Tšaikovski ja tuottavuus

Viime aikoina olen joutunut pohtimaan taidelaitoksen tuottavuutta. Joku veitikka on myös keksinyt, että osana ensi syksyn tulopoliittista ratkaisua pitäisi muusikoiden järjestelyvarat jakaa tuloksellisuuden mukaan.

Mittareita ei kuitenkaan ole olemassa. On siis yritettävä itse.

Voisiko tuloksellisin muusikko olla se joka konsertissa soittaa eniten ja nopeimmin ääniä? Ykkösviulistit saattaisivat tässä tapauksessa olla vahvoilla. Jos desibelimittarin annettaisiin määrätä, löytyisivät tuloksen tekijät helposti vaski- ja lyömäsoittajien rivistöistä.

Vai pitäisikö huomioida ne, joilla on itkettävimmät soolot ja siirtääkin katse yleisöön? Kausikorttilaisten paikoilla voisi olla sykemittari valmiina sekä erityinen sensori mittaamassa mahdollisia kyyneleitä.

Mikään näistä ei vain tunnu kovin oikeudenmukaiselta, sillä muusikothan eivät ole millään lailla voineet vaikuttaa siihen mitä säveltäjä on keksinyt heille kirjoittaa.

On siis pureuduttava todellisiin vaativuustekijöihin ja tarkasteltava eri instrumenttien soittajille asettamia haasteita. Osana sitä voitaisiin myös mitata miten kauan ennen harjoituksen tai konsertin alkua on kunkin tartuttava soittimeensa virittämistä varten tai hyvää ääntä tuottaakseen.

Mutta tässäkin tulee seinä vastaan. Jokaisen orkesterimuusikon oma soitin on hänen mielestään se kaikkein vaikein. Lyömäsoittajien kohdalla on huomioitava myös soitinvalikoiman laajuus. Ovathan perinteisesti lyömäsoittimia kaikki joita ”muut eivät osaa tai kehtaa soittaa”.

Ergonomiankin perusteella voisi pisteyttää soittimia. Kenellä on mahdottomimmat soittoasennot. Missä alkavat korvat ensimmäisenä tinnittää. Sadan hengen orkesterista löytyisi nopeasti satakunta hyvää ehdokasta.

Orkesterin kollektiivinen tuottavuus on sekin vaikeasti mitattavissa, kun kyseessä ei ole kappaletavara tai palvelu joka päivästä päivään toistuu aina samanlaisena.

Jokaisessa konsertissa on eri ohjelma, eri solisti, kapellimestari ja yleisö. Jokainen vuorovaikutustilanne yleisön kanssa on erilainen. Aplodien määrään voi vaikuttaa paitsi esityksen onnistuminen, myös solistin kuuluisuus ja oletettu erinomaisuus tai kapellimestarin hurmaava kekkalointi lavalla.

Miten lie säveltäjien tuottavuuden laita?

Viime perjantaina oli Tampere-talossa mahdollisuus vertailla säveltaidetuotteita kolmelta eri vuosisadalta, kun ohjelmassa oli Mozartin Haffner-sinfonia, Schnittken pianokonsertto nro 1 sekä Tšaikovskin neljäs sinfonia.

Yritykset arvioida säveltäjän tuottavuutta johtavat vähintään yhtä absurdeihin johtopäätöksiin kuin muusikoiden tai taidelaitosten kohdalla.

Yksikään viime perjantain mestariteoksista ei syntynyt tuottavuusohjelman tai luovuusyliopiston ansiosta, vaan elämässään monenlaisia uhrauksia tehneen lahjakkaan taiteilijan työn tuloksena. Taiteen tekeminen on hyvin henkilökohtainen asia, eikä nerouden tai intohimon tuotoksia voi kuvata minkäänlaisilla laatumittareilla.

Joten eikö nyt olisi aika haudata tämä tuottavuushömpötys ainakin sinfoniaorkestereiden osalta. Sen sijasta voisimme vakuuttua siitä, että taidelaitostemme laatu ja määrä sinänsä kertoo menestyvästä ja tuloksellisesta Suomesta maailmalle ja markkinoille. Lisätessään ihmisten hyvinvointia ja elämänhallintaa taide lisää samalla kokonaisen kansakunnan tuottavuutta.