perjantai 26. maaliskuuta 2010

Mitä Sveitsistä tulee?

Mäkihyppykisojen korkeimmalla palkintopallilla on viime aikoina nähty useimmiten mies nimeltä Ammann, samalla kun omat hyppääjämme näyttävät ainakin väliaikaisesti menettäneen pääroolin tässä perinteisessä suomalaislajissa.

Ammann hyppäsi yllättäen myös Lohengrin-oopperan päärooliin viime viikon torstaina, kun alkuperäinen Elsa, Kirsi Tiihonen, sairastui ja sopraano Marion Ammann tuli pikahälytyksellä paikkaamaan häntä.

Sekä voittoisa mäkimies että samanniminen sopraano tulevat Sveitsistä.

Sveitsiläisyys oli esillä myös perjantain konsertissamme Tuomiokirkossa, jossa Jaana Haanterä johti Wagnerin ja Mozartin ohella Sveitsin harvalukuisiin säveltäjiin kuuluvan Frank Martinin konserton puhaltimille, lyömäsoittimille ja jousille.

Martin on kohtalaisen kiinnostava säveltäjä, kuten myös maanmiehensä Bloch. Harvoin soitettua Martiniä kuultiin Tampereella viime syksynä, jolloin Jokamies-monologin solistina oli Gabriel Suovanen. Edellinen Martinin teos orkesterin ohjelmistossa oli joskus 90-luvun alkupuolella pääsiäiskonsertissa esitetty Polyptique viulusolistille ja kahteen osaan jaetulle orkesterille.

Tuomiokirkon konsertin harjoitukset aloitettiin Tampere-talon Pienessä salissa tiistaina. Kaikki näytti toimivan normaalisti. Myöhään samana iltana tuli kuitenkin tieto, että Martinin klarinettisolisti oli loukannut kätensä eikä missään tapauksessa pystyisi soittamaan.

Ongelmaa oli ryhdyttävä saman tien ratkaisemaan, vaikka kello läheni jo puolta yötä. Pienen puhelin- ja tekstiviestirumban jälkeen päädyttiin siihen, että klarinetin varaäänenjohtaja Janne Pesonen hyppäisi tehtävään. Jannella oli edessään parin vuorokauden tiivis harjoittelu.

Koska yllätykset tulevat harvoin yksin, riitti klarinetistillamme jännitystä viikon kaikille päiville. Moottoritiellä sattui kuuden auton ketjukolari tuntia ennen torstain oopperaesitystä. Janne oli viulistivaimoineen niiden joukossa, jotka juuttuivat ruuhkaan tietämättä milloin suma saataisiin purettua. Välitin saamani tekstiviestin edelleen oopperan tuottajalle, joka puolestaan kertoi sen kapellimestarille, vain hetkeä ennen esityksen alkua. Esitys pääsi juuri ja juuri alkamaan aikataulussa, kun pariskunta kurvasi suoraan henkilökunnan ovelle ja sieltä juosten oopperamonttuun.

Perjantain konsertissa ajatukseni veivät väkisinkin alppimaahan. Anteeksi vain Wagner, mutta keskellä Siegfried-idylliä pohdiskelin kelloja, suklaata ja maukkaita juustoja. Millainen musiikkimaa oli Sveitsi? Millaisia rikkauksia oli Euroopan vauraimpiin maihin lukeutuvalla maalla, jodlauksen lisäksi?

Martin ja Bloch olivat ainoat tuntemani säveltäjät. Tiesin, että 50-luvun laulajatähti Lys Assia oli ensimmäisten euroviisujen voittaja. Perheen koulunuorison soittimissa soi 90-luvulla jokin DJ Bobo.

Pienen pinnistelyn jälkeen muistin oboisti Heinz Holligerin sekä muinoin maailman suurimpiin pianisteihin lukeutuneen Alfred Cortot´n. Kun joku vuosi sitten soitin Matti Salmiselle, kertoi hän istuvansa terassillaan, Genevejärven rannalla. Salminen, kuten moni muukin suomalaislaulaja on laulanut Zürichin kuulussa oopperatalossa.

Yhtään sveitsiläistä kapellimestaria ei tullut mieleeni. Seuraavana päivänä oli pakko mennä tietolähteiden äärelle. Löytyihän sieltä muutama: Ernest Ansermet, Michel Tabachnik, Mario Venzago…Lista on kuitenkin paljon lyhyempi kuin kansainvälisellä tasolla toimineiden suomalaisten kollegojen.

Olkoonkin, että Sveitsi on vienyt meiltä mäkikuninkuuden, musiikin suurvallaksi siitä ei silti ole. Vaikka sveitsiläisiä on miljoona enemmän kuin suomalaisia, on maalla paljon vaatimattomampi musiikkitarjonta kuin meillä.

Tosiasiassa maailmasta ei löydy maata, jossa niin pientä väkimäärää kohden olisi yhtä paljon orkestereita, säveltäjiä ja maailmanluokan muusikoita kuin Suomessa.

Mutta miten sujui Janne Pesoselta Martinin yllätyskonsertto? Kerrassaan hienosti, niin kuin muiltakin solisteilta. Koko konsertti oli oman orkesterin voimannäyttö, kun solistien lisäksi myös kapellimestari Jaana Haanterä oli orkesterin omista riveistä.

