Kuuluisuuksia ja pelimanneja

Maailman kuuluisin viulisti kävi kylässä. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa soittanut, vaan johti orkesteria.

Maxim Vengerovin mukana matkustivat hänen vanhempansa, Larissa ja Alexander. He seurasivat harjoituksia tarkkana kuin kansainvälisen uransa alussa olevan kiekkoilijan vanhemmat kaukalon laidalla.

Viikko oli orkesterille haasteellinen. Kapellimestarikorokkeella seisoi legendaarinen taiteilija, joka uudessa roolissaan oli vasta aloittelija. Molemminpuolinen ymmärrys löytyi kuitenkin, ja konsertti toteutui Vengerovin luontaisen pelimanniuden siivittämänä.

Sekä Vengerovin että solistina toimineen Eugene Ugorskin agentit pitivät konserttia siinä määrin merkittävänä, että päättivät tulla paikalle. Ja kuten tavallista, pienen kaupungin suuri konserttisali, orkesterin taso ja kunnianhimoinen ohjelmisto herättivät ihmetystä ja ihailua.

Vengerov oli Stradivariuksellaan ja muinoin Jascha Heifetzille kuuluneella jousellaan saavuttanut lähes kaiken viulunsoiton saralla, kun pieni olkapäävamma pakotti hänet pysähtymään. Oli aika katkaista esiintymisputki ja tehdä kokonaan uusia asioita. Niihin kuuluivat paitsi kokeilu kapellimestarina, myös jazzin ja improvisaation, jopa tanssin opiskelu.

Konserttipäivä oli historiallinen, sillä Euroopalle oli juuri valittu ensimmäinen presidentti ja ulkoministeri. Kun onnittelin solistimme lontoolaisagenttia Catherine Ashtonin valinnasta, oli vastauksena lähes tuohtunut: ”Oh my God. Kukaan ei tunne sitä naista, eikä meitä totta puhuen juurikaan kiinnosta mitä EU:ssa tehdään.”

Ja miten meillä olikaan unelmoitu ja soviteltu huippuvirkoja suomalaisille, aina Ahtisaaresta alkaen.

Vengerov oli viulistina tehnyt paljon yhteistyötä kuulun gruusialaispianisti Alexander Toradzen kanssa. Toradze tulisi pian esiintymään solistina hänen johtamassaan konsertissa New Yorkissa.

Koska Tampere on tätä nykyä musiikillisen tapahtumisen keskiössä, ei Toradzea tarvinnut lähteä kuulemaan New Yorkiin, vaan riitti kun tuli Tampere-talon Isoon saliin viime perjantaina.

Alexander Toradze halusi käyttää jokaisen liikenevän minuutin tulevien ohjelmiensa harjoittelemiseen. Siinä ohessa hän rupatteli, halasi kaikki vastaantulijat ja osoittautui kerta kaikkiaan hurmaavaksi seuramieheksi. Homo Ludens, leikkivä ihminen sanan aidoimmassa merkityksessä.

Kaikki kulttuuri on syntynyt leikkimisestä, ja vain leikkivä ihminen kykenee luomaan uutta. Jopa Einstein kehitti suhteellisuusteoriansa huvittavan ajatusleikin seurauksena: mitä jos voisin istua valonsäteen selkään?

Toradzekin kertoi mielellään leikkivänsä jazzmuusikkoa yhdessä trumpetistipoikansa kanssa. Vengerov selviytyi uransa kriisivaiheesta heittäytymällä leikittelemään uusilla aluevaltauksilla.

Olisiko tässä suuren taiteilijanuran luomisen salaisuus? Äärimmäisen ahkeroinnin yhdistämisessä taitoon leikkiä ja kokeilla rajojaan. Kyvyssä keventää puurtamisen keskellä. Kyvyssä vaatia paljon itseltään ja muilta, ja silti tarvittaessa sopeutua.

Ajatuksia Hakolan ja Pessoan äärellä

Olemme juuri kuulleet Kimmo Hakolaan kitarakonserton esityksen Tampere-talossa. Orkesteri on tehnyt tarkkaa työtä Susanna Mälkin johdolla ja Timo Korhonen on tulkinnut teoksen koskettavasti ja virtuoosisesti. Väliajalle mentäessä yleisön kasvoilta näkyy hämmästys ja riemastus. Tuttujen Debussyn ja Straussin lisäksi oli tultu kuulemaan ”uutta kotimaista”, ehkä ristiriitaisinkin odotuksin.

- No jopas oli kappale, kerta kaikkiaan, kuuluu jostakin. - Käsittämättömän hienoa, poristaan kahvijonossa. Puolituttu kuulija haluaa päästä kiittämään säveltäjää kädestä. - Oikeastaan en halua sanoa musiikista mitään, mutta kiitos että annoit minulle tällaisen odottamattoman lahjan.

Kriitikon mielestä Hakolan yllätykset liikkuvat hyvän maun rajoilla. - Aivan. Oppikirjojen mukaan sävellettäessä nykymusiikissa tuskin soivat haikeat juutalaissävelmät elokuvamusiikillisine paisutuksineen. Muusikot eivät huutele sekaan tai taputa käsiään, kun kaikki ryöpsähtää yllättäen villiksi flamencoksi.

