Pyhä yksinkertaisuus

Aina joskus kuulee kysyttävän miksi orkesterin yhä pitää esittää satoja vuosia vanhaa musiikkia entisaikojen kostyymeissä. Ja mitä virkaa on kapellimestarilla, vanhentuneen hierarkisen maailmanjärjestyksen symbolilla? Onko ylipäätään järkeä näissä oudoissa hartaustilaisuuksissa, joita kutsutaan sinfoniakonserteiksi?

Teatterissa jokainen sukupolvi tahtoo luoda oman hätkähdyttävän aikalaiskuvauksensa Kuningas Learista tai Tuntemattomasta Sotilaasta. Mitä yllätyksellisempi esitys, sitä enemmän yleisö rakastaa ja kriitikot ylistävät. Miten Mozartin pianokonsertto siirretään tämän päivän vaativalle, kaiken kuulleelle ja nähneelle kulttuurin kuluttajalle? Miten yleisö vakuutetaan, saati häkellytetään, jollakin noin pölyttyneellä?

Viime perjantain solistin, Paul Lewisin kohdalla asia kävi selväksi ensimmäisistä tahdeista alkaen.

Loistavan toteutuksen salaisuutena oli sen koruttomuus ja yksinkertaisuus. Koko teos, jokaista yksittäistä fraasia myöten, toteutui yhtä luonnonmukaisesti kuin itse Mozart olisi sen juuri sillä hetkellä improvisoinut.

Kun maailma on mennyt sotkuiseksi kuin Kehittyvien Maakuntien Suomen vaalituki, ihminen kaipaa yksiselitteisen informaation äärelle. Sellaisen joka on sitä miltä se näyttää. Mozartin pianokonsertto sisältää vain olennaisen. Kuin haukkaisi uunituoretta ruisleipää tai maistaisi kesän ensimmäisiä uusia perunoita. Tai pulahtaisi saunan jälkeen peilityyneen veteen.

Periaatteessa arvostan taidetta, joka valmiiden vastausten sijasta hämmentää ja herättää kysymyksiä. Silti Mozartin musiikin kuulemisen pitäisi mielestäni kuulua jokamiehenoikeuksiin.

Klassisen musiikin kuuntelemisella tiedetään olevan stressiä vähentäviä ja jopa verenpainetta alentavia vaikutuksia. Miksi? Voisiko kyse olla vain siitä, että puhdas kolmisointu rentouttaa palauttamalla kuulijansa maailmaan, josta puuttuu kaikki monimutkaisuus ja turhanaikainen hälinä. Sellaisessa maailmassa ihmistä ympäröi vain olemisen kannalta välttämättömin.

Jokainen Mahlerin sinfonian esitys on orkesterille merkkitapaus. Ei vähiten siksi, että meillä vasta muutaman vuoden ajan on ollut Mahlerin ja Tampere-talon kokoinen jousisto. Päätellen siitä keskittyneisyydestä millä Mahlerin 5. sinfonia viime perjantain konsertissa vastaanotettiin, se varmasti oli sitä myös yleisölle. Jumalainen Adagietto soi hiirenhiljaisessa salissa, kuten aina.

1900-luvun alun merkkiteosten sarja jatkuu tällä viikolla. Jos Mahler vaatii täysimittaista sinfoniaorkesteria, paisuvat Straussin Alppisinfoniassa mittasuhteet äärimmilleen. Lavalla - ja lavan ulkopuolella - on valtava määrä käyrätorvia, kaksi tuubaa, kaksi harppua, celesta ja urut, ukkospelti ja tuulikone. Käyrätorvet jylisevät kattorakenteissa ja parvekkeella.

Alppisinfonian kohdalla kuulija voi panna itsensä testiin: ylittääkö tunnekokemus teoksen volyymin ja mittasuhteet, vai päinvastoin.