Viikko sitten etsittiin orkesteriin uusia soittajia.
Koesoittojen sihteerinä toimiminen on mielenkiintoista puuhaa, erityisesti kun kyseessä jokin itselle tuntemattomampi soitin. Kun raati pui hakijoiden teknisiä ja tulkinnallisia ominaisuuksia, oppii soittimista ja soittotavoista paljon. Usein jaamme työn apulaisintendentti Eija Oravuon kanssa
Maanantaina kisasivat lyömäsoittajat varaäänenjohtajan paikasta. En voinut taaskaan olla hämmästelemättä miten monen erilaisen soittimen erinomaista hallintaa lyöjiltä edellytetään.
Tiistain koesoitossa haettiin 1-viulun varaäänenjohtajaa. Yhdentoista paikalle saapuneen hakijan joukossa oli viisi omaa soittajaa.
Sihteereillä piti kiirettä muiden töiden ja velvollisuuksien välissä. Suunnitelmana oli vaihtaa Eijan kanssa vuoroa ensimmäisen ja toisen soittokierroksen välissä.
Ensimmäisellä kierroksella hakijat soittivat sermin takana, ja sihteerit pitivät yhteyttä tekstiviestein seuraavasti:
”Hei, pidätkö minut ajan tasalla koesoiton etenemisessä. Lähden juuri ajamaan Hämeenpuistosta Kalevaa kohti. Eija”
”Viides hakija aloitti juuri. Kuudennen jälkeen nopea äänestys, minkä jälkeen vielä viisi. Maritta”
”OK. Kiitos. Matkalla jo takaisin. Eija”
”Kolme jäljellä. M”
”OK. Valmiudessa ollaan. E”
”Jos sulla on koneella koesoiton perustiedot raateineen, niin oo kiltti ja mailaa mulle pöytäkirjan pohjaksi. Ehdin ainakin aloittaa sitä ennen kuin pitää mennä. M”
”(Toimiston yhteisellä) T-asemallla on koesoittokansio. Siellä ko. koesoiton raati ja hakijalistat. E”
”Hienoa. Sieltäpä sitten. On muuten aika korkeatasoinen koesoitto. Tulee enemmän jatkoon menijöitä kuin karsittavia. Lähes loisteliastakin soittoa joukossa. Mutta tämähän on toisaalta vasta konserttokierros. M”
”Viimeinen aloitti nyt. Menee noin 6 minuuttia. Sitten äänestykset ja paussi. M”
”Merci! E”
”Por Favor. Tää nro 11 on ihan sairaan hyvä. M”
Sihteerit vaihtavat vuoroa, ja viimeiset viestit vaihdetaan.
”Pöytis siellä T-asemalla täydennystä varten. Nyt menossa (kotiin koiraa juoksuttamaan). M”
”OK. Hyvät lenkit Pyryn kera. E”
Koesoiton voittaja oli oma viulistimme Liina Nuora-Loijas, hakija numero 11.
maanantai 26. huhtikuuta 2010
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Palaneita helmoja, tuhkaa taivaalla
Ennen viime viikkoa en koskaan kuvitellut, että joutuisimme jonakin päivänä panemaan täytäntöön sen uskomattomalta kuulostavan sopimuskohdan, jonka mukaan taiteilijan esiintymisen voi estää vain sota, maanjäristys tai tulivuorenpurkaus.
Edelliset konserttiviikot olivat sujuneet kuin tanssi - tai ainakin melkein. Okko Kamun johtamassa konsertissa kaksi viikkoa sitten tuntui kaikki olevan kohdallaan. Olihan tiedossa mm. Brahmsin sinfonia sekä Nystroemin laulusarja Sånger vid Havet suurenmoisen ruotsalaismezzon Katarina Karnéuksen laulamana.
Konserttipäivänä Katarina soitti kännykkääni vähän kello neljän jälkeen iltapäivällä. - ”Maritta, on tapahtunut katastrofi. Poltin silitysraudalla suuren reiän pukuuni. Nyt ei ole esiintymisasua.”
Neuvoin nopeasti muutaman liikkeen, josta kannattaisi lähteä etsiskelemään iltapukuja, ja Katarina säntäsi matkaan 11-vuotias poikansa avustajanaan. Vähän kuuden jälkeen sain tekstiviestin puhelimeen: ”Found it!” Eikä yleisöllä ollut aavistustakaan merensinisen silkkipuvun epätavallisesta tiestä Tampere-talon lavalle.