Saako teos koskettaa ja saako se huvittaa? Onko puhtaasti tunteen tasolla tapahtuva elämys huonompi kuin älyllinen?

Samana viikonloppuna minulla oli tilaisuus tutustua Ateneumin loistavaan Picasso-näyttelyyn. Picasso ei pelännyt olla naiivin emotionaalinen tai tulevansa nauretuksi vinolla muotokielellään. Monista teoksista oli hyvä maku kaukana. Taiteilija tuskin sopi valtavirran taidekäsityksiin pitkän elämänsä aikana. Picassosta tuli kuitenkin ainutlaatuinen, sillä hän oli uskollinen itselleen.

Olisiko mauttominta sittenkin yritys asettaa rajoja taiteelle?

Satuin äskettäin kuulemaan Jorma Uotisen seminaaripuheenvuoron Tampere-talossa. Uotinen kertoi ajatuksistaan taiteilijana olemisesta, erilaisten yhteisöjen johtamisesta, tiimityöstä. Hän oli yleisölle täydesti läsnä, pelkäämättä liikkua banaalin rajoilla tai pelkäämättä olemasta teatraalinen.

Hän puhui kutsumuksellisuudesta ja intohimosta. Myös brändejä sivuttiin. Siihen eivät riitä näyttävät silmälasit, vaan asioiden tekeminen omalla tavalla, uskollisena itselleen.

Lopuksi Uotinen lausui Fernando Pessoan runon:
”Ollaksesi suuri ole kokonainen. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Niin koko kuukin mahtuu joka lampeen koska se loistaa korkealta.” (suom. Pentti Saaritsa)

Toivoisin, että orkesterin konsertit koskettaisivat, yllättäisivät ja huvittaisivat, itkettäisivätkin kenties. Että niissä näkyisi rohkeus ja kyky panna kaikki siihen pienimpäänkin tekemiseen.

Uskomuksista olettamuksiin

Viime viikon Halloween-konsertin visualisointiin kuului hämähäkinseittejä roikkumassa kapellimestaritelineestä ja lavan yläpuolelle sijoitetuista kattokruunuista. Kollegani Eija Oravuon vetämä tiimi oli nähnyt paljon vaivaa, ja koristelusta tulikin upea.

Pari tuntia ennen konsertin alkua näin salikuvaa näyttävästä TV-ruudusta, miten siivooja huiski reippaasti harjallaan tuolirivien välissä ja siirtyi sitten vähitellen lavalle. Näky muistutti etäisesti Tove Janssonin teatterirotta Emmaa siivoamassa hylättyä teatteria Vaarallisessa Juhannuksessa. Emmamme väisteli taitavasti soittimia, mutta ymmärsikö hän olla koskematta rekvisiittaan?

Tajusin, että saliin oli toimistostamme sen verran matkaa, että ei auttaisi mitään jos nyt lähtisin juoksemaan ja menisin huutamaan ”ei saa koskea seitteihin”.

Onneksi siivooja jätti koristelut sikseen. Hän ei kuitenkaan voinut mistään tietää, että juuri tässä konsertissa hämähäkinseitit olivat tarkoituksella lavalla.

Yllättävän usein myös yleisö käsittää asioita väärin.

Erään Mahlerin sinfonian esityksen jälkeen närkästynyt kuulija lähetti sähköpostipalautetta. Trumpetistit olivat omin lupineen poistuneet kesken teoksen, joskin palatakseen vähän myöhemmin. Hän oli huolestunut muusikoiden työmoraalista, kun noin vain saatettiin lähteä tupakalle tai ties mille omille asioille. Laitoin ystävällisen selityksen, että juuri tässä teoksessa heidän kuului ihan partituurin mukaan mennä välillä soittamaan lavan taakse, ja että työmoraali kyllä oli ihan erinomaisella tasolla orkesterissamme.

Toisen kerran kuulija paheksui liian meluisana pitämäänsä teosta, mutta totesi samalla, että onkos tuo ihmekään, kun siellä kerran ohjelmat valitsee jääkiekkomies Kummola, joka on muutenkin tottunut kaukaloiden meteliin. Taas piti vastata, että vaikka Kummola onkin mainio ja monitoiminen mies, hän ei millään tavoin ole vaikuttamassa orkesterin ohjelmistoon. Tampere-talossa vuokralaisena toimiva orkesteri vastaa omista ohjelmistaan kulloisenkin taiteellisen johtajan linjaamana.

Kapellimestarin roolista konserteissa kuulee monenmoisia käsityksiä. Erään nuoren kuulijan kysymys jäi äskettäin mieleen: ”Tuleeks se kapellimestari konsertin ajaks siihen eteen jotenkin fiilisteelmään sitä musiikkia mitä ne soittaa?” Taisi olla Kevätuhri kyseessä, joten fiilistelyä ainakin oli riittämiin.

Kapellimestarin koreografioista ja tehtävästä pitäisi varmaan kirjoittaa oma bloginsa. Sitä ennen aion seurata tarkkaan miten Susanna Mälkki fiilistelee Debussytä, Hakolaa ja Straussia tämän illan konsertissa.