaan.”
Viikko saadaan kuin saadaankin hoidettua ilman katastrofeja lavalla tai lavan takana. Eljaksella on tuplakeikka. Hetkeä ennen konsertin alkamista tekstaan vielä Vip-aitiosta Juha Marttilalle: “Onko kukat?” Mikä tahansa tuotantoketjun osanen voi pettää, vaikka inhimillisen erehdyksen vuoksi. “On”, Juha vastaa. Vip-aitio on paras paikka istua, sillä sieltä voi kätevästi pujahtaa soittamaan vaikka puuttuvia kukkia.
Konsertin jälkeen istumme Hannu Linnun, Gabriel Suovasen ja vierailevan konserttimestarin Jan Söderblomin kanssa rattoisasti iltapalalla uudessa viiniravintolassa pienen matkan päässä Tampere-talosta. Ruoka on hyvää. Illasta ei tule pitkää, sillä Janin ja Hannun on vielä ajettava Helsinkiin.
Kun olemme syöneet, ja illan tapahtumat on puitu muutamalla sanalla, ottaa hetkeä aiemmin Martinin Jokamies-monologit häikäisevästi laulanut baritoni muistivihon esiin. Hän pyytää Hannua listaamaan joitakin mielenkiintoisia ja opettelemisen arvoisia teoksia. “Tunnetko tämän Lutoslawskin laulusarjan? Takemitsulla on myös hieno teos joka sopisi äänellesi“, kapellimestarimme ehdottaa. Ehdotuksia tulee kuin apteekin hyllyltä, ja Gabriel kirjaa kaiken ylös.
Pari seuraavaa viikkoa baritonimme aikoo pyhittää vain uusien teosten opettelemiselle. “Taiteilija ei voi kehittyä, ellei koko ajan opettele uutta”, Gabriel valistaa. Näinhän se on, tuumin puolestani. Niin sinfoniaorkesterin kohdalla, kuin kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa. Viisasta väkeä nuo laulajat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)