Biennale-konsertin tanssisolisti Virpi Pahkinen puolestaan ehti tuhkapilven vuoksi Tampereelle vasta myöhään torstai-iltana, sillä koneet jo myöhästelivät.
Hän ehti juuri käydä koreografiansa läpi Tampere-talon lavalla. Valosuunnittelu täydentyi siten, että viikon tuottaja, kollegani Eija Oravuo siirtyili suunnitelman mukaan paikasta toiseen Virpin liehuvat esiintymisasut yllään. Näin saatiin oikeat sävyt sekä hehkuvan oranssille että hopeanharmaalle vaatteelle.
Eija myös mahdollisti valojen toteutumisen itse konsertin aikana istumalla valotarkkaamossa partituuri edessään ja antamalla iskuja valomiehelle. Ei mikään helppo tehtävä, sillä varsinkin Jukka Tiensuun ”Soma” vilahtaa ohitse melko nopeasti.
Perjantain aikana tulivuoriongelma alkoi vakavoitua. Kapellimestari Josep Caballé-Domenechin piti lentää maanantaina Madridista ja klarinettisolisti Michael Collinsin keskiviikkona Lontoosta. Tarvittiin pikainen varasuunnitelma.
Sattumalta vapaana ollut Ari Rasilainen lupasi olla käytettävissä, jos espanjalaisemme ei pääse tulemaan. Partituurit olin jättänyt hänelle Tampere-talon puhelinvaihteeseen perjantai-iltana, konsertin jälkeen.
Sinfoniaorkesterit ry:n kalenteri osoittautui jälleen kullan arvoiseksi. Sieltä kävi mm. ilmi, että Eero Heinonen soittaa muutamaa päivää aiemmin Mozartin konserton nro 13 Kokkolassa. Ja mikä onni, hänkin olisi käytettävissä.
Konserttiviikon maanantaina oli orkesteri ja lipputoimisto informoitu, oikeat nuotit kaivettu esiin ja tiedote lähdössä maailmalle. Muutokset käsiohjelmaan, lehti-ilmoituksiin, nettisivuille jne. teettivät työtä orkesterin pienellä markkinointiosastolla. Oli onnekasta sattumaa, että juuri seuraava viikko oli jouduttu jättämään säästöviikoksi ilman konserttia.
Monella eurooppalaisella taiteilijalla oli tuon viikon aikana voittoisa ”tuhkakeikka”, ja yleisöt saivat toinen toistaan hienompia yllätysesiintyjiä.
Meitähän eivät lannista tulivuoretkaan.
Edelliset konserttiviikot olivat sujuneet kuin tanssi - tai ainakin melkein. Okko Kamun johtamassa konsertissa kaksi viikkoa sitten tuntui kaikki olevan kohdallaan. Olihan tiedossa mm. Brahmsin sinfonia sekä Nystroemin laulusarja Sånger vid Havet suurenmoisen ruotsalaismezzon Katarina Karnéuksen laulamana.
Konserttipäivänä Katarina soitti kännykkääni vähän kello neljän jälkeen iltapäivällä. - ”Maritta, on tapahtunut katastrofi. Poltin silitysraudalla suuren reiän pukuuni. Nyt ei ole esiintymisasua.”
Neuvoin nopeasti muutaman liikkeen, josta kannattaisi lähteä etsiskelemään iltapukuja, ja Katarina säntäsi matkaan 11-vuotias poikansa avustajanaan. Vähän kuuden jälkeen sain tekstiviestin puhelimeen: ”Found it!” Eikä yleisöllä ollut aavistustakaan merensinisen silkkipuvun epätavallisesta tiestä Tampere-talon lavalle.
Biennale-konsertin tanssisolisti Virpi Pahkinen puolestaan ehti tuhkapilven vuoksi Tampereelle vasta myöhään torstai-iltana, sillä koneet jo myöhästelivät.
Hän ehti juuri käydä koreografiansa läpi Tampere-talon lavalla. Valosuunnittelu täydentyi siten, että viikon tuottaja, kollegani Eija Oravuo siirtyili suunnitelman mukaan paikasta toiseen Virpin liehuvat esiintymisasut yllään. Näin saatiin oikeat sävyt sekä hehkuvan oranssille että hopeanharmaalle vaatteelle.
Eija myös mahdollisti valojen toteutumisen itse konsertin aikana istumalla valotarkkaamossa partituuri edessään ja antamalla iskuja valomiehelle. Ei mikään helppo tehtävä, sillä varsinkin Jukka Tiensuun ”Soma” vilahtaa ohitse melko nopeasti.