Hyvä Suomi, ja hyvä Tampere!

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Kohtaamisia

Tampereella pari viikkoa sitten vieraillut Vadim Gluzman on yksi lempisolisteistani. Usein tähtivierailijoiden saapumista edeltää kuukausia kestävä sähköpostitulva mitä ihmeellisimpine vaatimuksineen. Pukuhuoneen ovella pitää olla vartija. On vietävä viisi pulloa ranskalaista mineraalivettä pöydälle päivittäin, tarkasti määritellyn hedelmälajitelman viereen. Haastattelu- ja kuvauspyynnöt on hyväksytettävä agentilla kahta kuukautta ennen konserttia…

Mutta sellaiset kuin Vadim Gluzman vain tulevat ja soittavat, ilman minkäänlaisia tähden elkeitä lavalla tai lavan takana.

Aiemmin meillä kuultujen Tšaikovskin konserton ja Bernsteinin Serenadin jälkeen oli tällä kertaa vuorossa ensi vuonna 80 vuotta täyttävän tataarilaissyntyisen Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium. Juuri tämän teoksen avulla murtautui Neuvostoliitossa marginaaliin jätetty säveltäjä läntisen maailman tietoisuuteen ja sävellysmaailman huipulle kolmisenkymmentä vuotta sitten. Wienissä tapahtuneen kantaesityksen solistina oli Gidon Kremer ja kapellimestarina Leif Segerstam.

Olin hotellissa solistia vastassa, kun luottotaksimme Kai toi hänet Pirkkalan lentoasemalta keskiviikkoaamuna. Vadimilla oli kaikki hyvin niin kuin aina, vaikka takana oli pitkä matka Chicagosta Tukholman kautta Tampereelle. Laukut jäivät harmillisesti Tukholmaan, mutta mitäs siitä kun 320-vuotias Stradivarius oli turvallisesti mukana. Puolitoista vuorokautta matkustanut taiteilija oli siltä istumalta valmis lähtemään Tampere-taloon tapaamaan Hannu Lintua ja ystäviään orkesterissa.

Viime syksynä aloitimme uusien teosten esittelyn yleisölle ennen konserttia. Mukana on ollut useimmiten Hannu Lintu, toisinaan myös säveltäjiä. Kun kysyin Gluzmanilta tulisiko hän mukaan keskusteluun, vastasi hän nimenomaan toivoneensakin, että sellainen tilaisuus järjestyisi.

Ravintola Fuugaan kerääntynyt yleisö kuunteli keskittyneesti, kun herrat Hannu Linnun johdattelemana keskustelivat Gubaidulinasta. Miten teos rakentuu. Mikä siitä tekee nimenomaan Offertoriumin, ”uhrauksen”. Mitä tekemistä Fredrik Suurella ja Bachilla on sen kanssa. Miten säveltäjän hengellisyys ja harras uskonnollisuus näkyy teoksessa.

Offertorium toteutui konsertissa hienoimmalla mahdollisella tavalla ja puhkisoitetusta Tšaikovskin vitosesta kuultiin hämmästyttävä, tuore esitys. Kaksi Venäjää, joiden välillä oli sata vuotta, kohtasivat toisensa, ja edelleen tamperelaisyleisön.

Vadim Gluzman oli salissa kuuntelemassa sinfoniaa. En malttanut olla kysymättä hänen mielipidettään siitä. - ”Tämä oli minulle täysin uusi kohtaaminen Tšaikovskin 5. sinfonian kanssa. Oli todella mielenkiintoista kuulla niin monia asioita paljastuvan tutusta partituurista.”

Konsertin jälkeen istuimme hetken Tampere-talon kahvila Soolossa rupattelemassa. Konsertissa ollut Jouni Kaipainen muisteli tapaamistaan Sofia Gubaidulinan kanssa kahdella eri säveltäjäfestivaalilla. - ”Musiikin kuuntelemisen ohessa tyydyimme vain hymyilemään ystävällisesti toisillemme. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, kun minun saksani ei riittänyt kommunikointiin hänen kanssaan, eikä hän puolestaan osannut riittävästi englantia.”

Jaana Haanterä kertoi sattumuksesta aikojen takaa, kun kaksi neuvostoliittolaista merkkisäveltäjää Alfred Schnittke ja Sofia Gubaidulina olivat yllättäen kysyneet häneltä tietä Helsingin rautatieasemalla. - ”Kun tajusin keitä he olivat, en hämmennyksissäni osannut sanoa heille yhtään mitään.”

Itselleni jäi viikolta päällimmäiseksi mieleen Vadim Gluzmanin kommentti konserttia edeltävässä keskustelussa. Kun Hannu Lintu kysyi häneltä miten hän juutalaisena koki täysin eri maailmasta tulevan, hartaan ortodoksisäveltäjän teoksen, kuului vastaus:

”Tämä teos on opettanut minulle, että hyvän, pahan tai kärsimyksen kokeminen on kaikille yhteistä, ja että me kaikki olemme lopulta samanlaisia, uskonnosta ja taustasta riippumatta. Musiikin kautta me kaikki olemme yhtä.”