Ajatuksia Hakolan ja Pessoan äärellä

Olemme juuri kuulleet Kimmo Hakolaan kitarakonserton esityksen Tampere-talossa. Orkesteri on tehnyt tarkkaa työtä Susanna Mälkin johdolla ja Timo Korhonen on tulkinnut teoksen koskettavasti ja virtuoosisesti. Väliajalle mentäessä yleisön kasvoilta näkyy hämmästys ja riemastus. Tuttujen Debussyn ja Straussin lisäksi oli tultu kuulemaan ”uutta kotimaista”, ehkä ristiriitaisinkin odotuksin.

- No jopas oli kappale, kerta kaikkiaan, kuuluu jostakin. - Käsittämättömän hienoa, poristaan kahvijonossa. Puolituttu kuulija haluaa päästä kiittämään säveltäjää kädestä. - Oikeastaan en halua sanoa musiikista mitään, mutta kiitos että annoit minulle tällaisen odottamattoman lahjan.

Kriitikon mielestä Hakolan yllätykset liikkuvat hyvän maun rajoilla. - Aivan. Oppikirjojen mukaan sävellettäessä nykymusiikissa tuskin soivat haikeat juutalaissävelmät elokuvamusiikillisine paisutuksineen. Muusikot eivät huutele sekaan tai taputa käsiään, kun kaikki ryöpsähtää yllättäen villiksi flamencoksi.

Saako teos koskettaa ja saako se huvittaa? Onko puhtaasti tunteen tasolla tapahtuva elämys huonompi kuin älyllinen?

Samana viikonloppuna minulla oli tilaisuus tutustua Ateneumin loistavaan Picasso-näyttelyyn. Picasso ei pelännyt olla naiivin emotionaalinen tai tulevansa nauretuksi vinolla muotokielellään. Monista teoksista oli hyvä maku kaukana. Taiteilija tuskin sopi valtavirran taidekäsityksiin pitkän elämänsä aikana. Picassosta tuli kuitenkin ainutlaatuinen, sillä hän oli uskollinen itselleen.

Olisiko mauttominta sittenkin yritys asettaa rajoja taiteelle?

Satuin äskettäin kuulemaan Jorma Uotisen seminaaripuheenvuoron Tampere-talossa. Uotinen kertoi ajatuksistaan taiteilijana olemisesta, erilaisten yhteisöjen johtamisesta, tiimityöstä. Hän oli yleisölle täydesti läsnä, pelkäämättä liikkua banaalin rajoilla tai pelkäämättä olemasta teatraalinen.

Hän puhui kutsumuksellisuudesta ja intohimosta. Myös brändejä sivuttiin. Siihen eivät riitä näyttävät silmälasit, vaan asioiden tekeminen omalla tavalla, uskollisena itselleen.

Lopuksi Uotinen lausui Fernando Pessoan runon:
”Ollaksesi suuri ole kokonainen. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Niin koko kuukin mahtuu joka lampeen koska se loistaa korkealta.” (suom. Pentti Saaritsa)

Toivoisin, että orkesterin konsertit koskettaisivat, yllättäisivät ja huvittaisivat, itkettäisivätkin kenties. Että niissä näkyisi rohkeus ja kyky panna kaikki siihen pienimpäänkin tekemiseen.