Perjantain aikana tulivuoriongelma alkoi vakavoitua. Kapellimestari Josep Caballé-Domenechin piti lentää maanantaina Madridista ja klarinettisolisti Michael Collinsin keskiviikkona Lontoosta. Tarvittiin pikainen varasuunnitelma.
Sattumalta vapaana ollut Ari Rasilainen lupasi olla käytettävissä, jos espanjalaisemme ei pääse tulemaan. Partituurit olin jättänyt hänelle Tampere-talon puhelinvaihteeseen perjantai-iltana, konsertin jälkeen.
Sinfoniaorkesterit ry:n kalenteri osoittautui jälleen kullan arvoiseksi. Sieltä kävi mm. ilmi, että Eero Heinonen soittaa muutamaa päivää aiemmin Mozartin konserton nro 13 Kokkolassa. Ja mikä onni, hänkin olisi käytettävissä.
Konserttiviikon maanantaina oli orkesteri ja lipputoimisto informoitu, oikeat nuotit kaivettu esiin ja tiedote lähdössä maailmalle. Muutokset käsiohjelmaan, lehti-ilmoituksiin, nettisivuille jne. teettivät työtä orkesterin pienellä markkinointiosastolla. Oli onnekasta sattumaa, että juuri seuraava viikko oli jouduttu jättämään säästöviikoksi ilman konserttia.
Monella eurooppalaisella taiteilijalla oli tuon viikon aikana voittoisa ”tuhkakeikka”, ja yleisöt saivat toinen toistaan hienompia yllätysesiintyjiä.
Meitähän eivät lannista tulivuoretkaan.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Laulun voimaa
”Käy yrttitarhasta polku, se Golgatalle vie.” Ensimmäisiä lapsuudenmuistojani on äidinäiti laulamassa vanhaa pääsiäisvirttä ja polkemassa singeriään laulun tahdissa.
Molemmat mummoni lauloivat. Viipurilaisen evakkomummon repertuaarin kuuluivat kaihoisat kansanlaulut, ja erityisesti kaikki Karjalaan liittyvä. Nokialaisen mummoni suuri suku oli erikoistunut isänmaallishenkisiin työväenlauluihin. ”Seiso vankkana suomalainen” oli sen tunnuslaulu.
Virsien laulaminen oli molempien mummojen yhteistä perinnettä.
Nokian suvulla oli erikoinen tapa kerääntyä täysiä vuosia täyttävän jäsenensä ikkunan alle laulamaan keskiyön hetkellä. Laulettiin ”seiso vankkana” sekä pari muuta laulua, ja sen jälkeen poistuttiin yhtä hiljaa kuin oli tultukin. Päivänsankarin kuului vain avata ikkuna ja kiittää onnittelusta.
Jokin aika sitten ihmettelin äidilleni, millä keinoin nokialainen laulusakki tuli keskellä yötä Tampereen Petsamoon, kun kenelläkään ei ollut autoa. - No, nehän vuokrasivat bussin jos matka oli pitempi, kuului vastaus.
Hiljaisessa yössä uljaana kajahtava laulu jäi lapsena mieleeni ihmeellisenä kokemuksena.
Olen vakuuttunut siitä, että parasta mitä isoäidit voivat tarjota lapsenlapsilleen on laulu. Ja hienoin yhteisöllinen musiikkikokemus lienee suuri kuoroteos täydelle salille kansalliseen tai kirkolliseen juhlaan liittyen.
Kiirastorstaina kuultiin Tampereella Beethovenin Missa Solemnis Hannu Linnun johtamana.
Viikko sisälsi taas jännitystekijöitä, sillä molemmat naissolistit, Gunnel Boman ja Anneli Peebo, onnistuivat sairastumaan. Koska pääsiäisviikko tunnetusti työllistää laulajat kaikkialla, seurasi peruutuksista muutama piinallinen päivä ennen kuin päästiin ratkaisuun.
Pelastus tuli tällä kertaa pohjoismaista, kun ruotsalainen Kristina Hansson sattui olemaan vapaana ja Tuija Knihtilällä oli muutama välipäivä Oslon oopperassa. Miessolisteina taituroivat Tuomas Katajala ja Simon Bailey.
Lisävärinsä esitykseen toi Tampereen Filharmonisen kuoron ystävyyskuoro Friedrich Spee -kuoro Saksasta. Vaativa kuoro-osuus hoitui lopulta tyylikkäästi tuplakuoron voimin.
Kuten aina pääsiäisen ajan konserteissa, oli tunnelma salissa tälläkin kertaa käsin kosketeltava. Kokonainen konsertillinen laulun iloa ja voimaa näytti menevän suoraan kuulijoiden sydämiin.
Yksi asia vain jäi itseäni askarruttamaan. Eräs saksalaiskuoron jäsenistä oli tuonut omalta viinitilaltaan autolastillisen punaviiniä, jonka laadusta hän oli erityisen ylpeä. Viininviljelyn ohella mies toimi myös oman kaupunkinsa pormestarina.
Suunnitelmana oli tarjota maljat koko esiintyjäjoukolle Tampere-talossa konsertin jälkeen. Mutta voi! Suomalaiset säädökset eivät sallineetkaan ulkopuolisten järjestämää anniskelua talossa.
Mitä viineille tapahtui? Joutuiko pormestari viemään lastin takaisin Saksaan? Saivatko tamperelaiset edes maistiaisia? Vai nauttiko Friedrich Spee -kuoro kenties paluumatkallaan kaiken?
Molemmat mummoni lauloivat. Viipurilaisen evakkomummon repertuaarin kuuluivat kaihoisat kansanlaulut, ja erityisesti kaikki Karjalaan liittyvä. Nokialaisen mummoni suuri suku oli erikoistunut isänmaallishenkisiin työväenlauluihin. ”Seiso vankkana suomalainen” oli sen tunnuslaulu.
Virsien laulaminen oli molempien mummojen yhteistä perinnettä.
Nokian suvulla oli erikoinen tapa kerääntyä täysiä vuosia täyttävän jäsenensä ikkunan alle laulamaan keskiyön hetkellä. Laulettiin ”seiso vankkana” sekä pari muuta laulua, ja sen jälkeen poistuttiin yhtä hiljaa kuin oli tultukin. Päivänsankarin kuului vain avata ikkuna ja kiittää onnittelusta.
Jokin aika sitten ihmettelin äidilleni, millä keinoin nokialainen laulusakki tuli keskellä yötä Tampereen Petsamoon, kun kenelläkään ei ollut autoa. - No, nehän vuokrasivat bussin jos matka oli pitempi, kuului vastaus.
Hiljaisessa yössä uljaana kajahtava laulu jäi lapsena mieleeni ihmeellisenä kokemuksena.
Olen vakuuttunut siitä, että parasta mitä isoäidit voivat tarjota lapsenlapsilleen on laulu. Ja hienoin yhteisöllinen musiikkikokemus lienee suuri kuoroteos täydelle salille kansalliseen tai kirkolliseen juhlaan liittyen.
Kiirastorstaina kuultiin Tampereella Beethovenin Missa Solemnis Hannu Linnun johtamana.
Viikko sisälsi taas jännitystekijöitä, sillä molemmat naissolistit, Gunnel Boman ja Anneli Peebo, onnistuivat sairastumaan. Koska pääsiäisviikko tunnetusti työllistää laulajat kaikkialla, seurasi peruutuksista muutama piinallinen päivä ennen kuin päästiin ratkaisuun.
Pelastus tuli tällä kertaa pohjoismaista, kun ruotsalainen Kristina Hansson sattui olemaan vapaana ja Tuija Knihtilällä oli muutama välipäivä Oslon oopperassa. Miessolisteina taituroivat Tuomas Katajala ja Simon Bailey.
Lisävärinsä esitykseen toi Tampereen Filharmonisen kuoron ystävyyskuoro Friedrich Spee -kuoro Saksasta. Vaativa kuoro-osuus hoitui lopulta tyylikkäästi tuplakuoron voimin.
Kuten aina pääsiäisen ajan konserteissa, oli tunnelma salissa tälläkin kertaa käsin kosketeltava. Kokonainen konsertillinen laulun iloa ja voimaa näytti menevän suoraan kuulijoiden sydämiin.
Yksi asia vain jäi itseäni askarruttamaan. Eräs saksalaiskuoron jäsenistä oli tuonut omalta viinitilaltaan autolastillisen punaviiniä, jonka laadusta hän oli erityisen ylpeä. Viininviljelyn ohella mies toimi myös oman kaupunkinsa pormestarina.
Suunnitelmana oli tarjota maljat koko esiintyjäjoukolle Tampere-talossa konsertin jälkeen. Mutta voi! Suomalaiset säädökset eivät sallineetkaan ulkopuolisten järjestämää anniskelua talossa.
Mitä viineille tapahtui? Joutuiko pormestari viemään lastin takaisin Saksaan? Saivatko tamperelaiset edes maistiaisia? Vai nauttiko Friedrich Spee -kuoro kenties paluumatkallaan kaiken?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)